Yksinkertainen kysymys: onko ihminen tarkoitettu yksiavioiseksi ja jos on, niin millä perusteella?
Minun nähdäkseni täydellisen yksiavioisuuden puolesta ei ole argumentteja (paitsi ehkä uskonnon, etenkin kristinuskon, sanelemat), mutta kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä tuntuu olevan ihanteenaan yksiavioinen suhde. Tietenkin lasten kasvatuksen kannalta on oleellista, että hänellä on äiti ja isä yhdessä huolehtimassa hänestä, mutta nähdäkseni se ei ole syy olla yksiavioinen. Mielenkiintoinen ajatus!
Nyt pyydänkin teitä ihmiset riisumaan mielenne sopukoista pois opitut mallit ja ajatukset parisuhteesta ja yksiavioisuudesta, uskollisuudesta ja pohtimaan joltain uudelta näkökantilta esittämääni kysymystä. Miksi me haluamme elää yksiavioisessa suhteessa...vai haluammeko me todella sitä, jos olemme täysin rehellisiä itsellemme?
Minun nähdäkseni täydellisen yksiavioisuuden puolesta ei ole argumentteja (paitsi ehkä uskonnon, etenkin kristinuskon, sanelemat), mutta kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä tuntuu olevan ihanteenaan yksiavioinen suhde. Tietenkin lasten kasvatuksen kannalta on oleellista, että hänellä on äiti ja isä yhdessä huolehtimassa hänestä, mutta nähdäkseni se ei ole syy olla yksiavioinen. Mielenkiintoinen ajatus!
Nyt pyydänkin teitä ihmiset riisumaan mielenne sopukoista pois opitut mallit ja ajatukset parisuhteesta ja yksiavioisuudesta, uskollisuudesta ja pohtimaan joltain uudelta näkökantilta esittämääni kysymystä. Miksi me haluamme elää yksiavioisessa suhteessa...vai haluammeko me todella sitä, jos olemme täysin rehellisiä itsellemme?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Kuka kahta akkaa kämppäänsä kaipaa naputtamaan, seksi ehkä tulisi kysymykseen, mutta yhdessäkin valittavassa akassa on ihan tarpeeksi.
Kyllä minulle ainakin kelpaa ihan yksi kunnollinen kaunis nainen. Ei siinä haaremia tarvita.
rehellisiä ollaan niin yksiavioisuus on kyllä ainoa vaihtoehto, joka SAATTAA onnistua. Nuorempana ajattelin, että minulla pitäisi olla mies joka lähtöön, ei yksi millään riitä. Kun tarkemmin ajattelin niin lasten kannalta olisi todella tuhoisaa, ellei heillä olisi PERHETTÄ. Jos kummallakin olisi useita aviopuolisoja ja heillä keskenään lapsia niin se ei olisi perhe vaan yhteisö. Mitä enemmän siinä on jäseniä sitä huonommin se toimii.
Kaikkihan on kiinni opituista malleista. Jos jo pienestä pitäen olisi opittu ymmärtämään miehen ja naisen välinen rakkaus "laajalevikkisenä" niin en usko, että varsinaisesti olisi ongelmia elää yhteisössä. Sehän voisi olla jopa antavampaa kuin pelkkä parisuhde....mutta alunperin en ajatellut mitään yhteisömallia vaan lue vastaukseni alempaa otsikolla "jaa-a"...
"Tietenkin lasten kasvatuksen kannalta on oleellista, että hänellä on äiti ja isä yhdessä huolehtimassa hänestä, mutta nähdäkseni se ei ole syy olla yksiavioinen."
Se nimenomaan on syy olla yksiavioinen. Minun mielestäni. Vkl-isänä tiedän tasan tarkkaan, miten perseestä on, kun ei tiedä lastensa asioista juuri mitään ja joutuu katsomaan sivusta ilman oikeuksia sitä, miten lasten äiti kasvattaa tenavista kieroonkasvaneita kansalaisia, joilla ei tule olemaan kuin teoreettinen mahdollisuus onnistua omissa ihmissuhteissaan. Muutaman päivän tapaamisoikeus kuukaudessa ei anna mahdollisuutta muuhun kuin kaikkein räikeimpiin epäkohtiin puuttumiseen ja siinäkään ei mahdollisuudet ole kehuttavat, kun kahden päivän "valmennukselle" on vastapainona kahden viikon jakso aikaa tehdä työstä hukkaan heitettyä.
