Olen ollut mieheni kanssa khta 7vuotta ja meillä on maailman ihanin lapsi. Suhteemme ei kuitenkaan ole ollut aina mitään ruusuilla tanssimista, vaan suhteeseen on kuulunut paljonkin huolia ja tänä päivänä ihmettelen kuinka suostuin kestämään sen kaiken. Ennen raskauttani olimme tosi onnellisia, mieheni kohteli mua kuin prinsessaa ja ei edes katsonut muihin naisiin päin. Luotin häneen täydellisesti enkä olisi edes koskaan epäillyt hänen luotettavuuttaan. Raskauteni aikana hän ajautui huonoon seuraan jolloin alkoi valheet ja pettäminen. epäilyni alkoi kun hän oli aina poissa, muka ystäviensä kanssa ja kun soitin näille ystäville heillä ei olut tietoakaan ukostani. Hän piti puhelintaan aina kiinni kotona kunnes kerran unhti sen auki ja huomasin kun siihen saapui viesti toiselta naiselta. Tietooni tuli ainakin kolme eri tapausta, naiset jopa mynsivät minulle suhteen ja olivat vielä täysin tietoisia minusta ja vauvasta. Mies oli sepittänyt satuja että pidin lapsen vaikka hän ei halunnut. Joka ei ole totta. Koskaan mies ei myöntänyt, vaikka asiat oli selviä, hän jopa ajoi autolla ohitseni toinen nainen kyydissä kun olin vauvamme kanssa ulkona. Tiedän olen hullu. Mutta ajattelin että lapsen vuoksi on kestettävä oli mikä oli. Olin sokea ja tyhmä, myönnän sen. Tätä oli aikansa ja olin todella maasa, lapsen vuoksi jaksoin sillä ajattelin että hänen takiaan minun oli oltava vahva. Ajan myötä mieskin muuttui ja ymmärsi vastuunsa perheestään ja tuntui muutaman vuoden että kaikki oli hyvin. Arvet tietenkin jäivät ja ikuinen epäilys mieleeni. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut muistella jälleen menneistä ja ne sattuvat vieläkin, kai näin vanhemmiten alkaa vasta todella asioiden laidan tajuta. En vain voi elää hänen kanssaan loppuelämääni kun nuo asiat ovat tapahtuneet, eihän sellaista voi tehdä rakastamalleen ihmiselle. Ei ainakaan minun mielestäni. Nykyään mies vain makaa päivät kotona, on työtön eikä edes yritä etsiä töitä. Kaikki mitä hänelle ehdotan hän vain sysää syrjään, mikään työ/koulutus ei kelpaa. Olen kyllästynyt nyt lopullisesti hänen laiskuteensa ja siihen että minä teen kaiken kotona ja vielä elätän perheen töissä käymisellä. Kun tulen töistä mies lähtee heti tapaamaan "kavereitaan" tai sitten joku hänen kaverinsa istuu meillä iltaa aamu neljään (arkenakin). Olen yrittänyt erota, mutta hän ei ota minua tosissaan. Eipä tietenkin kun olen kaiken hänelle aina antanut anteeksi, mutta nyt olen tosissani. Auttakaa, miten pääsen hänestä eroon! Hän on aiheuttanut minulle enemmän surua kuin hyvää, enemmän kyyneliä kuin hymyjä. Mihin minä häntä muka tarvitsen? Mutta miten oi miten saan sen taottua ton ukon kalloon! Ties vaikka taas juoksee naisissa, eihän koira pääse pilkuistaan...
