Se kuuluisa kemia!

(Vastuuvapauslauseke: Seuraava kirjoitus on luontojaan ns. avautuminen, joka ei ole suunnattu ketään yksittäistä henkilöä, sukua, huonetta, tai edes sukupuolta vastaan. Tekstin kirjoittaja rakastaa naisia yli kaiken ja toivoo vaan ”systeemiltä” kohtuutta ja ihmisiltä avoimuutta oman elämänsä ja ympärillä pyörivän ihmissuhdepelin suhteen. Palautetta otetaan kiitoksella vastaan, varsinkin, jos palautteen antaja pystyy pidättäytymään ylenpalttisesta solvauksesta ja keskittyy rakentavaan keskusteluun asian ratkaisemiseksi. Kirjoitus on aika pitkä ja aihepiiriltään kattava, hetkittäin poukkoileva ja saattaa sisältää kirjoitusvirheitä, eli ns. typoja. Lukijalle toivotetaan jaksamista urakkaa varten. ” :-)

---

Oma ilmoitus on ollut ”tuolla ulkona” jonkin aikaa ja ilmeiseksi on käynyt, että markkinoilla on aika erilaiset vaatimukset riippuen etsijän ihmistyypistä, tai sukupuolesta. Pakko myöntää, että vaikka omia vastauksia aina toivoisi enemmän, niin kyllä suurin sympatia lankeaa rakkaille naisille. Vastauksia varmasti piisaa, mutta tuntuu välillä kovin tragikoomiselta lukea esim. tyttöjen saamia vieraskirja merkintöjä Suomi24:n deitissä. Paitsi, että kuuluisa myötähäpeä nostaa päätään, niin välillä tuntuu kyllä aika nololta miehenä lukea, kuin karkeasti asiat voidaan ilmoittaa. Moni vastaus kun tuntuu todella olevan hyvän maun tuolla puolen.

Ilmoitusten laatimisessa, ainakin tuntuu, että naisilla on tietty heikkous. Kun treffipalvelu heittää lomakkeen eteen, jossa kysellään tietoja Special Ihannepartneristasi, jonka haluat vastaavan juuri Sinun ilmoitukseesi, niin ohjelman kysymykseen vastataan juuri näin. Eli ilmoitus sitten täytetään sillä ihannemiehen määritelmältä, josta löytyy välillä aivan käsittämättömiä suorituksia, jotka saa siteeraamaan tuota kuulapäistä tv-psykologia ”What were you thinking of?!?!”. ”Haluan miehen, joka on tosi renttu, mutta ihanan kiltti – vähän vaarallinen ja rosoinen, spontaanin arvaamaton, mutta tosi luotettava tuki ja turva”. Sitten kaivataan luonteelta vielä ihanaa, hupsua lapsellisuutta, tosi crazyä yllättäjää, jonka kanssa ei ole koskaan tylsää, vaan mies vie naisen sukeltamaan ostereita Goalle, tai seinäkiipeilemään Kroatiaan, mutta samaan aikaan on suotavaa, että omataan hyvä työpaikka, elämän järjestelmällisyys ja taas se luotettavuus. Puhumattakaan siitä, että kaiken tuon lisäksi pitää vielä täyttää ne fyysiset vaatimukset tyyliin ”en ole pinnallinen, mutta en voi väittää etteikö ulkonäöllä olisi suuri merkitys.” Johan alkaa tavallisella miehellä kaulusta kiristää.

Mutta hei, unelmia pitää olla! Mitä väärää siinä voi olla, jos haluaa, että löytyy se täydellinen ihannemies. Miehellä on tummat silmät, ruskea tukka, ihana hymy, loistava huumorintaju, se viihtyy kotona, mutta osaa bilettää ja josta kaverit ja omat vanhemmat tykkää, joka on kiinnostunut omasta tyttöystävästään, jolla on rautainen six-pack ja hyvä peppu, sekä säännölliset tulot. Ja sen ihannemiehen pitää olla ennen kaikkea itsevarma ja alfa-uros, joka hallitsee tilanteen, eikä jätä tai petä ja osaa tarvittaessa olla se nallekarhu, jonka kainaloon voi kömpiä ja aamulla sen hiuksia pörröttää, kun se ei uskalla pussata ennen ku on pessy hampaansa. Naisen vaatimusten korkea tasohan on manifestaatio naisen omasta arvosta. Eli jos ei vaadi kohtuuttomia, niin pitävät helppona, tai epätoivoisena. Onko näin? How’s it working out for you?

