Aikaa on kulunut, kun menetin
lapseni.Se muutti minut eri ihmiseksi.
Surun kanssa kuljen, mieli vaihtelee.
Yksin ollessa suren lastani.
Jokin aikaa sitten toiselle lapselleni,
sattui onnettomuus.Yöllä kuulin sen ja
heti lähdin ajamaan kohti sairaalaa.
Olin kuin robotti, jota painettiin
napista, en hätääntynyt, lähdin vain.
Ajattelin, että ihminen , joka on jo
pahimman kokenut, ei osaa enään reagoida.
En tuntenut pelkoa, vaisto pani minut
ajamaan sairaalaan, mutta onneksi
lapselleni ei tullut mitään vakavampaa.
Nyt aika kuluu päivä kerallaan,
surun kanssa, josta ei pääse irti vaan
täytyy oppia elämään sen kanssa.
lapseni.Se muutti minut eri ihmiseksi.
Surun kanssa kuljen, mieli vaihtelee.
Yksin ollessa suren lastani.
Jokin aikaa sitten toiselle lapselleni,
sattui onnettomuus.Yöllä kuulin sen ja
heti lähdin ajamaan kohti sairaalaa.
Olin kuin robotti, jota painettiin
napista, en hätääntynyt, lähdin vain.
Ajattelin, että ihminen , joka on jo
pahimman kokenut, ei osaa enään reagoida.
En tuntenut pelkoa, vaisto pani minut
ajamaan sairaalaan, mutta onneksi
lapselleni ei tullut mitään vakavampaa.
Nyt aika kuluu päivä kerallaan,
surun kanssa, josta ei pääse irti vaan
täytyy oppia elämään sen kanssa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kirjoitit, kuin olisit minun ajatuksiani toistanut!Menetin lapseni 2.6.Se muutti minutkin eri ihmiseksi.Olen ajatellut, että mitään tämän pahempaa ei äiti-ihminen voi kokea.Päivä kerrallaan on mentävä suru jokapäiväisenä seuralaisena..
Otan osaa suruusi enemmän kuin uskotkaan.
Niin tuttua siis on noi lauseesi.
Ei muutu maailma ikinä entiselleen.
Ikuinen pelko toisen puolesta, samalla kunnei pelkää enää mitään.Onhan minulla piakka minne mennä , ja parempaa vastaanottoa ei voi olla, vaikken niin olisi toivonut.
Elämä muutti minut siinä suhteessa että olen jo miettinyt kaikki vaihtoehdot valmiiksi, kaiken varalta.Jos jotain sattuu taas ja miten sitten toimin.
Itseasiassa en enää edes sure sukumme lyhytikäisyyttä, pikemminkin olen siitä onnellinen.Tunteet ovat ristiriitaiset silti.Niin kauan kun on elämää, eli toinen lapsi vielä, on jaksettava elää.On elettävä tavalla tai toisella , on yritettävä.
Herää vaan kysymys, miksi minä synnyin , synnyttämään lapsen jonka piti menettää.Miksi kaikki ne ihanat vuodet muistoineen?
Mitä kun aika meistä jättää?Kuka rakastaa lastani joka toivon mukaan elää kun me ollaan esikoisemme luona maassa, josta ei ole paluulentoa.
Jokainen sanasi on minullekkin tuttu.Pahimman kokeneena,tunnen,mikään ei voi minua enää täällä maailmassa satuttaa.Elämän ja kuoleman rajoilla äitikin silloin kulkee ,kun lapsensa elämän puolesta, sydän pakahtumassa,taistelee.Ja sitten vain on luovuttava... kukaan ei voi auttaa..Niin traumaattinen on kokemus.Koskaan ei voi kokonaan toipua.Mutta uusi päivä vain nousee ja se on katseltava´,näyttää miltä näyttää,tuntuu miltä tuntuu,ei muuta ihminen voi.
Menetin rakkaan poikani, esikoiseni, 30.6.2006.
En osaa iloita, en osaa oikein elääkään... Elän, koska elän, ja on elettävä. Tyttären vuoksi.
Niin hirvittävän suuri menetys meille, mutta toivottavasti Taivaan Isälle rakas ja tarpeellinen..
Minä tunnen samoin kun edellisetkin keskustelijat.
Ihmiset hössää joulua. Minä en haluaisi koko joulua. Ja kohta tulee ensimmäinen vuosi täyteen ilman Rakasta poikaa. Ei todellakaan voi enää surullisempaa ja ikävämpää minun elämässäni tapahtua kuin poikani menetys.Päivä kerrallaan on mentävä eteenpäin tytön ja puolisoni takia.
Kuolema ei mene ohi koskettamatta ja muuttamatta. Silloin kun läheinein kuolee alkaa meille jälkeen jäänneille matka. Matka surun laaksoon jossa emme tiedä mitä se tuo tullessaan.
Edessä on vain haparoivia askelia, hetki ja päivä kerrallaan. Ei voi määritellä aikaa kuinka kauan suru kestää. Soili Poijula psykoterapeutti sanoi eräällä luennolla että 2v kestäää ennen kuin toimintakyky palautuu.
Elämä antaa ja ottaa,
mutta kaikkea ei voi oppia
kirjoista.Itse se on taivallettava.
Elämä jatkuu, mutta erilaisena kuin
ennen.Jaksamista kaikille.