Kiitos jos joku jaksoi lukea ja antaa mulle rohkaisevia neuvoja tästä tilanteesta selvitäkseni. haluan taas jaloilleni ja oppia hymyilemään elämän pienille ja kauniille asioille ;)
Kiitos jos joku jaksoi lukea ja antaa mulle rohkaisevia neuvoja tästä tilanteesta selvitäkseni. haluan taas jaloilleni ja oppia hymyilemään elämän pienille ja kauniille asioille ;)
Vastaukset 4
Vanhimmat
eroon muuta kuin pakkaamalla laukkusi ja muuttamalla muualla ja laittamalla eropaperit vireille
Itselläni myös tilanne, että mies ei lähde, vaikka pettänyt jo vuosia minua. Hän ei myöskään usko, että olen tosissani, vaikka kuinka hänelle olen asiasta sanonut ja pyytänyt häntä jopa lähtemään. Olen todennut, että ainoa vaihtoehto päästä eroon miehestä on itse lähteä
Mikäli jäät siihen, niin sitä jatkuu vuosia ja se käy raskaaksi henkisesti pitemmän päälle. Olet ehkä hermokimppu ja et pysty enää edes nukkumaan öisin, kun tilanne mielestäsi menee niin vaikeaksi. Helpompi olisi heti pakata ja häipyä, jotta säilytät terveytesi
Harmi että sinulla on samantapainen tilanne. Olet oikeassa. Täytyy vaan potkia itseän perseelle että saa itsensä liikkeelle, tiedän että joku päivä voin vielä nauraa itselleni kuinka typerä olin kun kestin tuon kaiken. Jotenkin lähteminen pelottaa, edessä taistelu lapsesta, sillä mies on sen tyyppinen ettei osaa sellaista hoitaa fiksusti ja ajattelee itseään eikä osaa ajatella lapsen parasta. On muutenkin niin heikko ja väsynyt ettei sitä rumbaa vielä jaksaisi, mutta pakko kai se on kerran pinnistää voimia.
Kiitos tukevasta ja asiallisesta viestistäsi. Toivon myös sinulle kaikkea hyvää. Toivotaan että asiat selviää!
ja voimia päätit sitten mitä päätit. Muista kuitenkin, että meillä on vain yksi elämä ja terveys, jota kannattaa vaalia.
Kokemuksesta voin vain sanoa, että ei ole hääviä tämäkään, jos toinen ei usko ja pettää jatkuvasti. Olen itsekin päättänyt tehdä tästä asiasta lopun.
Tilanteeni on ehkä eri, koska lapseni ovat jo niin isoja, että en saa heitä mukaani jos lähden, koska heillä on omat kaverit kotona ja lähtö olisi heillä tämän vuoksi vaikeampi. Mitä nuorempia he ovat, niin luultavasti heille kotoa lähtö olisi helpompi sillä verukkeella, että he voisivat helpommin solmia uusia ystävyyssuhteita ja kotiutua näin paremmin uuteen ympäristöön. Nyt joudun jättämään heidän, vaikkakin pakosta.
vain laukku kainaloon ja lapsi toiseen ja menoksi. Ei todennäköisesti tule "taistelua lapsesta" sillä äiti on yleensä aina se, joka "paremmaksi" huoltajaksi katsotaan ja jonka etuja paremmin valvotaan. Lisäksi sinulla on työ, miehelläsi ei, ja muutenkin vaikuttaa että olet parempi vanhempi lapsellesi ja saat huoltajuuden.
Mielestäni kuitenkin lapsella on oikeus myös (vaikka huonoonkin) isäänsä. Itse olen avioero perheestä ja hyvä minusta tuli, mutta vaikeinta oli kuunnella äidin tilitystä "kamalasta laiskuri petturi" isästäni. Älä siirrä lapseesi katkeruuttasi äläkä käytä lastasi psykiatrinasi.
Sinun ei tarvitse kestää tuollasita ukkoa, ei edes lapsesi tähden. Olen sitä mieltä, että parempi erillään ja onnellinen kuin yhdessä ja onneton. Lapsi vaistoaa kaiken. Kunhan vain muistat pitää huonot kokemuksesi (entisestä) miehestäsi itselläsi ja annat lapsesi muodostaa omansa isästään, sehän miehesi lapsellesi kuitenkin on.
Lapsen on toki parempi asua ja kasvaa vastuuntoisemman vanhemman kanssa (=sinun), mutta ei pidä unohtaa että se toinen, vastuuntunnottomampikin, osapuoli on lapsen vanhempi ja hänellä on oikeus jonkinlaiseen suhteeseen lapseensa. Esim. joka toinen viikonloppu..
Rohkeutta päätöksentekoon! Sinä olet itse vastuussa tulevaisuudestasi ja onnestasi, jos tuntuu ettet onnea nykyisestä löydä, on etsittävä jotain muuta. Mutta muista ajatella lapsesi parasta myös tässä vaikeassa tilanteessa! :)