Olen ilmeisemmin onnistunut saamaan fiksut ja ihanat appivanhemmat, samoin sanoo mieheni olevansa saanut ihanat appivanhemmat. Meilläkin menee hyvin, toivoisinpa että olemme itse joskus kunnollisia appivanhempia.
Onko muita tällä palstalla, joilla ei suurempaa valittamisen aihetta anoppilasta?
Onko muita tällä palstalla, joilla ei suurempaa valittamisen aihetta anoppilasta?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ilmoittaudun siihen appivanhempien ryhmään, joka on iloinen ja kiitollinen lastensa puolisoista, lapsenlapsistaan ja kaikesta siitä mielihyvästä, jonka hyvät suhteet lasten perheisiin tuo.
Suurin osa ihmiskunnasta elää elämänsä rauhassa ja omista asioistaan huolehtien, tunkematta itseään toisten elämään väkipakolla.
Hyvää Joulua.
Hyvää Joulua !
myös! Molemmat pitävät appivanhemmistaan. Lämpimät ja hyvät välit puolin ja toisin. Jouluna kokoonnutaan taas kaikki yhteen, niinkuin aina aikaisemminkin. Hyvät välit ovat valtava voimavara.
Olen samaa mieltä ja ihana kuulla että näin on myös muilla.
Tänä Jouluna emme voi kokoontua yhteen, mutta ehkä ensi Jouluna. Ikävöin yhteistä Joulua ja toivottelen vain Hyvää Joulua kaikille.
Minulla on ihanat appivanhemmat: anoppi on rento ja hauska, häneltä löytyy paljon tietoa elämästä mutta hän ei tuputa omia näkemyksiään. Appiukko on tyypillinen suomalainen mies sanan parhaimmassa merkityksessä, hän on ahkera, rehti ja hänkin huumorintajuinen.
Anoppini ei ole juurikaan opiskellut, mutta minun korkeakoulututkinto ei aiheuta meidän välille ongelmia. Anoppini on aina asunut pienellä paikkakunnalla, joten hän varoittaa meille välissä suurkaupungin (~130 000 ihmistä) vaaroista. Mielestäni tämä on hieman höpsöä, mutta kuitenkin kivaa, että hän huolehtii. Anoppini kanssa voi keskustella asioista kuin asioista, ja hänen kanssaan on aina yhtä mukava viettää iltaa.
Appiukkoni ei ymmärrä miksi minä ja avomieheni katsomme "ameriikkalaista roskaa" televisiosta, mutta on kuitenkin siellä käydessämme katsoneet kaikkea Die Hardista Taru sormusten herrasta meidän kanssamme. Appivanhempani eivät ole ikinä tuuppautuneet kylään kutsumatta, eivätkä he arvostele meidän sisustusta tai tapaa hoitaa asioita. Soittojakaan ei tule kuin ehkä kerran viikossa, jos sitäkään. Eli anoppini on osanut katkaista napanuoran poikaansa, mutta silti jäänyt osaksi hänen elämäänsä.
Eikä avomiehenikään ole ikinä valittanut appivanhemmistaan, eikä syytä mielestäni ole. Hän vierailee mielelläni minun lapsuudenkodissani, keskustelee musiikista ja urheilusta isäni kanssa ja auttaa äitiäni tietotekniikan kanssa.
Ensimmäisen poikaystäväni vanhemmat olivat taas ihan eri maata: appiukko oli hiljainen vässykkä joka vietti suurimman osan illasta autotallissa, anoppi oli kontrollifriikki, ainoa joka tietää mitään lastenhoidosta (minkä pojan vanhempien veljien vaimot saivat huomata), ruoanlaitosta, leipomisesta ja oikeastaan kaikesta muusta. Hän sotkeutu jokaisen lapsensa elämään: tyrkytti vanhoja huonekalujaan, valitti jos miniät eivät jaksa häntä käyttää kaupassa ja arvosteli miniöitä kaikesta. Onneksi se seurustelusuhde loppui melko äkkiä, yhtenä syynä se, että poika oli hieman tullut äitiinsä...
