Seurustelin exäni kanssa reilu neljä vuotta, mistä olimme kihloissa n. 3,5 vuotta. Vuosi sitten suunnittelimme jo häitä. Kevät oli vaikeaa aikaa ja toukokuussa kihlattuni halusi erota, hänestä niin oli parempi. Elämäni romahti ja elin elämäni pahimmat kuukaudet yrittäen selviytyä tästä menetyksestä. Koko kesän tuntui, että me kuulumme yhteen, en vain voinut asialle mitään.
Sitten pikkuhiljaa aloin pääsemään taas jaloilleni ja kirjoittelin päivittäin yhden miespuolisen ystäväni kanssa, joka oli myös eronnut alkuvuodesta. Hän asuu ulkomailla, on kuitenkin suomalainen ja muuttamassa takaisin ensi kesään mennessä. Juttu luisti siihen malliin, että päätin vierailla hänen luonaan. Halusin nähdä, mitä jutusta voisi tulla. Se vierailu vahvisti ihastukseni ja olin onneni kukkuloilla, koska olin löytäny itselleni uuden onnen.
Kävi kuitenkin niin, että tästä kuultuaan, entinen kihlattuni alkoi ottamaan yhteyttä minuun ja avautui totaalisesti kirjeellä ja kertoi, että hän on sairastanut masennusta jo 10 vuotta, mutta on tajunnut sen vasta nyt. Kaiken keskellä hän on tajunnut mitä on menettänyt ja elätellyt toiveita siitä, että me palaisimme vielä yhteen. Haluaisi tavata ja että puhuisimme asioista kasvotusten. Siihen ei ole tilaisuutta vielä tullut, asutaan aika kaukana tällä hetkellä toisistamme.
No tämän tapauksen jälkeen olen elänyt melkoisessa tunteiden ja järjen ristiaallokossa... järki sanoo, että olen löytänyt hyvän miehen tästä uudesta ja tunteet taas on exäni puolella, rakastan häntä edelleen. Tätä uutta kohtaan ei ole ehtinyt vielä syntymään sen suurempia tunteita, tiedän vain kun olemme yhdessä, että se on helppoa ja on hyvä olla. Puhumme avoimesti kaikesta ja hän on myös tietoinen tästä tapauksesta ja tunteistani. Tapaamme taas pian.
Tiedän mitä mieltä suurin osa on esim kavereistani, eli he kannustavat uuteen suhteeseen, mutta itse elän melkoisessa ristiriidassa sen kanssa, mitä haluaisin ja mitä minun kannattaisi tehdä. Seurata järkeäni vai sydäntäni? Takeita siitä ei tietenkään ole, että kumpikaan onnistuisi, mutta tämä uusi vaikuttaisi olevan juuri sellainen millaisen miehen itselleni haluaisin.. ne suuret tunteet vain vielä uupuvat ehkä sen takia, että emme ole nähneet pitkän välimatkan takia kuin pariin otteeseen. Puhuneet kyllä ja paljon.
Sanokaas mielipiteitänne ja neuvoja, mitä tässä kannattaisi oikein ajatella...
Sitten pikkuhiljaa aloin pääsemään taas jaloilleni ja kirjoittelin päivittäin yhden miespuolisen ystäväni kanssa, joka oli myös eronnut alkuvuodesta. Hän asuu ulkomailla, on kuitenkin suomalainen ja muuttamassa takaisin ensi kesään mennessä. Juttu luisti siihen malliin, että päätin vierailla hänen luonaan. Halusin nähdä, mitä jutusta voisi tulla. Se vierailu vahvisti ihastukseni ja olin onneni kukkuloilla, koska olin löytäny itselleni uuden onnen.
Kävi kuitenkin niin, että tästä kuultuaan, entinen kihlattuni alkoi ottamaan yhteyttä minuun ja avautui totaalisesti kirjeellä ja kertoi, että hän on sairastanut masennusta jo 10 vuotta, mutta on tajunnut sen vasta nyt. Kaiken keskellä hän on tajunnut mitä on menettänyt ja elätellyt toiveita siitä, että me palaisimme vielä yhteen. Haluaisi tavata ja että puhuisimme asioista kasvotusten. Siihen ei ole tilaisuutta vielä tullut, asutaan aika kaukana tällä hetkellä toisistamme.