Aikuisviihdettä on monta kertaa aiheellisesti kritisoitu siitä minkälaisen kuvan se antaa nuorille pojille seksuaalisuudesta. Mutta miksi kukaan ei puhu siitä vaarasta ja vääristymästä, jonka naiset saavat ihanista romanttisista komedioista ja alan kirjoista. Spontaanin romantiikan määre ja vaade on karannut jonnekin hyvin kauas oikeasta elämästä. Mikään ei tunnu miltään ja on niin tunkkaista ja jämähtänyttä, jos ei pääse yhteiseen riippumattoon Caribian hietikoille auringonlaskun aikaan. Eikö romantiikan ja siihen liittyvien eleiden tarkoitus ole kertoa toiselle ihmiselle, mitä siitä ajattelee, kuinka paljon rakastaa ja kuinka tärkeä tuo toinen minulle on? Miksi siihen ei enää riitä asian sanominen pohtimisen ja hiljaisuuden jälkeen, hetken mielijohteesta juuri ennen nukahtamista? Tai miksi romantiikaksi ei riitä kuppi kaakaota ja yhteinen kuuluisa korvapuusti Ursulassa kevätjäiden aikaan? Miehen tulee olla… right, jotain aivan muuta, kuin naapurin muijan äijä.

Deittailun mekanismi on tässä mielestä minusta vähän nyrjällään. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat vähän väärällä lailla. Jokaisen paria haluavan pitää rakentaa itsestään myyvä kuva, keskittyä korostamaan jotain ja pyrkiä piilottamaan jotain muuta. Ja vain tällä järjestelmällä voidaan varmistaa se, että kumpanin valitseva voi todeta, että ”löysin sittenkin sen ihanteen, jota etsin.” Surullista on, että super-ihmisen kuvan rakennuksen jälkeen, koittaa aika, jolloin pelätään todellisen minän paljastumista. Pyritään hallitsemaan toisen kokemusta ja tiedon saantia itsestä ja uskotaan siihen, että ajan kanssa hän kyllä hyväksyy minut tällaisena kuin Todellisuudessa olen. Pieni pelko jää päälle siitä, että jos tuo toinen saa aivan oikeasti ja lahjomattomasti tietää millainen olen, niin kelpaanko sittenkään? Ja jos oma todellisuus, omat halut ja toiveet poikkeaa paljonkin luvatusta mielikuvasta, niin oman roolin uudelleen neuvottelu, voikin olla yllättävän kova paikka. Minusta tuntuu, että lopulta ihmiset alkaa olemaan tästä dating gamesta aika loppuun palaneita ja keskinäinen vaatimusten nokittelu johtaa tilanteeseen, jossa kukaan todellinen ihminen ei voi vaatimuksia täyttää tai toiveita tyydyttää.

Aika paljon deittailuun kuluu myös asioiden mystifisointi. Romantiikka ja rakkaus on paljon voimakkaampaa, kun siihen voidaan liittää sanoja, kuten kohtalo, tähdet, ”se jokin” tai se kuuluisa kemia. ”Kyllä sen yleensä tietää jo viiden minuutin jälkeen onko sitä kemiaa vai ei”… aika yleinen lause, eikö totta? Mun esittämä hypoteesi on, että ”se jokin” tai ”kemia” ovat vaan piilomerkityksiä sille, että pystyykö toisen ihmisen kuvittelemaan kanssaan sänkyyn. Eli kemiaa on, jos mielessä käy ajatus siitä, kuinka ihanaa tuon ihmisen hellittävänä voisi olla. Jos toisen ihmisen ajatteleminen alasti vieressään tai päällään saa aikaan puistatuksia, niin silloin todetaan, että ”ei vaan oo sellasta oikeenlaista kemiaa”. Mutta jos toisessa on elementtejä, jotka viestivät siitä, että tuolta voisi saada elämänsä kyydit, niin hymy taipuu tytön huulille ja kujerrus alkaa… Sweet Music. Seksuaalinen vetovoima on käsittämättömän tärkeää. Eikä kyse ole edes siitä, että seksin merkitys sinänsä olisi kohtuuttoman suuri suhteessa vaan kyse on ehkä enemmän siitä, että parin seksuaalisuus on vahvin indikaatio siitä miten suhteessa voidaan ja millä asteella luottamus on. Kelpaaminen on ihmiselle perustarve. Seksi puolestaan on korkein kelpaamisen muoto. Jos toinen hyväksyy minut sellaisenaan, alastomana, sielu ja fyysisyys avoinna, päästää niin lähelle kuin ihminen voi toista päästä, niin silloin minut on hyväksytty, karvoineen kaikkineen. Eri asia on sitten, jos seksissäkin haluaa säilyttää roolin jolla on itsensä myynyt. Mutta minkälainen se kokemus on, jos antautumisen hetkellä pitää huolehtia siitä, miltä minä nyt näytän tai tunnun? Luottamuksesta puhutaan seksissä myös usein. Toista on kaikista helpoin satuttaa syvimmälle juuri seksin aikana. Jos toinen suostuu avoimena, luottavaisena ja alastomana toisen syliin, niin tuossa tilanteessa arvostelu tai hylkääminen iskee lujiten ja eniten vahingoittaen. Toisistaan välittävien ihmisten välillä seksiin kuuluu siis myös vastuu, vastuu kohdella toista hyvin.