Mitä anopin koulutus liittyy hyviin ihmissuhteisiin?
Vanhemmilla ihmisillä ei ehkä ollut niin hyvät mahdollisuudet tutkintoihin, kun nykyisin on. Nykyisin on alempikorkeakoulututkintoja, ylempikorkeakoulututkintoja, ylioppilaspohjaisia koulutuksia, sekä ammattikoulututkintoja. Kaikki tavallaan hyviä koulutuksia. Ei kai nykyisin ammattia olekaan johon ei olisi koulutusta, niinkuin ennen oli.
Kaikki me ihmiset välillä hössötetään, ihan naurettavuuksiin asti.
Jokin sinun kirjoituksessasi kielii ettet ole ainakaan ylempikorkeakoulututkintoa suorittanut.
Kiva kun olet nykyisten apivanhempiesi kanssa väleissä.
Kirjoitin ehkä hieman epätarkasti edellisessä viestissä. Ei anopin koulutus liity hyviin ihmissuhteisiin, mutta jos anopin koulutus on huomattavasti erilainen kuin miniän koulutus, se voi vaikuttaa heidän väliseen suhteeseen. Sillä koulutus on mielestäni myös kuva arvomaailmasta ja omista kiinnostuksenkohteista. En siis tarkoita, että koulutus jollakin lailla määrittelee, millainen ihminen sinä olet mutta se kertoo jotakin sinun arvoista, ainakin minun mielestäni.
Anoppini tekee käytännönläheistä työtä ihmisten (lähinnä lasten) kanssa, ja hänellä on siihen tutkinto. Minä taas olen opiskellut alaa, jossa yhteys toisiin ihmisiin hoituu lähinnä tietokoneen tai papereiden kautta, joka on kuitenkin inhimillinen muttei käytännönläheinen. Anoppini on ylpeä siitä, että olen opiskellut itseni ja että aion tehdä töitä tai jopa luoda uraa, eikä yhtään ihmettele valintaani vaan on ollut tukena opiskelujen aikana.
Vertailukohteena mainittakoon edellisen poikaystäväni äiti (jolta koulutus puuttui ja joka oli ollut kotiäitinä kun lapset olivat pieniä, mutta teki töitä kun me seurustelimme), jonka mielestä naisen ei tulisi hankkia itselleen ammatin tai edes uraa. Sopiva työ naiselle oli kotiäitinä oleminen. Tämä taas ei oikein minulle istu, joten voit kuvitella, että oli välissä vaikeaa kuunnella, kun anoppi-kokelas saarnaa kotiäitinä olemisen iloista ja voivotteli meidän tulevien lasten kohtaloa samalla kun minä yritin keskittyä yo-kirjoituksiin ja tuleviin pääsykokeisiin.
Itse asiassa olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon. Tai noh, saan paperit vasta tammikuussa, joten teknisesti olen kait vielä "vain" opiskelija ja fil.yo :)
Tuohon käytännönläheisyyteen ja koulutustasoon , miten ne voivat mielestäsi erottaa ihmisten arvomaailman ? Sinä melkein fil.voit varmaan sen oppineena minullekin selvittää.
Aika moni nykyaikana tekee työtään suurelta osin tietokoneella ja papereiden välityksellä.
Meidän suvussa on ihmisiä jotka ovat tuomareita, Diplomi insinöörejä, lääkäreita, kauppiaita ym,mutta kun emme ammateistamme, tai koulutuksistamme puhu, sen melkein unohtaa kuka kukin on koulutukseltaan. Erittäin hyvin tulemme toimeen. Minusta se riippuu ihmisen luonteesta millaiset arvot ja ihanteet kelläkin on, ei niinkään koulutuksesta, sillä nykyisin suurella osalla on hyvä koulutus. Kaikki kunnia myös ei korkeakoulutetuille, sillä heidän työtään tarvitaan hyvin suuresti. Varmaan ihmisillä tulee erilaisia ystävyyssuhteita koulutuksensa mukana, mutta läheiset ja sukulaiset kuuluvat myös ystäviin ja viisas ihminen ei erottele ystäviään kiinnostuksensa kohteen mukaisesti.
