Mieheni lähti pitkästä liitostamme rakastuttuaan toiseen ja laittoi eron vireille. Hän on ollut viime ajan hyvin ahdistunut ja olen saanut osakseni pelkkiä vihantunteita. Tämä on niin järkyttävää, meillähän on ollut paljon onnellista aikaa ja tulisi olemaan varmasti vieläkin jos mies sen nyt ymmärtäisi. Vielä joku aika sitten suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta. Ja sitä tahtoi molemmat. Emme kumpikaan ole pohjimmiltamme uusperheihmisiä ja olemme aina arvostaneet molempien sukujemme pitkiä liittoja ja haaveilleet yhteisestä vanhuudestakin ja lapsenlapsista. Hän ei ole mielestäni oma itsensä nyt. Tunteet käyvät kuumina. Itseasiassa hän on aina ollut järkevä jalat maassa oleva ihminen. Rakastan häntä ja uskon hänen pohjimmiltaan rakastavan minuakin, vaikka näkeekin minut negatiivisesti vääristyneenä.
Vai olenko tosiaan niin tyhmä etten ymmärrä ettei hän yhtäkkiä enää rakastakkaan ja haluaa tosiaan minusta eroon? Luovunko toivosta, että hän tulisi toisiin ajatuksiin?
Vai olenko tosiaan niin tyhmä etten ymmärrä ettei hän yhtäkkiä enää rakastakkaan ja haluaa tosiaan minusta eroon? Luovunko toivosta, että hän tulisi toisiin ajatuksiin?
Vastaukset 9
Vanhimmat
rintaäänellä voin sanoa että turhaan odotat.
Melkein saman kokenut ja itse odotin vielä eron toisenvaiheen alkuun. Nyt ero selvä ja voin sanoa että rankkaa on ollut mutta selviän kyllä.
Onneksi on ystäviä joiden kanssa voi keskustella asioista.
Yritä pärjäillä, vielä se aurinko paistaa risukasaankin, niin kuin minä silloin hoin itselleni.
2kk sitten minulle tapahtui täsmälleen noin. Olin shokissa, en voinut tajuta miestäni. Nyt n. 2kk jälkeen olen muuttanut jo pois kotoa, en mielelläni pidä mitään yhteyttä mieheen ja surukin on muuttumassa vihaksi. Aluksi kielsin tapahtuneen ja yritin vedota kaikin tavoin miehen tunteisiin, mutta täysin turhaan. Nyt tajuan, että kidutin vain itseäni. Mitä nopeammin asian hyväksyy ja kääntyy entisestä poispäin, sen nopeammin pääsee jaloilleen. Ahdistus on kova vieläkin eikä koti tunnu kodilta varmaan pitkään aikaan, mutta kun muutakaan ei voi, elämä jatkuu....vaikkei joskus jaksaisikaan... Itse jouduin tosin turvautumaan lääkkeisiin, mutta olen valmis nielemään mitä vain kunhan pysyn toimintakunnossa ja unohdan sen paskiaisen. Ja kyllä, tällä hetkellä tuntuu että kaikki 15v oli valetta ja täysin turha vaihe elämässäni. Tiedän toki, ettei näin ole oikeasti, mutta siltä nyt tuntuu. Olen vain ihmiskuori ja toivon, että jonain päivänä löydän sen oman iloisen, vallattoman itseni, joka on kadonnut nyt...Voimia sinulle paljon, että jaksat seuraavat viikot!
Jos miehesi on jo laittanut eron vireille ei kannata tehdä muuta kuin odottaa.
Onhan olemassa mahdollisuus, että hän kokee herätyksen, että "ei tämä nyt niin kivaa olekaan".
Harkinta-aika on juuri sitä varten.
Voit varovasti muistuttaa häntä siitä. Kerjääminen ja huutaminen ei auta.
Nyt kannattaisi pitää pää kylmänä ja varautua siihenkin, että avioliittonne todellakin voi loppua.
Tuskin haluaisit itsekään palata hysteerisen ihmisen luo, vaan realiteetit järkevästi tunnustavan elämää eteenpäin katsovan?
Tilanteeseen sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta mahdotonta se ei ole!
Me miehet sen tiedämme sillä useimmitenhan se on mies joka jätetään. Suhteessa 7-8/10, tai jotain sellaista.
Uusperhe voi olla jopa hyvinkin paljon onnellisempi kuin entinen avioliitto.
Niin ainakin omalla kohdallani.
Silti en koe sitä oman perheen korvaavana asiana. Paremminkin sitä voisi verrata vaikka nuoruuden ensimmäiseen seurustelusuhteeseen. Olen siis hyvin onnellinen.
