Olen 26-vuotias nainen ja olen seurustellut tiiviisti 17-vuotiaasta saakka, tosin tähän aikaan mahtuu kolme eri suhdetta ja muutaman kuukauden sinkkuilu, joka muodostui suurin piirtein siitä että valitsin ehdolla olevista miehistä yhden vakavaan suhteeseen...
En mielestäni ole suhteessa kovinkaan läheisriippuvainen, vaikka vaikuttaakin siltä etten osaa olla yksin. Jotenkin sopiva tyyppi on aina osunut kohdalle edellisen suhteen ollessa loppusuoralla, ja sitten sitä vaan on hypännyt uuteen suhteeseen lähes "lennosta".
Nykyinen suhteeni on kestänyt kaksi vuotta eikä siinä oikeastaan ole mitään vikaa, ei ole mitään isoa syytä lopettaa sitä. Edessä alkaisi olla isompi sitoutuminen, mikä jotenkin pelottaa minua. Mielessä pyörii se, pitäisikö minun sittenkin opetella elämään ihan yksin, ennenkuin olen valmis sitoutumaan loppuelämäkseni??
Onkohan se kuitenkaan tarpeeksi suuri syy lähteä suhteesta, joka merkitsee minulle paljon?
Mitä mieltä olette, tarvitseeko jokainen ihminen selkeän sinkkuajan aikuisiällään, ollakseen kypsä sitoutumaan myöhemmin? Itse en ole varma. Päättämättömyys rasittaa. :/
En mielestäni ole suhteessa kovinkaan läheisriippuvainen, vaikka vaikuttaakin siltä etten osaa olla yksin. Jotenkin sopiva tyyppi on aina osunut kohdalle edellisen suhteen ollessa loppusuoralla, ja sitten sitä vaan on hypännyt uuteen suhteeseen lähes "lennosta".
Nykyinen suhteeni on kestänyt kaksi vuotta eikä siinä oikeastaan ole mitään vikaa, ei ole mitään isoa syytä lopettaa sitä. Edessä alkaisi olla isompi sitoutuminen, mikä jotenkin pelottaa minua. Mielessä pyörii se, pitäisikö minun sittenkin opetella elämään ihan yksin, ennenkuin olen valmis sitoutumaan loppuelämäkseni??
Onkohan se kuitenkaan tarpeeksi suuri syy lähteä suhteesta, joka merkitsee minulle paljon?
Mitä mieltä olette, tarvitseeko jokainen ihminen selkeän sinkkuajan aikuisiällään, ollakseen kypsä sitoutumaan myöhemmin? Itse en ole varma. Päättämättömyys rasittaa. :/
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tosi vaikeaa sanoa, että tarvitaanko sitä aikaa. Itse olen 25 ja 17-vuotiaasta asti seurustelin lähes tauotta 7 vuotta. Nyt olen ollut hetken aivan yksin. Toisaalta tämä yksinäisyys on tehnyt hyvää, mutta en nauti sinkkuna olemisesta yhtään. Haluan rinnalleni miehen jakamaan jokapäiväisen elämän. Nyt sitä oikeaa ei olekaan enää sattunut tuosta vain kohdalle. Jos olisin lopettanut edellisen jutun vain siksi, että haluan olla hetken yksin, katuisin varmasti jo nyt. Onneksi kyseessä ei ollut tällainen syy vaan homma ei vain oikein toiminut lopulta. Ei tässä yksinolemisessa mitään tavoiteltavaa ole. Voi sitä suhteessakin ottaa omaa aikaa välillä. Sitoutumisen pelko ehkä kertoo siitä, että et ole vielä valmis. Ehkä kannattaa siirtää asioita vielä vähän eteenpäin eikä kiirehtiä liikaa. Kiire voi pilatakin asioita...
onnistuu sulta, vaikka seurusteletkin. Siis henkilökohtaisena kriisinä, johon sun pitää löytää itsestäni vastaus, mutta jos sen vastauksen hioituminen mielessäsi onnistuu ihan tuon suhteen sisälläkin.
Kai noita muitakin kriisejä jokainen käsittelee vaikka on suhteessa. Esim. lastenhankkimisenjatuksen joutuu jokainen läpikäymään itsekseen vaikka onkin yhdessä toisen kanssa, uravalintakysymykset jne.