No tämän tapauksen jälkeen olen elänyt melkoisessa tunteiden ja järjen ristiaallokossa... järki sanoo, että olen löytänyt hyvän miehen tästä uudesta ja tunteet taas on exäni puolella, rakastan häntä edelleen. Tätä uutta kohtaan ei ole ehtinyt vielä syntymään sen suurempia tunteita, tiedän vain kun olemme yhdessä, että se on helppoa ja on hyvä olla. Puhumme avoimesti kaikesta ja hän on myös tietoinen tästä tapauksesta ja tunteistani. Tapaamme taas pian.
Tiedän mitä mieltä suurin osa on esim kavereistani, eli he kannustavat uuteen suhteeseen, mutta itse elän melkoisessa ristiriidassa sen kanssa, mitä haluaisin ja mitä minun kannattaisi tehdä. Seurata järkeäni vai sydäntäni? Takeita siitä ei tietenkään ole, että kumpikaan onnistuisi, mutta tämä uusi vaikuttaisi olevan juuri sellainen millaisen miehen itselleni haluaisin.. ne suuret tunteet vain vielä uupuvat ehkä sen takia, että emme ole nähneet pitkän välimatkan takia kuin pariin otteeseen. Puhuneet kyllä ja paljon.
Sanokaas mielipiteitänne ja neuvoja, mitä tässä kannattaisi oikein ajatella...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen ollut itse melkeimpä vastaavassa tilanteessa muutama vuosi sitten seurusteltuani edellisen mieheni kanssa, tosin vain pari vuotta mutta kuitenkin. Suhde kuivui minun osaltani kasaan ja muutaman kuukauden kuluttua erosta sain kuulla että tämä mies on sairastunut masennukseen ja syö edelleen lääkkeitä. Hän haluaisi minut vielä tänä päivänäkin takaisin vaikka olen seurustellut uuden miehen kanssa yli 4 vuotta. Olemme ystäviä, mutten voisi ajatellakaan tulevaisuutta hänen kanssaan. Rakkaus vain loppui...Kylmää mutta totta.
Sinulla on selkeästi vielä tunteita exääsi kohtaan, joten tilanne on syystäkin vaikea? Sanotaan että mitä sitä vanhaa soppaa lämmittämään, mutta kannattaisin tosiaan sitä keskustelutuokiota. Tältä uudelta mieheltä mitään salaamatta. Ja voihan sitä puhelimessakin puhua...
Mutta se että edes mietit yhteen palaamista on minusta merkki jostain...
Muuten asiat vain vellovat mielessäsi. Jos olet varma että entinen kihlattusi ei taas jätä sinua noin kylmästi kuin aikaisemmin ja kohtelee sinua hyvin tulevaisuudessakin, niin miksi ette yrittäisi jos molemmilla on vielä tunteita...
Raaka tosiasiahan on että nykyajan suhteet eivät kanna muutamaa vuotta pidempään mutta muistakaamme kaikki esim isovanhempamme, jotka porskuttavat monen kymmenen vuoden avioliiton jälkeen onnellisina. Mikään ei ole mahdotonta.
Luulisi että ex-kihlattusi on jo nähnyt ja kokenut sen että ruoho aidan takana ei ole vihreämpää ja tajuaa sen kuinka mahtava nainen olet. Näemmä hän on sen nyt vihdoin tajunnutkin kun haluaa sinut takaisin:)
Älä ajattele liikaa. Kokeile.
olen antanut tämän neuvon muillekin ja niin myös sinulle. Kuuntele sydäntäsi, se kertoo mitä sinun pitää tehdä. Ja etukäteen ei voi tietää mitä tulevaisuus tullessaan tuo, mutta se kai se tän elämän juju onkin :) Itse en aina sydäntä ole kuunnellut vaan käyttänyt järkeä, ja se ei taida rakkaudessa sitä parhainta onnea tuoda...