Edellä kuvatun perusteella voi epäillä, että näenkö omia heikkouksiani ja puutteitani ollenkaan? En ole ollenkaan sokea itselleni. Tietty on selvää, että jos en tee omalle habitukselle jotain, niin 2-tyypin diabetes on varmaan ohjelmassa ennen 60-vuotispäivää, polviin tulee kulumaa ja eläkkeelle lähtöjuhlissa läpällä annettu kävelykeppi tulee todelliseen tarpeeseen. Mutta vaikuttaako se minun kykyyn tehdä naisestani onnellinen? Olenko minä heikompi esitys miehenä, jos en pysty täyttämään naisten kaikkia vaateita ideaalista? Oma elämä on kuitenkin aika hyvin kuosissa. Koulut on käyty, työtä on ja itsenäinen elämä, jossa on toiselle hyvin tilaa. Kolmenkympin kriisi käyty läpi ns. pitkän kaavan mukaan, on ollut lievää ja vakavampaa settiä, mutta silti kulunut 3v. on ollut paitsi elämän kovinta, niin parasta aikaa. On ollut ilo oppia itsestä ja omasta elämästä. Varmuus tulevaa elämää kohtaan on kasvanut. Arjen alla majaillut paniikki, elämisen kramppi on hellittänyt ja nyt uskon, että teenpä elämässä niin tai näin, niin mulle taitaa käydä ihan hyvin. Vaikka se ei olis se ”hyvin” jota suunnittelin. Omatkin vaatimukset on kasvanu, myönnetään. Elämänkokemuksen arvostaminen on noussut listalla aika korkealle. Ja EI, se ei tarkoita, että kaipaisin elämän murjomaa naista, joka kokemustensa kautta on noussut ahdistuksessa ja yleisessä angstissa lähes kalervopalsalaiseen mittakaavaan. Elämästä oppiminen on mulle tärkeää ja tavoite olla onnellinen. Isojakin asioita kun on läpikäynyt, niin olisi sääli jos niistä ei olisi oppinut, vaan olisi kaiken tuskan tallettanut katkeruudeksi sisäänsä tulevia suhteita varten. Minusta elämän oppi on tarkoitus käyttää tulevien suhteiden hyödyksi. Tietää mitä reittiä pääsee metsään ja mitä reittiä sieltä pois ja ennen kaikkea oman elämän prioriteetit alkavat asettua terveille ja aikuisille paikoilleen.

Joku fiksu ihminen sanoi minulle aikoinaan, että 30v. on ensimmäinen kerta ihmisen elämässä, kun hänellä on myös historia. Siihen asti on eletty ”sitten kun” elämää. Kolmekymppisenä saattaa pysähtyä katsomaan, että toteutuiko asiat sellaisena. Onko elämässä saavutettu se mitä haluttiin ja onko elämä eletty niin onnellisena, kuin toivottiin. Jos niin ikävästi on päässyt käymään, että kaikki ei ole mennyt 10-vuotis suunnitelman mukaan, niin mitäs sitten tehdään? Masennutaanko, syytetäänkö muita ja eletään ”mut ku”-elämää, vai hyväksytäänkö asia ja keskitytään ensimmäistä kertaa elämään ”nyt kun”-elämää. Nuorekkuus ja lapsenmielisyys on aikuisen elämän polttoainetta… ihmisellä pitää olla kyky tavoittaa se ennakkoluulottomuus, iloinen katse ja perusluottamus, joka nuorempaan ikään kuuluu. Aikuinen tylsistely on synkkää ja vain vauhdittaa matkaa kohti vanhuutta. MUTTA… silti en voi kuin ihmetellä aika ajoin näitä kolmekymppisiä teinityttöjä. En tiedä olenko sitten jotenkin rajoittunut, mutta joskus on vaikea ymmärtää, että elämän sisältö on kolmekymppisenä kiva asiakaspalveluammatti, kuus kertaa viikossa salilla, tiukka peppu ja lantiofarkut ja profiilikuvassa biletetään, tai reppuretkeillään Andeilla. Lisäksi neiti tai ex-rouva harrastaa ainakin kahdeksaa eri urheilulajia, mm. snoukkausta ja paraglidea. En mä edes usko, että näiden ohi kasvaneiden tepsujen elämä oikeasti olisi tuollaista, mutta miksi ihmeessä elämästä halutaan antaa samanlainen kuva ulospäin kuin kakskymppisenä? Ilmoitukseen liitetään myös vaade, jossa toivotaan sulhokanditaatin ”pitävän hyvää huolta itsestään”, (eli ettei saa olla läskiplösö, joka makaa sohvalla). Mutta neidin omasta henkisestä kasvusta, kehityksestä ja terveydestä ei sovi kysellä, koska ”mä oon happy just tällaisena”.