Ihan rehellisesti sanoen olen alkanut toivoa, että ex jostain omituisesta päähänpistosta menisi rakastumaan. Se voisi turvata edes marginaalisen mahdollisuuden lapsilleni sittenkin nähdä mallin kodista, jossa on rakkautta.
En minä tarkoittanut mitään viikonloppuisyysjuttuja vaan lue tuosta hieman alempaa vastaukseni otsikolla "jaa-a"
Että tarkoititkin ns. avointa suhdetta.
En kyllä tunne ketään, joilla se olisi toiminut, vaikka yrittäneitä tunnen useita. Aina on jossain vaiheessa astunut mustasukkaisuus kuvaan.
Periaatteessa moniavioisuus siinä merkityksessä kuin sitä tarkoitit (sorry, sekoitin kierrätykseen) voisi olla hyväkin vaihtoehto "sisko ja sen veli" tasolle taantuneissa suhteissa. Mutta miten välttyä mustasukkaisuudelta? Ihmisluontoon kuuluu vimmattu omistamisenhalu. Tuskinpa itsekään pystyisin sulattamaan kumppanillani rinnakkaissuhteita. Tällä historiikilla olisi minun pitänyt olla mahdollisimman potentiaalinen rinnakkaissuhteen etsijä, vaan eipä tullut edes vakavassa aikomuksessa mieleen viritellä sellaista... että niinkin päin.
Taidan joutua toteamaan, että olen silti sitä mieltä, että yksiavioisuus on ainoa käypä malli, vaikka tenavat eivät muista suhteista heittopussiksi joutuisikaan.
Siis sinä olet sitä mieltä, että se on nimenomaan ihmisluonnossa se omistamisenhalu ja sitä myöten yksiavioisuus on ihmisluonnossa? Mikä sinun mielestäsi sitten ajaa nuo kaikki yksiavioiset ihmiset uskottomuuden likaiselle polulle?
Leppänen nakkasi aika hyvän:
"Joskus joku viisas on sanonut, että ihminen tarvitsee 3 kumppania, 3 erilaista suhdetyyppiä elämänsä aikana
1. Nuoruuden intohimoinen rakkaus
2. Aikuisuuden perheen perustaja kumppanuus
3. Kypsän iän toveruus"
Kuin suoraan Yölintujen levyltä. Simohan laulaa useammata naisesta :)
Kyllä minä olen sitä mieltä, että kumppaninsa omistamisen halu on ihmisluonnossa. Optimaalinen tilanne olisi, että pystyy kehittymään ihmisenä niin paljon, että pääsee läpi koko kehityskaaren tutun ja turvallisen kumppanin kanssa. Onnellisimmat pariskunnat, jotka tiedän, ovat menneet läpi tuon suhteen kehityksen kolmiportaikon yhdessä pysyen. Kriiseistä ja vaikeista ajoista yhdessä selviytyen. Itse olen nyt ikäni puoleen menossa kakkosportaalla ja oli peevelinmoinen pettymys, kun huomasin, että toinen osapuoli ei kyennytkään kasvamaan ihmisenä aikuiseksi.
Heikkous, kehittymiskyvyttömyys ja itsetuntemuksen puute ovat mielestäni pääasialliset uskottomuuden syyt. Jotensakin näin:
Itsetuntemuksen puute ajaa kokeilemaan, olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, kun ei ole mielikuvaa siitä, mitä oikein itsekään haluaa. Kehittymiskyvyttömyys johtaa uskottomuuteen, koska ihminen jää teiniunelmoinnin asteelle, eikä koskaan opi näkemään, että elämä on arkea. Heikkous on syrjähyppyjen lähde, koska vastoinkäymiset ja ihmissuhdeongelmat yritetään ratkaista pakenemalla ja helpompaa etsien.
Kulttuurin muutos osaltaan vaikuttaa tilanteeseen. Hektinen elämäntapa ja "minullekaikkiheti" -kulttuuri ei anna tilaa vakiintuneen ihmissuhteen rakentamiselle. Työelämän nopeutunut rytmi ja lyhytjänteinen poukkoilu tilaisuuksien mukaan heijastuu myös ihmissuhteisiin. Ei olla enää valmiita sitoutumaan, vaan etsitään aina vain parempaa ja parempaa tilaisuutta. Useimmiten löytyy vain suurempia ja suurempia ongelmia.
