Oon ollut onnellisempi kuin aikoihin lapseni syntymän jälkeen (9kk). Yhdessä ollaan naiseni ja hänen tyttärensä (12v) kanssa oltu 9v. Joo, myönnän että pinna mulla palaa toisinaan aika herkästi tai että ärähdän ja huudan, mutta se on vain se hetki. Vuosien saatossa, olenhan jo reilusti yli kolmenkymmenen, olen kuitenkin oppinut olemaan rauhallisempi. Nyt kuitenkin vaimoni alkoi väittämään mua luonnevikaiseksi yhden "vitutus" kohtauksen jälkeen. Hänen mielestään meillä on mennyt viime kuukaudet tosi huonosti ja että olen ollut kokoajan vihainen ja ilkeä, kun taas mun mielestä aivan päinvastoin. Olenko hullu vai mitä kun en huomaa omaa käytöstäni vai onko muijani hullu? Sanovat pelkäävänsä puhua mulle... En ymmärrä!? Ei mun elämä nyt mitään ruusuilla tanssimista ole. Tavallinen kouluttamaton duunari, vuorotyössä, usein tosi väsynyt. Mutta olen yrittänyt pitää perheestäni huolta kaikki nämä vuodet, parhaani mukaan. Kaipa mun täytyy mennä hakemaan joitain vahvoja mömmöjä jotka muuttaa mun koko persoonallisuuden etteivät joudu kärsimään mun takia =(
Luonnevikainen?
Hullu?
142707
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oma mieheni käyttäytyy valitettavasti samalla tavalla. Saa omituisia huutamiskohtauksia eikä suostu kertomaan syytä. Ymmärrän että on väsynyt töistään, koska myös vuorotyöläinen, mutta en ymmärrä miksi se kaikki viha ja väsymys täytyy purkaa minuun. Tiedän etten ole itsekkään täydellinen ja saatan joskus puolivahingossa sanoa pahasti, tosin en koskaan huuda. Huutaminen ja ravoaminen satuttaa, ei fyysisesti mutta henkisesti, varsinkin kun mitään varsinaista syytä huutamiselle ei anneta. Ei tiedä tarkkaan mitä pitäs välttää tekemästä että huutaminen loppuisi.
vastaavassa tapauksessa. Eihän se perusongelmaa poista. Siis häneltä.
Kas minulta ja lapsilta poisti. tehokkaasti,.
Onneksi olen taloudellisesti riippumaton.
on siis että olen hullu? Kaikki muut ovat siis täydellisiä ja oikeassa...
hulluksi sanoi?
Mulla on myöskin kokemusta tällaisesta huutavasta ja raivoavasta miehestä. Se alkoi aina ihan yhtäkkiä ilman mitään syytä. Ei ollut kivaa, eikä tosiaan olo ollut turvallinen sen enempää minulla kuin lapsillakaan.
Kannattaisi opetella käsittelemään asioita jotenkin muuten, kuin huutamalla. Jos on väsynyt, niin sen voi kertoa ihan huutamattakin. Samoin kaikista muistakin asioista pitää opetella puhumaan, eikä vain rähistä niin että toinen ei edes tiedä, mistä on kysymys.
Kyllä siinä väkisin alkaa pelottamaan, kun toinen saa selittämättömiä raivokohtauksia, eikä kerro, mikä on. Ei meistä kukaan ole ajatustenlukija.
Tässä ajan takaa sitä, että minun mielestäni en huuda ja raivoa ja ole ilkeä. Saatan huutaa ehkä pari kertaa kuussa, en aina. Onko se liikaa? On erilaisia ihmisiä. Eikä teini iässä oleva tyttö aina ole maailman helpoin asia käsitellä.
itseään ei näe ulkoapäin, ja välillä voi tulla todella "hullu" olo, kun kuuntelee toisen näkemyksiä omasta käytöksestään. puolustuskannalle asettuminen ei kuitenkaan auta ongelman tiedostamisessa, joten ota onkeesi ja hae apua.voihan olla, että naisesi ylireagoi, mutta olisi varmaan hyvä yrittää selvittää asia, ennen kuin asiat kärjistyvät toden teolla.
Oma miesystäväni ei myöskään tunnista omia raivareitaan, edes silloin, kun kyseessä on ollut selvä väkivalta. Olen kuulemma "provosoinut" häntä ja voin tämän myös myöntää, mutta on ollut tilanteita, jossa hän ei esim. tajua huutanensa tai ärhennelleensä koko päivän.
perheessä sallittua sanoa toinen toiselleen ihan mitä vaan ja olettaa ettei loukkaannuta tai tunnetta
laisinkaan pahaa mieltä tylyistä sanomisista?
Ikäänkuin hymyellen ottaa vain kaiken vastaan? Elikkä näin käyttäytyen ei saisi nimitystä "hullu"?
Kaukana hullusta, mutta mitäs jos hankkisit jonkun urheiluharrastuksen, minne voisit pahimmat kiukkusi purkaa perheesi sijaan? Tai mitä tahansa muuta? Perhe kun ei ole se kaatopaikka minne kaikki paha olo ja väsymys kaadetaan, vaikka se niin helppoa olisikin. Se vaatii sinulta itseltäsi nyt hiukan ponnisteluja ja tapojen muuttamista, että oppisit kanavoimaan sen pahan energian jonnekin muualle, kun omiin rakkaisiisi! Muuten vaikutat oikein kunnon tyypiltä jolle toivotan jaksamista ja monta onnellista avioliittovuotta!
flegmaattinen ihminen ei tunne suuttumusta,
iloa, rakkautta. Normaalilla ihmisellä todellakin
on tunteet.
Mielisairaat (hullut) ovatkin sitten jo aivan oma
kategoriansa.
Niin,eihän tuo hyvältä kuulosta.Tuota luonnevikaa löytyy myös narsistisesti persoonallisuushäiriöiseltä.Ei ole oikein raivota ja pelotella perhettä,perheesi voi huonosti huutamisestasi.Ikäisesi ihmisen pitää jo osata hillitä itsensä.
Olen ollut 35 vuotta luonnehäiriöiden henkilön kanssa naimisissa. Lapset ovat jo maailmalla.Hän
voi suuttua mitättömästäkin asiasta,jos en muista
jotain asiaa tai hän muistaa väärin ja korjaan
sen.Hän väittää aina että valehtelen ja ettei mi-
nuun voi luottaa. Hän ei ole koskaan rakastanut
minua ja että olen pilannut hänen elämänsä. Kun
sanoin että lähde menemään niin hän ihmetteli et-
tä miksi hän. Lapset ovat aikuisia ja kaikki ne
hän on haukkunut ja ihmettelee kun eivät käy
miten tämän voi ratkaista ,mistä apu ?
itseään nauhalta, ja alkoi ymmärtää, miksi ihmiset ympärillä oudoksuu hänen karjumistaan.vaan eipä ollut kovin pitkäkestoinen oivallus, edelleen rähjää niin että seinät järisee, ja esittää päälle väärinymmärrettyä pikkupoikaa. ole sinä fiksumpi ja mene vaikka miesten tukiryhmään...
yhdeksän vuotta huomata vikasi?