Hullaantunut

Enpä tiedä, kantaako tämä mihinkään, mutta kirjoittaminen anonyyminä tuntuu nyt vain niin paljon paremmalta, kun en tiedä mitä oikeasti ajattele.

Vaikka olen toiminutkin ääliömäisesti, vastoin toivettasi, että tekisin ratkaisun elämäni suhteen nopeasti, niin toivoisin, että tiedät, että rakastan poikaasi ihan oikeasti.

Kohta on vuosi siitä, kun olen teistä kuullut, tai olen minä ollut poikaasi yhteydessä, mutta en tiedä, onko hän enää kertonut siitä teille. Ja ymmärrän hyvin, jos näin ei ole tehnyt.

Kuten varmaan tiedät, niin tahollani yritin jatkaa avioliittoani, jonka nyt tajuan olleen tuhoon tuomittu. En voi enää mitätöidä tunnettani poikaasi kohtaan.

Minä rakastan häntä ja minun on häntä ikävä, mutta on minun ikävä sinuakin ja miestäsi. En hetkeksikään ole teitä unohtanut, sillä missään muussa suhteessa, en ole saanut tuntea itseäni niin tervetulleeksi, kuin silloin, kun sain pariin otteeseen teidät tavata.

En tiedä mitä siun poikas enää aattelee tai tuntee, mutta... Minä ajattelen teitä kaikkia usein ja paljon...

En edes uskalla ajatella, miten paljon olen menettänyt, jos/kun olen menettänyt mahdollisuuden kuulua teidän perheeseen.