Näin sen näen.
omistamisenhalua mieluummin kiintymykseksi :), sitähän parisuhteessa tarvitaan ja ehdottomasti. Kaikenlainen häslääminen muualla, oli se miltei mitä tahansa: Työtä, harrastuksia ym. puhumattakaan seksistä toisen kanssa, vähentää kiintymystä.
Mitä vähemmän panostaa parisuhteeseen, sitä vähemmän antaa toiselle ja saa itselleen. Mitä vähemmän siitä saa itselleen, sitä enemmän haluaa muita. Eikö se näin mene?
Se, että haikailee muiden perään on seuraus kyvyttömyydestä kohdata kumppani sellaisena kuin tämä on. Ei uskalleta heittäytyä suhteeseen täysillä ja halutaan varmistaa "pakotie" ulos muiden suhteiden kautta. Se on juuri sitä heikkoutta, josta kerroit, O.R.
Mielestäni omistamisenhalu ja kiintymys eivät ole synonyymeja. Omistamisenhalussa ihminen pyrkii sitomaan toisen itseensä omien intressiensä pohjalta ja toisen vapautta rajoittaen, kiintymyksessä taas leimaa antavaa on halu sitoutua toiseen ilman tarvetta määritellä toimintamalleja ja oikeuksia toiselle osapuolelle. Vrt mustasukkaisuus/luottamus.
Siitä olemme ilmeisen samaa mieltä, että parisuhdetta on rakennettava jatkuvasti, mikäli sen aikoo pitää pysyvänä ja toimivana. En kuitenkaan allekirjoita sitä, että oma aika tai "häslääminen muualla" - viittaan nyt työhön, harrastuksiin ja ystäviin - automaattisesti heikentää kiintymystä. Vaikka ollaan sitoutuneena yhteiseen elämään, mielestäni siinäkin pitää olla tilaa myös yksilöllisille kiinnostuksen kohteille ja harrastuksille.
Paljon yhteistä ja hiukan omaa...
Se vasta on somaa...
:)
Jokaisen pariskunnan on sitten perskohtaisesti kyettävä ratkaisemaan se, mikä on sopiva oman ajan ja yhteisen ajan keskinäinen suhde heidän tapauksessaan.
Ei. Ei ole enää mitään loogista perustetta ihmisen yksiavioisuudelle. Aiemmin on uroksilla (miehillä) ollut tarve vahtia naaraan (naisensa) seksielämää, jotta elätettäväksi ei tulisi toisen perillisiä ja ei-omia geenejä, mutta nykyisten ehkäisyvälineiden aikakaudella ei tähän ole mitään syytä.
Tämä yhteiskunta rajaa pois vaihtoehdon elää suuremmassa ryhmässä kuin parisuhteessa. Vain yleisen paineen takia tämä olisi lapsille (ja aikuisillekin) hankalaa, ei useiden turvallisten ja läheisten suhteiden muodostumisen takia.
Suvaitsevampaa yhteiskuntaa lapsille toivoen:
eräs vaimo ja äiti
Hyvä, tuo sinun vastauksesi oli juuri sitä mitä hain.
Olenkin miettinyt paljon tuota, että onko se vain yleisen paineen tulosta, että me noudatamme tiettyä kaavaa elämässämme. On ihan tervettä kyseenalaistaa satoja, mahdollisesti tuhansia vuosia vallinnut järjestys ja edes miettiä palvelisiko jonkin muunlainen systeemi paremmin. Alunperin ajattelin lähinnä semmoista ydinperhe muut suhteet systeemiä. Lapsilla olisi molemmat vanhemmat eli ydinperhe, mutta vanhemmilla ei olisi keskenään täydellistä uskollisuusvelvoitetta vaan, että muut suhteet olisivat luonnollisena osana elämää.
En kyllä löydä perusteita myöskään seksuaaliseen pidättyväisyyteen. Varsinkaan näin ehkäisyvälineiden aikakaudella. Jos kysymys ei ole varsinaisesta monikkosuhteesta, vaan liiton ulkopuolisista seksisuhteista, niin silloinhan kysymys on VAIN seksistä, joka on yksi vallan mukava nautinnon muoto. Miksi se pitäisi erottaa vain pariskunnan väliseksi, vaikka muita nautintoja sopii tehdä muidenkin kanssa (vaikka syödä, huvitella, tanssia, keskustella).