Otetaan karkea esimerkki: tytöt A ja B ovat pääsemässä lukiosta. A on kiinnostunut lakitieteestä, haluaa opiskella notaariksi ja päästä vielä jonakin päivänä tuomariksi. Hän siis hakee yliopistoon, opiskelee ahkerasti ja hankkii ainoan lapsensa päälle kolmikymppisenä. Lapsi viedään päivähoitoon 9kk:n vanhana, kun äitiysloma loppuu.
B:llä taas on hirvittävä vauvakuume, ja yrittääkin poikaystävänsä lasta heti yo-kirjoitusten jälkeen. Hän synnyttääkin nopeassa tahdissa 3 lasta ja opiskelee siinä välissä lähihoitajaksi, hoitaen samalla kotia ja lapsia, sillä hän ei oikeasti halua tehdä mitään vaativaa töitä, vaan haluaa käytännönläheisen ammatin jolla varmasti saa töitä. Hänelle on kunnia-asia hoitaa lapset kotona kunnes he menevät kouluun.
Mielestäni on täysin selvää, että näiden tyttöjen - tulevien naisten - arvomaailma eroaa toisistaan. Toinen arvostaa henkistä, koulutuksellista pääomaa ja haluaa luoda uran, toinen taas arvostaa pehmeitä arvoja ja haluaa perustaa perheen ja hoitaa kotia.
Esimerkkitapaus oli karkea ja liioiteltu, mutta osoittaa mielipidettäni siitä, että naisia on karkeasti jaoteltuna olemassa kahta sorttia: uranaisia ja kotiäitejä. Ja jos miniä ja anoppi edustavat eri tyyppejä, ongelmia voi syntyä.
Tottakai kaikki ammatit ja työt ovat yhtä tärkeitä, maailma ei pyöri ilman sairaanhoitajia ja siivojiia, tai ilman lääkäreitä ja lakimiehiä. Mutta mielestäni ainakin naisten kohdalla on nähtävissä se, että ammatti valitaan omien arvojen perusteella, ja nämä arvot näkyvät ihmisen elämässä tavalla tai toisella.
Kuinka moni täällä ei valita siitä, ettei kotiäiti-anoppi ymmärrä, miksi miniä vie lapset hoitoon, laittaa niille einesruokaa ja olettaa miehen hoitavan osan siivouksesta? Uskon tosin, että meidän sukupolven jälkeen tämä ongelma tulee pienenemään, sillä suurin osa meidän ikäisistä naisista on "joutunut" käymään töissä, viemään lapsensa hoitoon, jättämään siivouksen väliin ja käyttämään eineksiä. Mutta vielä on olemassa äitejä/vaimoja/anoppeja, jotka edustavat tuota tyyppiä B:tä yllä olevasta esimerkistä, jolle naisen paikka on kotona ja koti heijastaa suoraan naisen arvoa ja menestystä.
Toivottavasti ajatukseni ovat hieman selvemmät nyt.
Jos, niin mihin järjestykseen?
Entä miehet? Miten miesten arvomaailma näkyy tai pitääkö sen näkyä kodissa?
Epäilen, että olet naispuolinen sovinisti. Mutta kerro lisää mietteistäsi, ehkä olen väärässä.
Itse en ole koskaan ajatellut, että tiettyjä valintoja tekevä nainen olisi parempi kuin toisia valintoja tekevät. Pyrin muutenkin välttämään ihmisten arvostelemista, sillä tiedän, etten minäkään ole täydellinen.