Silti jossain mielen sopukoissa kaihertaa, että miksi avioliittomme päättyi vaikka kummallakaan ei ollut esittää ensimmäistäkään syytä miksi pitää erota. Jos nyt syyksi ei lasketa sitä, että "meillä ei enää ole kivaa".
Syy se on sekin. Kai? En ainakaan haluaisi enää palata entiseen jossa sai koko ajan odottaa milloin perhe hajoaa.
Pari vuotta sitten luulin koko maailman romahtavan.
Kävikin niin, että tuhkasta nousi "onnellinen minä". Se oli aivan jotain käsittämätöntä! En tahdo vieläkään uskoa onneani todeksi, vaan ajattelen miten lasten täytyy kärsiä.
Siinä on aika risririitainen tunne.
En tiedä mitä ex tuntee, mutta voin aavistaa, että ei aina tunnu hyvältä kun lapset haluavat luokseni/luoksemme lähes joka päivä.
Se lohduttaa ihmeesti.
Älä sulkeudu liian pieniin ympyröihin, vaan hakeudu "kunnon ihmisten" seuraan, ja huomaat, että on olemassa toisetkin huomioon ottavia ihmisiä.
Pidä sitä uutena ja houkuttelevana mahdollisuutena. Se on sitä!
Hyvää joulua kaikesta huolimatta! Voit sinäkin huomata jonkin ajan kuluttua, että sinua potkaisikin todellisuudessa onni, vaikka nyt juuri se tuntuu täysin mielettömältä ajatukselta!
Voihan se olla niinkin, että naiset hakevat useimpia eroja. Minä olin meilläkin se, joka laittoi erohakemuksen liikkeelle, mies olisi nimittäin halunnut pitää sekä sen uuden että minut. Hän kun ei vielä tienyt, oliko uusi "se oikea"! Ilmeisesti minun olisi vaan pitänyt kiltisti odottaa, että mies varmistuisi tunteistaan toista naista kohtaan. Harkinta-aikana panin hänet tekemään valinnan ja hän valitsi sen toisen ja nyt sitten: "sinähän sitä eroa halusit". Miehet osaavat kyllä olla aika käsittämättömiä!
Riitasassa avioliitossamme ex vaimo veti usein esiin että hän haluaa eron. Eipä koskaan toteuttanut. Sitten kun toinen nainen astui mun elämään ja aloin puhua erosta, silloin vaimo repesi ja alkoi syyttää minua. Eron jälkeen se sitten alkoi ruinata minua takaisin. Kerran muistutin häntä niistä sen omista erouhkailuista ja hän hiljeni pariksi viikoksi. Sitten taas löytyi joku muu keppihevonen millä hyökätä syyttelemään. Se oli muuten aika lähellä etten jo ilmoittanut poliisille häirinnästä kun ei järkipuhe auttanut. Uusi vaimoni pyysi malttamaan mielen ja kyllä se siitä sitten rauhoittui. Ei ole vieläkään kyllä kokonaan luovuttanut. Ex vissiin "unohti" oman osuutensa meidän avioliitossa, ja "unohti" ettei se ollut edes miellyttävää yhteiseloa. Ennemminkin helvetillistä piinaa. On täytynyt olla myös hänelle koska joka päivä vaan valitti jostain. Mut se siitä.
Ihan samoissa tunnelmissa olen itsekin. Mies todella lähti kolmisen viikkoa sitten usean sadan kilometrin päähän 20:n vuoden yhdessä olon jälkeen ja jätti samalla kolme vuotiaan "isin tytön". Olen aina pitänyt miestäni järkevänä ja oikeudenmukaisena, siksipä tätä onkin niin vaikea ymmärtää. Vikaahan on tietysti ollut minussakin, mutta mies vain pakoilee omaa vastuutaan. Yhteyttä ei juuri ole pitänyt edes lapseen. Viimeksi, kun suostui puhumaan mulle puhelimessa (emme ole riidelleet enkä ollut hysteerisinä vaatimassa takaisin), kysyin mitä haluaisi minun tekevän, oli vastaus, että rauhoitettais tilanne! Siis hänen kannaltaa eli en saisi olla yhteydessä. Niinpä siis päätin, että saamasi pitää, en soita enkä laita viestejä. Jos lapsi itse ilmaisee ikävää ja pahaa mieltä, annan hänen soittaa isille, mutta jos isi soittaa pidän puhelinta pari päivää äänettömänä. Hän ei ole ottanut lapseen yhteyttä siis viikkoon, joten kokeilkoon miltä se tuntuu ja miettiköön tekojaan. Olemme olleet yhdessä yli puolet elämästämme ja kuvittelin, että olemme ns. "kasvaneet yhteen" eikä mikään erota meitä... Kyllä sitten ihminen voi olla typerä.
