En pidä mistään deittailusta. Jos menee vaikka kahvilassa sovitusti näkemään jotakin, niin musta tuntuu koko ajan, että mä niinkuin näyttelen sitä juttua jollain deittikaveri-roolilla, että mun pitää olla sille kiva ja kohtelias ja pitää olla siitä kovin kiinnostunut ja pitää jutella ja kuunnella sen toisen juttuja, vaikka tekiskin ne ihan oikeasti ja koko ajan päässä surraa joku kärpäsnäkökulma siihen deittaamiseen. Ja mä mietin mitä sanon ja mitä en ja koko ajan tarkkailen ja arvioin sitä tilannetta, niinkuin mä olisin joku näyttelijä, joka ottaa ilmeen ja hymyn tai katseen silloin kun pitää ja mä TIEDOSTAN itseni koko ajan enkä hetkeksikään unohda, ja en ole koskaan yhtään oma itseni.
Ja musta tuntuu, et mä päätän mitä ilmeitä mun kasvoilla on ja mitä mä sanon, ja milloin mä nauran ja miten puhun ja käyttäydyn, koska se kuuluu deittailuun ja mä en osaa muuta kuin olla sellainen, millainen kuvittelen deitillä pitävän olla, mut en oma itseni, ja katson kellosta aikaa, mikä olis sopiva aika käyttää siinä ja teen siitä niin suorituksen, kuten se olis joku asiakastapaaminen, missä mä hoidan jonkun sopimuksen tai muu vastaava, mikä kuuluu mun työhön, ja mä olen siinä liiankin hyvä. Ja musta tuntuu että mä näyttelen ja "leikin" tapaamista jonkun kanssa, ja sitten kun lähden niin tulee mieleen, et huh nyt mä voin taas jatkaa normaalia elämääni ja olla aivan normaali.. Aivan kuin deittailu ei olis normaalia..
Ja musta tuntuu, että mä olen teennäisyyden huippu, jos mua joku vielä pyytää deitille. Mä olen hajuton ja mauton ja väritön ja teen kaikki niinkuin pitää ja leikin sen leikin loppuun ja lähden sit kotiin elämään oikeeta elämää.. Olisin just niin kammottava deittikaveri, et no _ihan kiva, mut ei tuntunut sillain_.
Ja musta tuntuu, et mä päätän mitä ilmeitä mun kasvoilla on ja mitä mä sanon, ja milloin mä nauran ja miten puhun ja käyttäydyn, koska se kuuluu deittailuun ja mä en osaa muuta kuin olla sellainen, millainen kuvittelen deitillä pitävän olla, mut en oma itseni, ja katson kellosta aikaa, mikä olis sopiva aika käyttää siinä ja teen siitä niin suorituksen, kuten se olis joku asiakastapaaminen, missä mä hoidan jonkun sopimuksen tai muu vastaava, mikä kuuluu mun työhön, ja mä olen siinä liiankin hyvä. Ja musta tuntuu että mä näyttelen ja "leikin" tapaamista jonkun kanssa, ja sitten kun lähden niin tulee mieleen, et huh nyt mä voin taas jatkaa normaalia elämääni ja olla aivan normaali.. Aivan kuin deittailu ei olis normaalia..
Ja musta tuntuu, että mä olen teennäisyyden huippu, jos mua joku vielä pyytää deitille. Mä olen hajuton ja mauton ja väritön ja teen kaikki niinkuin pitää ja leikin sen leikin loppuun ja lähden sit kotiin elämään oikeeta elämää.. Olisin just niin kammottava deittikaveri, et no _ihan kiva, mut ei tuntunut sillain_.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aika monet vetää roolia treffeillä ja se on mun mielestä ymmärettävää. Halutaan antaa parempi kuva itsestään.
Sun "asenteella" voi olla vaikea löytää sitä oikeata, mutta varmasti on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olet oma itsesi viimeistään muutaman kerran jälkeen.
sitä teennäisemmäksi itsensä tuntee. Jos vaikka alkaa miettiä miten kävelee, niin kohtahan sitä kompastuu omiin jalkoihinsa.
Paras keino siihen on tarkkailla muita. Kannattaa harjoitella aluksi muualla kuin treffeillä. Esim. katsella vaikka millaisia käsineitä/kenkiä/millainen nenä/kävelytyyli tms on vastaantulijoilla.
Oon nainen kylläkin, mutta ihan saman ongelman kanssa painin. Ikä on tehnyt tehtäväänsä tässäkin asiassa, eikä enää löydy mielenkiintoa mihinkään näytettelemisiin :)
Jos oot vaan niin ujona ja "panikoivana" siinä tilanteessa, että hermostuksissas mietit kokoajan, miten treffit sujuu?
Anna itselles lupa jännittää, niin se jo leikkaa suurimman terän jännitykseltä ja pääset lähemmäksi todellista minääsi. Kun sua alkaa jännittämään tai alat näytellä jotain roolia, niin toteat mielessäsi että hups nyt mä taas alotin ton ja voit vaikka mietitä syytä siihen, miksi teet noin.