Mikä ei tapa

Meillä on mieheni kanssa pitkä historia takana, noin 20 vuotta. Jo aika alkuaikoina epäilin miehellä olevan jotakin muuta, mutta koskaan hän ei tunnustanut tai en saanut kiinni. Kuitenkin oli sellainen "tunne", että on jotakin. Pitkään kuvittelin, että vika on minussa. Olen liian mustasukkainen ja kuvittelen itse asioita.

Yritin jossakin vaiheessa päästä eroon koko miehestä. Tässä vaiheessa itselläni oli toisia miehiä, mutta tarkoitukseni oli siis lähteä omille teilleni... Rakkaus miestäni kohtaan oli kuitenkin liian vahva. Kerroin miehelleni näistä muista miehistä, ja hän hyväksyi tilanteen eli tavallaan en tuolloin edes pettänyt häntä.

Jatkettiin yhteiseloa. Tuli lapset ja mies alkoi yhä enemmän viihtymään töissä. Noin viisi vuotta sitten sain hänet ensimmäisen kerran kiinni pettämisestä niin ettei jäänyt enää varaa kuvitella että kaikki olisi ollut minun päässäni. En tiedä kauanko suhde oli siihen mennessä jatkunut, mutta hänen mukaansa olivat tavanneet vain kerran työmatkalla. Halusin antaa anteeksi (olihan minullakin ollut menneisyydessä toisia ja mies antoi anteeksi) ja jatkaa elämää. Epäilin kuitenkin, että miehellä oli edelleen yhteyttä naisen kanssa. Ja useamman kerran ajan myötä kävi ilmi, että näin olikin. Kuitenkin hän vannoi, että eivät ole tavanneet - vain soitelleet ja lähetelleet viestejä jne.

Näin aika on vain mennyt. Jokainen kerran jälkeen, kun olen tämän jälkeen saanut petoksesta todisteita, olen rakastanut miestä vähemmän. Hiljalleen olen lopettanut ruoan laittamisen hänelle, hänen vaatteidensa pesun ja kaiken huomioimisen. Olen suostunut seksiin "aviollisena velvollisuutena" harvemmin ja harvemmin. En halua koskettaa häntä, sillä jokainen kosketus sattuu minun sydämeeni. Joka kerta kun olen saanut todisteita pettämisestä minua on onneksi koskenut hieman vähemmän. Olen lopultakin huomannut, että pystyn elämään ilman häntä. Mies on vain imenyt minusta kaiken voiman enkä ole saanut mitään takaisin.

Nyt olen tilanteessa, jossa olen tehnyt päätökseni - haluan tästä petturimiehestä eroon. Minulla on paljon parempi ilman häntä. Olen sen kertonut ja nyt mies itkee minulle kuin pikkupoika. Olen kuulemman hänelle hänen elämänsä rakkaus. Kukaan muu ei merkitse mitään. Mutta kun se on liian myöhäistä... Joskus rakastin niin paljon, että olisin voinut vaikka kuolla hänen puolestaan.

Minun pitää nyt lähteä lasten kanssa yhteisestä kodista. Minun pitää hoitaa kaikki käytännön järjestelyt. Tietäisinpä edes tämänhetkisen kakkosen yhteystiedot, niin kysäisisin jospa siellä olisi miehelle edes joksikin aikaa sijoituspaikka... he varmasti ansaitsisivat toisensa.

En tiedä paljonko näitä toisia naisia on ollut, varmaan paljon enemmän kuin uskonkaan.

Ainut, mitä enää tunnen miestä kohtaan on sääli. Ja se on ihan hänen omaa ansiotaan.

Ja näin jälkeenpäin kun tarkastelen elämäämme, en mielestäni olisi voinut tehdä mitään toisin. Vika ei todellakaan ollut minussa. Jotkut vain ovat luonnostaan häntäheikkejä...

Ja itse olen nyt vahvempi. Tosin uskon, että koskaan en tule enää rakastamaan niin puhtaasti, kuin suhteen alkaessa rakastin. Se on harmi...