nauratte minulle varmaan kippurassa, mutta pakko on jonnekin avautua. Olen nyt parin kuukauden ajan aivan tosissani harkinnut kirjeen kirjoittamista lukioaikaiselle ihastukselle (3 vuoteen en ole nähnyt. Vaikka tässä välissä on pari lyhyttä suhdetta ollut, ei mikää ole tuntunut läheskään yhtä vahvalta kuin ne muutamat hetket silloin joskus..
En ujouttani koskaan pystynyt tekemään asialle mitään ja nyt kun itsevarmuus kohissut roimasti, mietin, mitä asialle täytyisi tehdä. En saa häntä mielestäni.
Kannattaako ottaa riski totaalisesti naurunalaiseksi tulemisesta ja kirjoittaa hänelle kirje, jossa tunnustan tunteeni. Miten itse suhtautuisitte, jos vastaavan saisitte?
pelko on suuri, että hän varattu, sillä niin hyviä miehiä ei kasva jokaisella oksalla.
En ujouttani koskaan pystynyt tekemään asialle mitään ja nyt kun itsevarmuus kohissut roimasti, mietin, mitä asialle täytyisi tehdä. En saa häntä mielestäni.
Kannattaako ottaa riski totaalisesti naurunalaiseksi tulemisesta ja kirjoittaa hänelle kirje, jossa tunnustan tunteeni. Miten itse suhtautuisitte, jos vastaavan saisitte?
pelko on suuri, että hän varattu, sillä niin hyviä miehiä ei kasva jokaisella oksalla.
Vastaukset 10
Vanhimmat
...mä pikemminkin lavastaisin tilanteen jossa törmään siihen ikäänkuin vahingossa, ja siitä vois sit lähteä iskemään läppää; veikkaan että kirje ei toimi, mutta jos asia on todellakin jäänyt noin paljon vaivaamaan mieltä niin sit kyllä jopa selkeä "ei" on parempi kuin jatkuva epätietoisuus. Itse esim. ihastuin koulussa pari luokkaa ylempänä olevaan kaunottareen, ja vaikka tiesin että mitään chansseja ei ollut (no hei, sellasta babea en oo vieläkään nähny toista), pyysin sitä silti ulos. Yllätyksekseni tuli heti parempi olo vaikka se kieltäyty kohteliaasti, ja pystyin siirtymään eteenpäin elämässäni.
Mut joo, naisasioissa on katos tää perussääntö: epätoivo = kiss of death. Epätoivosella ei ole siis niinku mitään chanssia, joten sitä ei saa näyttää.
... eikä mies.
Öööööh?
...enpäs huomannutkaan tota vikaa riviä. :-) Sit se vois tietty toimia, ei mies kieltäydy jos neiti on vähänkään namun näkönen.
En nauraisi sinulle, nostan hattua jos lähetät kirjeen ja ymmärrän jos et lähetä.
Lukio-aikaiselle ihastukselle teki myös mieli sanoa sananen jos toinenkin, kuitenkin ajatus tunteiden lataamisesta paperille joka jo tyhjänäkin on tekstiviestiä merkittävämpi oli liikaa.
Tai ei oikeastaan, liikaa oli mielikuva kuinka purkaisin ajatukseni paperille, länttäisin postimerkin kuoreen ja seisoisin puolituntia vesisateessa kauhusta kankeana ennen kuin pudottaisin kirjeen laatikkoon.
Se putoaisi, samalla sekunnilla mieleen iskisi "VOI VITTU....!" ajatus, sitä ei voisi enää pysäyttää.
Kun kirje olisi perillä, neiti avaisi sen uteliaana, nyrpistäisi naamaansa, muistaisi sen kyttäävän hyypiön lukiosta ja sanoisi "ewwwwww!"
Sitten hänen geelitukkainen poikaystävänsä lukisi kirjeen ja nauraisi sille. Hän nauraisi myös minulle kävellessään keskustassa vastaan, ja huutelisi kaveriporukkansa keskeltä töykeyksiä ja uhkauksia.
Onhan siinä ruusuisempikin mahdollisuus, mutta noinhan se aina tosielämässä menisi.
Jos mies on fiksu ja mukava ihminen, niin eihän tollaiseen eleeseen voi suhtautua nauraen, vaikka tunteita sua kohtaa ei oliskaan. Osittain vielä toivon, että oma lukioaikainen ihastukseni ottais muhun jollain tavalla yhteyttä. Nähdään kyllä aina välillä, että siinä mielessä tilanne on toinen ku sulla. Mut toivoisin, että joskus tulis tilanne, missä tämä nainen vois tulla jutteleen mulle ihan suoraan, ilman että aina jossain porukassa vaihdetaan pari sanaa, ku siinä ei saa selvää, jutteleeko toinen vain muuten vaan, vai olisko sekin kiinnostunu musta.
tosiaan olen nainen, jos se jäi tuosta edellisestä viestistä epäselväksi :)
Asumme eri paikkakunnilla joten sattumalta törmäämisen mahdollisuus on poissuljettu.