Ainoa syy on mielestäni jälleen ympärillämme oleva yhteisö, joka painottaa seksuaalisuuden ja tunteiden _välttämätöntä_ symbioosia. Toki parisuhteen rakkauteen (yleensä) kuuluu myös seksi, mutta sinkkujen seksiin ei vältäämättä rakkaus. Miksi silloin liitossa elävä ei voisi nauttia (irto tai vaki)seksistä?
Avoin suhde vaatii käytännössä erityisen vakaan ja varman suhteen, sillä pelko rakkauden menettämisesttä toiselle seksikumppanille (joka nähdäkseni suurelta osin johtuu edellä kuvaamastani rakkauden ja seksin sekoittamisesta väkisin) on suuri. Vain suhde, jossa voi varmasti luottaa toisen pysyvän rinnalla kestää avoimen seksin.
Pariskunnan seksuaaliset tarpeet eivät kuitenkaan aina kohtaa. Miksi siis täytyy jommankumman rajoittaa seksuaalisuuttaan? Miksi seksuaalista tyydytystä ei voi hakea liiton ulkopuolelta. Toki masturbointi on oiva vaihtoehto, mutta miksi sen pitäisi olla AINOA vaihtoehto?
tallaisia pohtii vaimo ja äiti
Yksiavioisuus ei ole välttämättä pelkästään moraalista kiinni, saattaa olla, että kyse on nykyisin lähinnä tunteista. Siitä, kuinka moneen ihmiseen voi todella panostaa läheisen ja intiimin rakkauden merkeissä; kuinka monta ihmistä voi pitää mukana elämässään, ajatuksissaan, keskusteluissaan, harrastuksissaan ja rakkauselämässään ilman, että itse kärsii tai se toinen; kuinka monta sielunkumppania on ylipäänsä mahdollista löytää, ja olisiko syytä tyytyä muutamaan henkilöön, jotka yhdessä täyttävät henkisyyden ja fyysisyyden asettamat vaatimukset, jos voi saada kaiken yhdessä paketissa?
Reaalisia syitä yksiavioisuuteen voi helpostikin löytää arkielämästä: miten talous olisi järjestetävissä mahdollisimman yksinkertaisesti; miten lapset saisivat yhtenäisen kasvatuksen ja perheen; sukupuolitautien (ja muidenkin) varmempi poissa pysyminen; kuinka asuminen järjestyy... Ja niin edelleen. Nämä varmasti olisivat kaikki järjestettävissä monenkin ihmisen ruokakunnassa, mutta rakkausargumenttiini ei ole mitään muuta ratkaisua kuin yksiavioisuus.
Seuraan myös paraillaan tällaista kahden vaimon miestä, eivätkä hänen lapsensa tai vaimonsa ole kovinkaan onnellisia ja tyydyttyneitä, puhumattakaan miehestä, joka joutuu molemmat perheensä elättääkseen tekemään kolmea eri työtä. (Millään tavalla viittaamatta lisäksi vaivaaviin mustasukkaisuuksiin, yhteisen ajan puutteeseen ja muihin tunne-elämän ongelmiin)
Tuohon rakkausargumenttiisi haluaisin kyllä uskoa, koska se on kaunis. Itselläni on aika tuore, alle vuoden kestänyt, suhde ja nyt kaikki on helppoa. On itsestään selvää, että en halua muita miehiä enkä kestäisi miehelleni muita naisia, mutta olen vain miettinyt sitä, että onko näin ikuisesti. Mikä ajaa niin monet ihmiset uskottomuuden tielle? Jospa rakkausargumentti ei olekaan todellista vaan se onkin ihmisen epärealistinen ihannekuva miten pitäisi olla ja että ihminen ei luonnostaan olekaan yksiavioinen.