Olen ilmaissut haluni ottaa hänet takaisin, ehdottanut perheneuvolaan menoa ja jopa, että muuttaisi vaikka lapsuuden kotiinsa, jolloin voisi olla lapsen kanssa viikonloput. Aikoi miettiä, mutta taitaa olla turha toivo. Joulua en todellakaan odota ja hirvittää koko ajatus millainen siitä tulee.
Kun mies löytää sen uuden "oikean" vaikka vuosikymmenien avioliiton jälkeen, ei lapsilla, olkoot sitten isoja tai pieniä, ole mitään merkitystä. Se on meilläkin ehditty kahden vuoden aikana huomata.
Itselläni on sama kohtalo...Mies vain ilmoitti haluavansa erota.Koskaan ei ollut aikaisemmin erosta edes puhunut tai tuonut ahistustaan esille. Mutta hänkin oli löytänyt toisen...Rakastui!!
Oli äärettömän vihamielinen, töykeä ja ei ole pystynyt selittään käytökselleen syytä. Hän on oikeuttanut itselleen nämä teot syyttämällä minua liian vahvaksi ja kontroloivaksi kumppaniksi. Aika mielenkiintoista,kun ottaa huomioon,ettei hän ole kahdentoista vuoden aikana ennen minua näistä seikoista huomauttanut!
Exmieheni on miellyttäjä, ja kai hänellä malja kuohahti yli. Hän varmaan kokee, että on aina ajatellut vain muita, nyt hänellä on sitten oikeus olla itsekäs. Asiahan ei ole näin...
Uskon sinunkin miehesi tällä hetkellä kapinoivan. Ei niinkään sinua vastaan (vaikka se siltä tuntuukin), vaan itseasiassa hän kapinoi niitä opittuja käyttäytymismalleja vastaan, jotka hän on kotoa oppinut. Mieti miehesi lapsuudenkotia?Minkälainen perhe oli.? Oliko kenties hallitseva isä? Uskallettiinko sellä näyttää vapaasti tunteita?
Hän hakee rajoja, vaikka tuntuukin, että niitä vastaan hän juuri taistelee!
Jaksamisia!!Minäkin olen sitä mieltä, että odottamaan ei kannate jäädä. Suuntaat kaiken energian omaan kasvuusi. Tämä on sinulle mahdollisuus tutkailla itseäsi.
Se on ollut mullekkin käsittämätön arvoitus tuo ex vaimon ajatuksen juoksu. Me erottiin suunnilleen kun te, tapasin toisen naisen jne. Eroa viilatessa vaimo purki vain vihaa ja kiukkua minuun, mutta kun muutin pois alko toinen laulu. Juuri tuota että meillä muka vielä olis jotaan kun on niin pitkä liitto takana yli 20 vuotta. Hän mielestään tiesi miten ajattelin ja miten tunsin ja näki tulevaisuutteeni ettei tämä suhde kestä ja millanen olen pohjimmiltaan jne. Melkein kaks vuotta hän jakso ruikuttaa viikottan. Soitteli, lähetti shköpostia, tekstivietejä ja kirjeitä. Aluks jaksoin selittää miten asia on ja hänen olis syytä uskoa. Sitten pyysin lopettamaan eikä hän lopettanut. Jossaan vaiheessa se väheni ja alko hiipua mut nyt olen neljä vuotta elänyt uudessaa violiitossa ja meillä on yksi lapsi. Olen hänen kanssaan onnellinen, ja hän minun. Koskaan en tainntu exän kanssa olla edes kahta vuotta näin tasapainoinen. Muistan että meidän kiistat ja vääntö alkoi jo heti alussa mutta jotenkin ihmeessä siitä se 20 vuotta ja kaksi lasta tuli kasaan. Silti ex jaksaa edelleen toitottaa pitkin kyliä kuinka olen hairahtunut ja hän rakastaa minua ja muuta huuhaata. En ole koskaan kehdannut kelleen edes uudelle vaimolle sanoa, mutta ex aiheuttaa mussa vain vastenmielisyyttä. Pitäis vaan huolen omasta elämästään ja antais muiden elää rauhassa omaansa. No nyt alkaa jo taas hermot mennä kun ajattelenkin vaikka olen päättänyt ettei hän enää aiheuta tällaista purkausta.