Arvostan eri ihmisissä (eri naisissa) eri asioita: arvostan kotiäitien työtä lastensa ja perheidensä hyväksi. Arvostan matalapalkkatyötä tekevien naisten työtä yhteiskunnamme hyväksi ja arvostan uranaisia heidän saavutuksiensa takia. Naiseus on moninainen asia, ja jokainen nainen on oma persoonansa, ei toinen nainen ole parempi kuin toinen. Itse en välttämättä aio olla kotona lasten kanssa kunnes he menevät kouluun, mutta arvostan naisia, jotka tekevät näin. Tiedän omat rajani ja kykyni ja tiedän, ettei minusta saa perinteistä kotiäitiä, mutta kaikki kunnia heille, jotka tähän "perinteiseen" naisen rooliin kykenevät ja tahtovat.
Tottakai myös miesten arvomaailma näkyy kodissa, ja tottakai sen pitäisi näkyä. Parhaiten miesten arvomaailma näkyy mielestäni kotitöissä. Perinteiseen arvomaailmaanhan kuuluu se, ettei miehen kuulu/tarvitse tehdä kotitöitä tai osallistua lastenhoitoon. Onneksi tästä ollaan siirtymässä uuteen arvomaailmaan, jossa myös mies osallistuu kotitöihin siivoamalla, laittamalla ruokaa, hoitamalla lapsia ja auttamalla vaimoa samalla kun hän myös käy töissä ja jopa harrastaa. Nykyään yhä harvempi mies elää siinä maailmassa, jossa kotityöt kuuluvat vain naiselle ja jossa on olemasa "miesten" ja "naisten" töitä.
Miehet ovat pitempään, eli "aina", käyneet töissä kodin ulkopuolella ja heillä on aina ollut kaikki ovet avoinna. Tästä syystä miehen ammattivalinta ei mielestäni niinkään kuvaa hänen arvomaailmaan, kuten naisten kohdalla on. Mutta toki se, että mies hakeutuu matalapalkka-alalle tai perinteisesti naisellisiin ammateihin kertoo jotain hänen arvoistaan, kyseessä on todennäköisesti silloin mies, jolla on pehmeät arvot ja kutsumus ammattiin.
En ole ikinä kuullut termiä "naispuolinen sovinisti", enkä pidä itseäni lainkaan sovinistisena, muita naisia arvostelevana tai miehiä parempana pitävänä ihmisenä. Sen sijaan olen sitä mieltä, ettei naissukupuoli ole homogeeninen, vaan on olemassa erilaisia - tasa-arvoisia - naistyyppejä.
ei vakuuttanut sinun taidoista kyseisellä alalla.
Nimittäin arvot joihin vertasit, voivat olla kummallakin esimerkkitapauksellasi. Vauvan hankinta nuoremmalla iällä ja koulutuksen valinta eivät ole pohja näille arvoille.
Tuntemani henkilö joka on tuomari, arvostaa pehmeitä arvoja, vaikka onkin korkeasti koulutettu. Mielestäni myös lähihjoitajat ovat kouluttautuneet vaativaan ammattiin. Tiedän lähihoitajan jonka tavoitteena on edetä urallaan, eikä halua vielä hankkia lapsia, mutta arvostaa mm. myös pehmeitä arvoja.
Molemmat naiset ovat halunneet tulevaisuudessaan myös hoitaa lapsiaan. Mielestäni on täysin selvää ettei näiden naisten arvomaailman tarvitse erota toisistaan. Jos olisit se mitä sanot, sinun myös täytyisi tämä ymmärtää.
Naisia on myös väliltä; uranainen- ja kotiäiti. Kyllä sivistyneen ihmisen pitää osata tulla toimeen kaikkien lähimmäistensä kanssa.
Ok, et ole samaa mieltä kanssani, ja vaikka yritin selkeästi kertoa ajatuksistani, en onnistu välittämään viestiäni sinulle, tai sitten et vain halua ymmärtää näkökulmaani.
Juu, kyllähän minä "sivistyneenä" (eli koulutuksen hankkineena) ymmärrän, että kaikkien kanssa on tultava toimeen - siihen minä pyrinkin. Mutta suhteeseen, myös anoppi- sellaiseen, tarvitaan kaksi ihmistä.
