Lapsena koettua

vierestä vanhempiensa rankat välienselvittelyt. Ekan kaverin kohdalla vanhemmat lopulta erosi, ja kotiolot rauhottui sitä myötä. Heillä ei ollut väkivaltaa, mutta rajuja riitoja ym. Kaveri haki paikkaansa muutamia vuosia, mutta nyt hänellä menee ihan ok. Oli sellainen vaihe ettei uskaltanut/halunnut sitoutua kehenkään mimmiin.

Toisen kaverin kohdalla omassa kodissa väkivaltaa, alistamista ja alkoholinkäyttöä. Tämä kaveri käyttää päihteitä aika lailla, parisuhteissa tekee kuten isänsä eli alistaa naista ja lyö jos muu ei auta. Nää lyömiset paljastu tossa vähän aika sitten kun hänellä tuli ero.

Eli tää eka heppu päätti jossain vaiheessa ettei tee kuten isänsä, hän haki elämälleen uuden suunnan. Toinen taas ei koskaan oikein kohdannu niitä asioita mitä himassa joskus tapahtu, ja jotenki muuttu vaan isänsä jatkeeksi pikkuhiljaa.

Mutta uskon että sä tulet pärjää, kun pystyt käsittelee tapahtuneita ja omia olotiloja. Tää mun toka kaveri aina kielsi kaiken negatiivisen. Vaikka sen isä teki julkisestikin mitä tahansa, se vaan aina katto että se on ihan ok.

kotona lapsena ja nuorena viimeisen kerran isäni löi minua 18 vuotiaana ja silloin soitin itse poliisit. Minä päätin että se loppuu ja juuri siihen. äitini kesti väkivaltaista miestä ja kestää kait vieläkin joskaan eihän ilmeisesti ebää lyö mutta henkisesti on nurejtanut äitini täysin. Minä en voinut koskaan antaa anteeksi sitä äidilleni että ei jättänyt isääni ja antoi sen kiduttaa meitä kaikkia lapsiakin. Tämän aina soisin naisten ja äitien miettivän että turha ajatella että kestävät sen itse mutta se on aina koko perheen asia.
Minuun se kasvatti positiivisen kannan. En tullut ikinä sietämään yhtäkään lyöntiä mieheltä suhteessa. aina loppui juuri siihen jos mies käyttätytyi väkivaltaisesti sillä minä tiedän mitä on tyhjät anteeksipyynnöt. Nyt olen naimisissa ja mieheni tietää että jos minuun kajoaa kerrankin on turha pyydellä anteeksi sillä ei tällä kokemuksella ole anteeksiantoa. En tietenkään ole iloinen saamastani opista mutta se on anatanut realiteettia, en todellakaan ymmärrä naisia jotka suostuvat lyötäviksi ja selittelevät sitä sitten ja ottavat sen omaksi syykseen. Se on surullista ja varsinkin jos on lapsia en voi antaa anteeksi itse omalle äidilleni sitä mitä hän teki meille kestäessään väkivaltaa. minuun jäi jäljet jota ei millään korjata, turhia ovat kauniit sanat turhia anteeksipyynnot aikuisena, ei sitä korjata kun se mihin lapsi luottaa viedään pois niin julmalla tavalla.

vaikuttanut siihen malliin, että kärsin ajoittaisesta masennuksesta ja kaiken tämän lisäksi entinen poikaystäväni hakkasi minua pari vuotta. Uskon että kestin sitä hakkaamista niinkin kauan kun olin tottunut näkemään paljon väkivaltaa ja myös minua oli pahoinpidelty paljon lapsuuden"kodissani". Mutta nyt 23-vuotiaana asiat on onneksi jonkun verran selvinneet psykologin ansioista. Itsetunto on vieläkin huono ja se on vaikuttanut minuun niin että minulla on bulimia.

Hei!

Lapsuudenkodissani oli paljon riitaa ja aika ajoin väkivaltaa. Isä pahoinpiteli äitiä. Kärsin kovasti näistä yöllisistä riidoista ja pelkäsin yksin pimeässä peiton alla niitä kuunnellen ja peläten milloin riita etenee taas sille tasolle, että nyrkki heiluu ja potkuja satelee. Ei valitettavasti ollut edes sisaruksia kokemuksia/pelkoa jakamassa. Kyllä tuo kaikki minuun syvät henkiset jäljet jätti. Itse kykenen luomaan kyllä hyvinkin syviä ihmis- ja ystävyyssuhteita, mutta niiden lukumäärä on sitten sitäkin harvempi. Perhe (mies ja lapset) on minulle tärkeintä maailmassa. Välillä kauhistuttaa ajatus, että viihtyisin hyvin ilman muita ihmisiä vaikka lopun elämääni, paitsi tietenkin perhettäni. Parisuhteeltani kaipaan/vaadin ennen kaikkea luotettavuutta ja turvallisuutta.
Luonteeltani olen hiukan arka ja hiljainen. Mitä isompi seurue sitä vähemmän minä olen äänessä eli en pidä keskipisteenä olemisesta. Työssäni joudun olemaan hyvinkin ulospäinsuuntautunut ja seurallinen, ja se aiheuttaa minulle ihan selvästi ylimääräistä stressiä, mutta toisaalta estää "erakoitumasta".
Mikä ikävintä, vanhempani eivät tänä päivänäkään suostu ajattelemaan tai ymmärtämään, mitä heidän toimintansa on kenties minulle aiheuttanut. Takertuvat itsekeskeisesti omiin kokemuksiinsa ja kärsimyksiinsä ja riitelevät kyllä edelleenkin.
Jaksamista ja tsemppiä saman kokeneille.