Minulla on diagnosoitu synnytyksen jälkeinen masennus pari vuotta sitten. Pääsin mielestäni siitä pikkuhiljaa yli, jonka vuoksi minun onkin aika vaikeaa myöntää itselleni, että masennus on palannut seurakseni jälleen.
Erosin lapseni isästä vuosi sitten, jonka jälkeen vaihtui asuinkunta, omakotitalo vaihtui vuokrakaksioon, minusta tuli yksinhuoltaja ja niin päin pois. Aluksi ei tuntunut oikeastaan miltään. Reilu puoli vuotta eron jälkeen huomasin kuitenkin olevani ahdistunut. Itkeskelen usein milloin mistäkin, mikään ei oikein tunnu miltään, minulla on itsetuhoisia ajatuksia ja hermoni ovat lapseni kanssa todella kireällä. Joskus ajattelen, että jos minulla ei olisi lasta, saattaisin tappaa itseni tai ainakin jollain tavalla alkaa tuhoamaan itseäni ja elämääni. Lapsen takia olen pysynyt vielä jollain lailla kasassa ja olen pitänyt elämän rullaamassa. Mutta tosiaan tuntuu, että ilman lasta antaisin vaan mennä, ei tarvitsisi enää taistella ahdistusta ja tuskaa vastaan, vaan voisi antautua sille.
Sitä mä olen miettinyt, että onkohan tämä kuitenkin vaan sellaista eron jälkeistä tavallista tuskaa, vai alkaako tämä olla jotain vakavampaa? Mä olen todella huono kertomaan lääkärille mitään, ellen ole ihan oikeasti varma, että nyt tarvitsen apua.
Entäs jos mä kuvittelen kaiken?
Erosin lapseni isästä vuosi sitten, jonka jälkeen vaihtui asuinkunta, omakotitalo vaihtui vuokrakaksioon, minusta tuli yksinhuoltaja ja niin päin pois. Aluksi ei tuntunut oikeastaan miltään. Reilu puoli vuotta eron jälkeen huomasin kuitenkin olevani ahdistunut. Itkeskelen usein milloin mistäkin, mikään ei oikein tunnu miltään, minulla on itsetuhoisia ajatuksia ja hermoni ovat lapseni kanssa todella kireällä. Joskus ajattelen, että jos minulla ei olisi lasta, saattaisin tappaa itseni tai ainakin jollain tavalla alkaa tuhoamaan itseäni ja elämääni. Lapsen takia olen pysynyt vielä jollain lailla kasassa ja olen pitänyt elämän rullaamassa. Mutta tosiaan tuntuu, että ilman lasta antaisin vaan mennä, ei tarvitsisi enää taistella ahdistusta ja tuskaa vastaan, vaan voisi antautua sille.
Sitä mä olen miettinyt, että onkohan tämä kuitenkin vaan sellaista eron jälkeistä tavallista tuskaa, vai alkaako tämä olla jotain vakavampaa? Mä olen todella huono kertomaan lääkärille mitään, ellen ole ihan oikeasti varma, että nyt tarvitsen apua.
Entäs jos mä kuvittelen kaiken?
Vastaukset 6
Vanhimmat
mene vaan lääkäriin,sieltä saat apua.olen itse elänyt hyvinkin vaiherikasta elämää,ja nyt olen toista kertaa keskitasoisesti masentunut.pakko oli taas aloittaa mielialalääkitys,ja onneksi pääsen myös terapiaan.hae apua pian,ajatele lastasikin,hän vaistoaa,ettei kaikki ole ok,ja voi jäädä pahojakin muistikuvia.
voimia jaksamiseen !!!!!t.minaret
Elämäntilanteesi on rankka ja pienen lapsen kanssa, varsinkin yh:na joutuu tiukille. Kannattaa hakea apua, sillä et kuvittele vain olevasi avun tarpeessa. Itselläkin alkoi samantapaisia itsetuhoisia ajatuksia tulla ja samoin kuin sinä, ajatellut että jos lapsia ei olisi niin..Hain lääkityksen ja nyt koitan päivä kerrallaan jaksaa eteenpäin, pysyä kiinni elämässä.
Voimia sinulle.
Älä pitkitä enää yhtään; ihan selvät ja valitettavan tutut oireet,
luultavasti suurimmalle osalle tän palstan ihmisistä.
Lähde hakemaan apua. Ei se muusta parane, päinvastoin
pahenee vain ja hoito pitkittyy. Älä yritä itse olla lääkäri, vaan MENE lääkäriin...
1. Olet selvästi masentunut.
2. Lääkäri on sitä varten, että hänelle kerrotaan. On kuullut tuhansia tarinoita ja ei tunnin päästä muista sinun, mutta hänelle pitää antaa työkalut käteen, muuten ei voi antaa edes reseptiä tai neuvoa eteenpäin.
3. Monelle tulee vasta puolen vuoden jälkeen se eron aiheuttama tuska, siihen tarvitset aikaa ja ehkä apua. Käy kirjastossa ja lainaa joku aihetta käsittelevä kirja tai jos mahdollista mene eroseminaariin.
4. Hyväksy se kaksio, se on sinun oma paikka (minä muutin hulppeasta omakotitalosta suihkuttomaan yksiöön ja kirpparilta jonkinlainen kalustus), ei neliöt tuo onnellisuutta.
5. Uskalla pyytää, jos sinulla on ystäviä tai vanhempasi lähellä, niin pyydä pientä hoitoapua pariksi tunniksi, mene vaikka virkkauskerhoon.
6. Muista, että olet lapsellesi tärkein ihminen maailmassa.
7. Ja tämän saarnan jälkeen lääkäriin, eikö?
Huomiseksi on lääkäriaika. Nyt kun vaan osaisi olla kaunistelematta tätä asiaa, ja kertoa mitä päässä liikkuu kaikessa raadollisuudessaan. Yritys hyvä kymmenen ainakin.
Ironistahan tässä on se, että olen itse tällä hetkellä töissä mielenterveyspotilaiden parissa. Minun pitäisi tietää masennuksesta vaikka kuinka, ja osata eritellä tuntemuksiani ja niin päin pois, mutta on se vaan hankalaa kun on kyse omasta itsestä. Ja toisaalta kun näkee joka päivä paljon pahempaakin, niin sitä vaan miettii, että ylireagoinkohan mä nyt vaan? Tai entä jos yritänkin vaan laittaa saamattomuuttani masennuksen piikkiin? Olo on nimittäin helvetin saamaton ja levoton koko ajan.
Sellainen olo, että etsimällä diagnoosia tälle mun sietämättömälle olemukselleni mä vaan haen tekosyytä, haen ikään kuin lupaa saada käyttäytyä tällä lailla ja olla mitä olen.
Katsotaan nyt sitten, mitä huomisesta lääkärireissusta tulee. Ehkä lääkärikin vaan sanoo, että lopeta toi valitus ja ryhdistäydy. Ja saattais olla ihan oikeassakin.
Laiskoja ja saamattomia ihmisiä on todella vähän.
Peräkammarin makaavia poikasia ja sängyssä olevia talon tyttäriä vielä vähemmän. Terve ihminen on liikkuva tai aikaansaapa, eläimetkin liikkuu.
Luota omiin tuntoihin ja elä niiden mukaan.