Miten erosta ja erilleen muutosta pitäisi oikein kertoa sukulaisille? Huolestuttaa vähän, miten vanhat isovanhemmat asiaan suhtautuvat, ovat olleet niin kovin mielissään meistä ja luulen että alkavat surra meidän takia (ihan turhaan, mutta minkäs teet, vanhoja ihmisiä ovat). Myös anoppi varmaan loukkaantuu ja alkaa itkeä. Eli suorastaan pelottaa se tilanne jolloin kerrotaan asiasta.
Ei varmaan kannata molempien olla yhdessä siinä tilanteessa kertomassa? (voisimme periaatteessa ollakin koska eroamme ystävinä)
Ei varmaan kannata molempien olla yhdessä siinä tilanteessa kertomassa? (voisimme periaatteessa ollakin koska eroamme ystävinä)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuulostaa lähinnä siltä höpötykseltä jota syötetään eron aikana ja huh huh että sitten kärsii ja kyrsii...
pidä paikkaansa, sillä - yllätys yllätys - eroaminen ystävinä on mahdollista. Jos kumppani on se ihminen, jolle asiat on hyvä jakaa ja se, jolle mielellään kertoo omista jutuistaan, niin miksi ihmeessä sen tulis kaiken loppuu kun ero tulee? Joo okei, ei se oo helppoo, mutta kyllä voi itse kunkin mieli näistä jutuista eron hetkellä muuttua!!! (Nimim. kokemusta löytyy). Kai se homman idis on tajuta mitä suhteesta voi säilyttää eron jälkeen, ja sen että niiden asioiden eteen täytyy sit tehä duunia, et homma pelaa.
Toisaalta eroa toivon suhteen palautumisesta seurustelulsuhteeksi ja ystävyyden välillä on hiukka hankala havaita, kun itseään on niin helppo kusettaa näissä jutuissa...
Varmasti ihan mahollinen tuo ukkelin tulkinta, mutta ei välttämättä oikea...
homma niin, että kerrottiin omille sukulaisillle erikseen kasvotusten ja itse ainakin soitin tai lähetin viestiä tyyliin "kiitos kaikesta" -hengessä ja toivotin hyvät jatkot exän porukoille.
Isovanhemmat on kyllä haastavia, koska he ovat riidelleet, kokeneet vaikeuksia ja tehneet töitä suhteen eteen, mutta ovat edelleen yhdessä (ainakin näin kokevat usein ja saattavat pitää eroa "vääränä" valintana tai luovuttamisena). Surukin (lue: tervettä huolestumista ja välittämistä) voi tulla puseroon omaisilla, mutta sehän nyt on selvä.
Yksi kyssäri, mitä vois pohtia: onko omille omaisille kertominen vaikeaa pettymyksen tuottamisen takia tai odotusten (lapset, avioliitto ja ihannesuhde) lunastamattajättämisen takia? Jos taustalla on sitä pelkoa "ikonin" särkymisen seurauksista, niin oikeasti tuskin on mitään hätää - homma voi kuitenkin olla kertojalle se kovempi paikka kuin kuuntelijalle!
Meillä kumpikin kertoi tahollaan. Läheiset itkivät itkunsa ja olivat ymmällään. Ja aikaa siitä kului vain pari viikkoa siitä kun tunnustin virheeni/mokani ja päätimme yrittää. Vasta erotuani huomasin kuinka paljon toinen oikeasti rakasti minua. Luulin jo kaikien hänen tunteidensa karanneen johonkin. Hölmöilin hän antoi anteeksi. Onneksi. Nyt aikaa kulunut siitä jo pian kuusi vuotta ja kaiki tämä aika ollut mitä ihaninta. Sovimme että menneistä ei kanneta kaunaa tai lopetetaan kokonaan. Tuntuu että nämä tapahtuvat lähensivät meitä ja opettivat. Läheiset ilahtuivat ja ovat entistäkin onnellisimpia puolestamme.
Minut sai loppulta miettimään erityisesti vanhan pappani reaktio aina niin kova ja voimakas mies repesi täysin ja totesi vahvalla elämänkokemuksella että: nyt ei toimita mistäänpäin oikein. Lopuksi hänen onnellisuutensa paistoi läpi joka asiassa ja jopa kunto kohentui. Kunnioitan syvästi jo edesmennettä isoisääni.
Sen olen huomannut, ettei vanhempia ja isovanhempia pidä aliarvioidakaan. He ovat elämässään käyneet niin monet sotkut ja sodat, että ei ne tällaiseen murru eikä sorru. Päinvastoin, joskus voi syntyä ihan uudenlaisia keskusteluja, ikään kuin aikuiselta aikuiselle, kun "lapsi" on kohdannut aikuisten oikeesti ongelmia. On totta, että he ovat sitä ikäpolvea, joka ei eronnut vaikka sielu märkänis, mutta kukapa tietää, ehkä isoäiti ymmärtääkin ja on vain iloinen, että esim tyttären tytär voi tehdä päätöksiä joita hän ei koskaan voinut tehdä. Toisaalta he voivat painostaa tekemään samoja ratkaisuja kuin oma ikäpolvensa, jotta heistä itsestään tuntuisi omat päätöksensä paremmilta. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat meitä paljon kokeneempia, me emme ole keksineet intohimoa, riitoja, omanarvontavoittelua, itsensä etsimistä, rakkautta, pettämistä jne. Ja jos sieltä suunnalta ei ymmärrystä heru vaan "vanhanaikaista" jupinaa, niin sitten voi vain ystävälliseen sävyyn todeta, että itse joutuu nämä ratkaisunsa kuitenkin tekemään ja sen kanssa elämään, ja että päätöstä ei ole tehty äkkipikaistuksissaan ja kaikki apu ja tuki olisi tässä tarpeen.
Käytännössä: kertoisin yksin omille sukulaisille.