Epärealistista on mielestäni olettaa, että voisi pitää elämässään "varajäseniä", jotka olisivat tietoisesti sijoitettuina omiin kategorioihinsa: aviomies, rakastaja (n. 3kk ja vaihto uuteen), lapset (kotona) ja niin edelleen. Ongelmahan on juuri siinä, että ihmiset yhdistävät yleensä lopulta seksin ja tunteen, väistämättä. Siksi kukaan omaa itseään ja itseyttään suojeleva, rakkaudesta puhumattakaan, ei halua vapaata suhdetta, se kun hyvin todennäköisesti johtaa vähemmän vapaaseen rakkaussuhteeseen rakastajan/rakastajattaren kanssa. Voiko loputtomasti lempiä jotakuta alkamatta joskus tuntea lempeä tätä kohtaan? Ihminen on aika suoraviivainen kapine, eikä ruumiilla ja hengellä ole minkäänlaista erotettavaa rajaa. Kun rakkaus toiseen alkaa, lopahtaa se ikävä kyllä yleensä sen entisen kohdalta. Siksi ihminen on luonnostaan yksiavioinen ja paria vaihtavainen. Pitempiin sivusuhteisiin johtaa kaiketi usein haluttomuus muutokseen; tottumus vanhaan elämään voittaa uutuuden viehätyksen. Tätä kuvataan markkinointitermein "natural resistance of change", taitaa siis todellakin olla tärkeä ihmisluonnon piirre. Rakastumiselle meillä taas ei ole minkäänlaista luontaista vastustuskykyä. Eikä kosketukselle.
perusteella voida perustella yksiavioisuutta. Raamatussa on lukuisia mainintoja moniavioisuuden puolesta, mutta ei yksiavioisuuden.
Syy miksi kristityt ovat yksiavioisia, on se, että kristinusko kehittyi Rooman valtakunnassa, missä oli vallalla yksiavioisuus. Käytäntö ei perustunut kristinuskoon, vaan maallisiin lakeihin.
Moi!
Suurin osa suomalaisita on kristittyjä ja Taamatuss kehotetaan yksiavoisuuteen. Kai se on sitä
puolisoa sitten ihanne olisi? 2? 3? 4? 5? Jos molemmilla olisi neljäkin kumppania niin miten eläminen yhdessä 10 ihmisen kanssa onnistuisi, kun se näyttää olevan vaikeaa yhdenkin puolison kanssa? Lasten kannalta tällainen "perhe" olisi ihan kamala!
Eihän sitä varmaan tarkoitus olisi elääkään varsinaisesti yhdessä kaikkien kumppanien kanssa. Ajattelin lähinnä sellaista mallia, jossa olisi ns. ydinperhe (äiti, isä ja lapset)ja tällä ydinperheellä olisi myös yhteinen talous ja koti. Mutta että syrjähypyt ja muut ulkopuoliset suhteet olisivat sallittuja, jos ne eivät rasittaisi tämän varsinaisen ydinperheen toiminnallisuutta.
Eihän sitä varmaan tarkoitus olisi elääkään varsinaisesti yhdessä kaikkien kumppanien kanssa. Ajattelin lähinnä sellaista mallia, jossa olisi ns. ydinperhe (äiti, isä ja lapset)ja tällä ydinperheellä olisi myös yhteinen talous ja koti. Mutta että syrjähypyt ja muut ulkopuoliset suhteet olisivat sallittuja, jos ne eivät rasittaisi tämän varsinaisen ydinperheen toiminnallisuutta.
Se ei ole moniavioisuutta, se on ns. vapaa suhde. Minä olen ainakin perusteluissani puhunut vain moniavioisen, eli monen yhtä vakavan suhteen vyyhdistä, en mistään pikapanoista vieraiden kanssa.
sanoa, ettei syrjähypyt ja ulkopuoliset suhteet ole "sallittuja". Jokaisessa suhteessahan ne voidaan sopia niinkuin parhaaksi katsoo. On kuitenkin silkkaa höpöä, ettei ulkopuoliset suhteet rasittaisi ydinperhettä! Tottakai ne rasittaa olivat sallittuja tai ei.
Jo nykyisellään ajankäyttö perheen eri toimintoihin aiheuttaa jatkuvaa eripuraa monissa perheissä. Töihin, kouluun tai tarhaan kuluu vuorokaudesta n. 9 tuntia (liikaa! Tuo tuntimäärä päivittäin vähentää siitä kiintymystä josta puhuin toisaalla). Sen päälle kotityöt ruuanlaittoineen ja yöt nukkumiseen. Viikolla jokainen äiti viettää muistaakseni 10min/lapsi ns. oikeaa yhteistä aikaa. Se ei ole paljon, se. Sitten viikonloppuna äiti ja isä vuoronperään käyvät vieraissa niin eikö se mielestäsi rasittaisi millään lailla ydinperheen toiminnallisuutta?