Kirje todellakin tuntuu pelottavalta, mutta en keksi muuta tapaa kertoa tarpeeksi laveasti tilannetta. tekstiviestien kenttä todellakin liian pieni. osoitekin täytyisi jostain etsiä.
JOtenkin minulla on sellainen tunne, ettei hän kertoisi eteenpäin, sillä hän tyyppinä jämäkkä ja sanojensa takana oleva.
Olen ollut kieltämättä aina saamaton ihmissuhteiden osalta, joten nyt harmittaa todella paljon, kun tilaisuus meni ohi.
Aiemmin ollaan siis puhuttu ihan vaan kaverimielessä. Kuulumisien vaihtelua tunneilla jne. Keskusteluista tiedän, että meillä on yhteisiä harrastuksia, kiinnostuksen kohteita ja arvoja enemmän kuin mitä muihin törmäämiini ihmisillä on ollut. Ja olen vähän erikoinen tapaus, kenties positiivisessa mielessä ;)
Olisi varmasti todella outoa, jos nyt ottaisin yhteyttä näissä merkeissä.
JOtenkin nyt vain tuntuu siltä, että jotain pitäisi tehdä, että pääsisi tästä yli. Onko muita ehdotuksia?
Kuulehan, viksu idea on kyllä se että selvität tunteesi tähän mieheen ja saat sillä lopullisen vastaukset asiaan. Jos kirjoitat kirjeen niin älä missään tapauksessa vuodata siinä kaikkia tunteitasi ym. uskon että sen jälkeen sinulla ei välttämättä ole mieheen juuri mahdollisuuksia.
Kuvittele itsesi tilanteeseen, että joku "puolituttu" kaukaisilta lukioajoilta lähettäisi kirjeen ja vuodattaisi tunteensa. Siinä varmasti ahdistuisi!
Mielestäni parempi keino on yksinkertaisesti pyytää miestä ulos, kertomatta sen suurempia tunteita! Soita ja kerro että "Jäin mieleeni lukioajoilta ja olisi kiva mennä vaikka kahville joku päivä"
Itse miehenä olen kolmesti kirjeitä naisille lähetellyt, huonolla tuloksella tosin. Jälkikäteen voin kuitenkin todettaa, että kannattaa se kirje lähettää, tai kertoa asia muulla tavalla. Näin ei harmita jälkikäteen ja ehkä saat onnesi tai ainakin jonkin ratkaisun asiaan. Anna onnelle mahdollisuus potkia!
Niin, olin siis jotain 16-17 kesäinen, kun sain todella lämminsävyisen tunnustuskirjeen minua vuoden tai kaksi nuoremmalta tytöltä. Hän oli minuun todella ihastunut. Asia valkeni minulle vasta tuon kirjeen myötä. Olimme nähneet melko vähän/harvoin. Hän asuu käsittääkseni edelleen Pohjois-Ruotsissa ja itse olen kotoisin Suomen Lapista. Hän oli kesäisin pitkiä aikoja mummolassaan Suomen puolella aivan meidän kotitalon naapurissa. Tuolloin näimme aina joskus, mutta aika harvoin, sillä eri kaveriporukoissa yleensä liikuimme.
Kirjeen saadessani olin lähinnä hämmästynyt. Se tuntui tulevan kuin puun takaa. En ollut itse aavistellut mitään sellaista. Omat tunteeni eivät olleet tuon kaltaisia ja tytönkin tunteet tulivat minulle yllätyksenä. Mietin tuolloin, kuinka hoitaisin asian tyylikkäästi. Lähinnä siis mietin sitä vastaanko vai en. Kohtelias ja asiasävyinen kieltäytymiskirje olisi siis pitänyt saada aikaiseksi, kun muuhun ei ollut edellytyksiä omalta puoleltani. Asialle tai ihmiselle nauraminen ei olisi tullut mieleenikään. Kait siitä kirjeestä oli jonkin verran otettu kuitenkin. Muistanhan asian edelleen vaikka siitä on kohta viisitoista vuotta ja kakaroitahan sitä tuolloin vielä oltiin. Ei se kirje kyllä mitään ihan lasten juttuja enää ollut, oltiin siinä sen verran tosissaan. Tarkoitan, ettei ihan voi verrata niihin peruskoululuokassa jaeltuihin ihastuslappuihin.
Poikanenhan sitä tuolloin vielä oli ja vastaamatta se kirje jäi. Ei yksinkertaisesti ollut pokkaa yhtä paljon kuin kirjeen lähettäjällä. Todennäköisesti kyseinen tyttö elää nykyään naimisissa jonkun ruotsalaisen miehen kanssa ja on unohtanut sekä minut että kyseisen kirjeen jo kauan sitten. Itselleni kyseinen kirje palasi nyt mieleen, kun luin kysymyksesi. Muistaakseni poltin kirjeen n. kuukausi sen saamisen jälkeen, kun tajusin ettei minusta ole siihen vastaamaan. Muutoinkaan en kyseisestä kirjeestä kenellekään puhunut. Ihan kiva muisto.