Irrallinen kommentti, mutta hyvä esimerkki, kun pyrkii kertomaan roolien, kysynnän ja tarjonnan merkityksestä suhteissa ja seksuaalisuudessa. Eli ns. brasilialainen vahaus. Aiemmin jo mainitsin pornon merkityksestä odotusten muovaajana. Pojat ovat tottuneet pornossa haluamaan kuvan naista, jonka ulkosynnyttimet on raakattu puhtaiksi. Siitä tulee kauneuden mittari, jonka toteuttamista jos ei nyt vaadita, niin vaikka puolileikillään ehdotetaan omalle kullalle. Ja kun kulta sitten huomaa sheivauksen seuraukset miehensä silmissä ja erektion voimakkuudessa, niin yhteys karvattomuuden ja haluttavuuden välillä tulee selväksi. Lopulta on siis muodostunut trendi, jossa aiemmin niin eksoottinen sileys on muuttunut kovaksi sängeksi ajan vaatimusten edessä ja entisestä pehmeydestä on tullut jotain minkä vain harvat ovat todistaneet. Jotenkin surullista, mutta tietysti täysin ymmärrettävää.

Vastoin yleistä näkemystä kiltti ja luotettavakin mies voi osata naida niin että tuntuu. Parhaita tuloksia saadaan kun nuo kaksi asiaa, henkinen yhteys ja kiihko saadaan valettua samaan muottiin. On uskomaton kokemus päättää intensiivinen, kiihkeä hetki siihen kun jännitys laukeaa voimalla ja samalla saa katsoa rakastaan syvälle silmiin. Arki tekee varmasti suhteessa paljon ”tuhoa”, mutta sen laajuus riippuu kokonaan omasta asenteesta. Spontaaniuden, yllätyksellisyyden ja kiihkon säilyttäminen ensi huuman jälkeen vaatii työtä ja molempien eforttia, vaikka sitä onkin hankala myöntää. Ajan myötä elämään tulee entistä enemmän varastettuja hetkiä, joiden tuotto käytetään lyhentämättömänä parisuhteen hyväksi. Nuoruus säilyy usein parhaiten seksuaalisuudessa.

Ehkä on siis aika myöntää, että minusta tuntuu erilaiselta. Ehkä vika on ihmisissä ympärilläni, ehkä vika on joukkoviestimissä, jotka viestiä tukevat, tai sitten vika on minussa. Yksi vaihtoehto on tietysti, että kenessäkään ei ole vikaa, vaan asiat vaan ovat.

Mutta onko minulta sitten väärin toivoa ja vaatia mahdottomia? Onko niin, että erikoisuuden ja täydellisyyden tavoittelusta onkin tullut normi ja minun toivomukseni tavallisuudesta on kohtuuton vaatimus? Miten koskaan voisin tällaisessa maailmassa toivoa tavallista tyttöä, koska sellaista ei voi olla olemassa näiden vaatimusten ja paineiden alla? Muutanko maalle ja toivon löytäväni sen sunnuntaina kylille kauppaan tulleen tytön, jolla on hiekkaa ratsastussaappaissaan, hiukset sekaisin ja kasvot elämän perusonnellisuudesta soikeana? Ihminen, joka kulkee elämässään sielu näkyvissä ja persoonaa piilottamatta. Moni, ainakin täällä Helsingissä tuntuu etsivän juuri sitä omaan ”life styleen” sopivaa Class A-naista, joka ansaitsee paikan menestyneen miehensä mittarina.