Noihin syrjähyppykeikkoihinhan saattaisi vierähtää kahdeksankin tuntia jos vähänkin haluaa pohjustaa asiaa eikä mennä suoraan asiaan. Vai pitäisikö internetillä työpaikalla hoitaa tuo pohjustuspuoli arkena?
En voi mitenkään ymmärtää miten muuten kuin yksiavioisena voisi elää onnellisena. Miten on mahdollista tasapuolisesti jakaa aikaa ja vastuuta perheen arjesta jos jakajia on enemmän kuin kaksi. Tämä tulee esiin nimenomaan lasten kanssa. Miten jaetaan kotityöt, vapaa-aika, rahat ja tietenkin myös rakkaus tasan niin ettei kumpikaan tunne kärsivänsä vääryyttä?
Olisipa todella hauska saada saada kommentteja sellaisilta henkilöiltä joilla tällainen on onnistunut ja nimenomaan sellaiselta onnelliseta paris(kolmis-,neljis-)kunnalta jolla on lapsia kasvatettavanaan ja useita rskkaussuhteita onnelliseti hallinassa! En usko sen olevan mahdollista, joten valistakaa minua.
Joskus joku viisas on sanonut, että ihminen tarvitsee 3 kumppania, 3 erilaista suhdetyyppiä elämänsä aikana
1. Nuoruuden intohimoinen rakkaus
2. Aikuisuuden perheen perustaja kumppanuus
3. Kypsän iän toveruus
Ja täytyy sanoa, että järkevältä kuulostaa. Miksi roikkuisi semmoisessa ihmissuhteessa, joka on jo aikansa palvellut, kun sen sijaan voi löytää uuden ja raikkaan suhteen. Tämä tietenkin edellyttäisi, että kumpikaan osapuolista ei haluaisi jäädä roikkumaan vanhaan suhteeseen.
Varmasti joku nyt haluaa ajatella niin, että eikö tuo kehitys voisi olla mahdollista sen yhden ja ainoan ihmisen kanssa, mutta ajatelkaa nyt, kyseessä on kuitenkin 50-70 vuotta elämästä, teiden erkaneminen on aika todennäköistä.
on yksiavioinen sillä perusteella, että lepattaessaan suhteesta toiseen ei ole mahdollista KIINTYÄ kumppaniinsa. Mielestäni se on hyvän parisuhteen ehdoton edellytys.
Monesti uhotaan, että halutaan olla vapaita, mutta todellisuudessa se tarkoittaa sitä, että ollaan irrallisia. Ei kuuluta mihinkään. Se taas ettei kuulu mihinkään tekee ihmisestä heikon ja todella yksinäisen. Tuttavia voi olla satamäärin, mutta heidän kanssaan ei voi kokea sellaista syvää luottamusta, joka on parisuhteessa mahdollista.
Tämä sama luottamus ei ole mahdollista parisuhteessakaan, jossa toisella ei ole pyrkimystä siihen. Ei osata sitoutua. Se johtuu siitä, ettei edes lapsena ole ollut sellaista suhdetta, johon voisi kiintyä kunnolla. Vanhemmat aina töissä, vaihtuvat hoitajat. Ihmekös tuo, että yhteiskuntamme ongelmat ovat nykyisin huippuluokkaa. Liikaa irrallaan olevia ihmisiä kuleksimassa sinne ja tänne, ilman mitään päämäärää.
Kiitos kaikille vastanneille ja kiitos erityisesti siitä, että osasitte ottaa kysymyksen kysymyksenä ja kerroitte omat näkemyksenne asiallisesti. Sain selkeytettyä omia ajatuksiani paljon eli sain uutta näkemystä ja varmuutta siihen miten itse asiat ajattelen.
Selvennykseksi kaikille, että minä olen ehdottomasti yksiavioinen, yhden miehen nainen, en toivo omalle kohdalleni enkä halua mitään yhteisöllisiä systeemejä enkä vapaata suhdetta. Tänä uskottomuuden aikana vain tekee joskus mieli kysyä, että miksi koitetaan olla yksiavioisia, jos kuitenkin juostaan vieraissa. Teki mieli kyseenalaistaa ja ilokseni huomasin, että teitä on vielä paljon, jotka uskotte ja luotatte yhden miehen ja yhden naisen liittoon. Erityis kiitos OR:lle, joka niin viisaasti kirjoitti otsikolla "Mutta miksi..."