Mutta mitä se Class A sitten on? Onko se juuri tuon oman illuusion ulkoisten parametrien tavoittaminen, sisällöstä välittämättä? Olenko siis onnellinen sitten kun joku toinen ihminen vetää minun elämän ulkoisista puitteista johtopäätöksen, että ”sä olet varmaan tosi onnellinen!”? Ja minä kun haluaisin vaan ihmisen, jonka kanssa saan pitkästä aikaa nauraa kippurassa, niin että mahaan sattuu ja nenästä pääsee hassuja ääniä. Ja juu, kyllä minäkin haluan s-tanan seksikkään naisen vierelleni. Mutta seksikkään sen tunteen takia, joka naiseni sisällä on, kun hän tietää kuinka paljon minä häntä haluan ja hän minua… mun käsiä, suuta ja koko miestä. Kiva jos haluamisen hetket päättyvät tasaantumiseen, jonka jälkeen kumpikaan ei voi lopettaa hymyilemistä. Sitä tyytyväisen kehräyksen määrää.

--- ja samaan aikaan…

Joskus seitsemän ja yhdeksän välillä kun käy keskusta-alueella kaupassa, niin tulee monta kertaa katselleeksi ympärilleen ja jään mietteliääksi mieheksi. Jokainen nainen tuntuu ostavan ruokaa vain itselleen ja tapauksesta riippuen koiralle tai kissalle. Olkapäällä on kassi ja päässä lippis sen merkiksi, että ollaan tulossa jumpasta. Hymyä ei kasvoilla näy, mikä on kurjaa, kun nuokin kasvot on hymyilemistä varten tehty.

Meneekö tyttö kotiin ja laittaa kissalleen sitä vähän parempaa kissanruokaa, lämmittää kookoskeiton tai kupin nuudeleita, istuu sohvalle, käärii jalkateränsä vilttiin ja lukee Trendin. Kuppi lämmittää ja kynttilä pöydällä, mutta kiva olis, kun vois kertoa jollekin miten päivä meni.

Elämä on siis periaatteessa ihan ok. On käyty koulut, työpaikkakin on saatu, harrastuksia on ja viikonloppuisin ei ole kavereista puutetta. Sillon tällön baarissa tai salilla tulee tavanneeksi hyvän tuntuisia tyyppejä, käydään ehkä leffassa tai kahvilla, mutta minkään muun aikaansaaminen tuntuu vaikealta, koska ihmiset ei tunnu kuitenkaan niin aidoilta kuin haluaisi. Missä on kaikki tavalliset ihmiset ja hyvät miehet? Missä on se tunne, että olis kuin kotiinsa tullu, ettei tarvis jännittää? Missä on se ihminen, johon voisi luottaa edes itsensä verran? Ettei tarvis pysyä etäisenä siksi, että pelkää taas käyvän niin. Entä jos se seuraavakin tuntuu jotenkin lapselliselta, tai sillä on rooli päällä ja seikkailee jollain ihmeellisellä aallon pituudella. Tai sitten se vaan haluaa pitää ”all options open”, eikä halua sitoutua edes alustavan deittailun verran, koska ”ei voi tietää mitä tulee huomenna vastaan”. Ehkä joku ilta se sitten laittaa taksitolpalta laskuhumalassa viestin, että ”sori, mutta en halunnu loukata”.

Onko ainoa keino tästä pois todellakin kehittää sopiva rooli ja sukeltaa nettiin? Ei, periksi ei anneta. Jossain päin maailmaa on pakko olla olemassa Se Oikea. Sitäkö se onni on? Pitääkö koko lista täyttyä, että elämä olisi täydellistä? Millä asioilla on oikeasti väliä, kun itselle sopivaa etsii? Jos kukaan ei ole täydellinen, niin onko onni sittenkin jokaisen saatavilla hyväksymällä paras kompromissi?

Tuntuu, että tavalliset, terveet ja kohtuullisuuteen, sekä arkiseen tutustumiseen ja rakkauteen uskovat ihmiset löytävät toisensa normaalista maailmasta ja tämän lajin extremeurheilijat jäävät salille, nettiin, tai muille deittiskeneille, jossa myös pysyvät – välillä pariutuen, sitten taas palaten.

Mutta mitä minä sitten haluaisin? Ehkä haluaisin tarjota sen kaivatun hymyn tytön kasvoille. Hymyn ilman sen kummempaa syytä.