Tähän loppui minun selvittelyt ja selittelyt, en koe tarpeelliseksi puolustaa mielipiteitäni ja arvomaailmani tämän enempää täällä.
Mukavaa uutta vuotta sinulle ja anopillesi!
ja ollaan jo oltu 16 v naimisissa...
Aivan ihanat appivanhemmat on siunaantunut!Rentoja ja mukavia ihmisiä,jotka ottaaneet hyvin vastaan :)
Anoppini kanssa mailaillaan kuulumisia ja hänen kanssa voi jutella helposti asioista.Myös mieheni siskon kanssa tulen hyvin toimeen :)Parempia appivanhempia ei voisi olla!
myös nykyään ihana anoppi ja appiukko. edelliset nyt olivat mitä olivat, mutta nyt kaikki ok...heh
Mulla kans toinen avioliitto meneillään, ja molemmissa ihanat appivanhemmat. Ollaan edelleen yhteydessä edellisten appivanhempien kanssa.
koulu! Se ainakin puuttuu nimmarilta "nainen 26" !
Kirjoittaisitpa (viisaampana myös ilman kirjoitusvirheitä) nämä mielipiteesi talteen ja arvioisit ne uudelleen noin 50-vuotiaana!
Tyttäreni sanoi..nyt 23v äitinä, että olenkin super-mummi ( vain 52v ) :))
Viittaan kirjoitukseesi "nainen 26".
Olen "joutunut" käymään aina töissä. Lapseni ovat aikanaan olleet päivähoidossa. Siivottu on kun on keritty. Nälkää emme koskaan ole nähneet...kaupan eineksiä oli jo silloin saatavilla kun "nainen 26" ei vielä ollut maailmaa nähnyt päivääkään.
Minullakin on miniä ja vävy, mut tuskin arvomaailmaa katsovat opiskelun ja työn kautta.
Olen ikionnellinen, että sukuuni on tulleet ns. viisaat aidot nuoret! Silläköhän meillä onkin todella mukavaa yhdessä! Kiitos viisaille nuorille!
Ilmeisesti pyrit vastaamaan johonkin minun viestiini ?
Ensinäkin haluan pahoitella, jos lukuisat kirjoitus- ja kielioppivirheet tekstissäni häiritsevät sinua. Suomi ei ole äidinkieleni, ja kuten tiedät, se on erittäin vaikea kieli hallita varsinkin näin muunkielisen näkökulmasta.
En oikein tiedä, mitä viestiäni kommentoit, ja viestisi on muutenkin hieman sekava, sain sen kuvan, että luulet, minun mollaanneen työssäkäyviä naisia? Se ei pidä paikkaansa. Ja mitkä mielipiteet minun pitäisi kirjoittaa muistiin 50-vuotispäivää varten?
Tässä muutama kommentti sinulle:
Minunkin äitini on aina käynyt töissä, aluksi hän omasta tahdostaan opiskeli ammatin, talolainan jälkeen hän "joutui" käymään töissä. Minäkin olen ollut päivähoidossa, meilläkin ollaan siivottu korkeintaan kerran viikossa (isäkin osallistui aina siivoamiseen) ja eineksiä ollaan käytetty runsaasti. Joten tämä on minun kuva äitiydestä, se mihin minä olen tottunut.
Tiedän kuitenkin, ettei näin ole joka perheessä, on perheitä, joissa äiti ei käy töissä, siivoaa lähes päivittäin ja laittaa ruoan alusta asti joka päivä. Tämä äiti/vaimo/nainen on tehnyt toisenlaisia valintoja kuin sinä, minun äitini tai minä. Ei se tee hänestä parempaa - tai huonompaa - kuin me. Eihän?
Mitä tarkoitat viisailla nuorilla? Mikä tekee ihmisestä, tai nuoresta, viisaan? Miten määrittelet viisauden? Omasta mielestäni on olemassa erilaisia viisauksia: kirjaviisautta, elämänviisautta, tunneviisautta jne. Ja kuten sanoit, elämä opettaa ja elämänkokemus tekee elämästä helpompaa.
Jokaikisessä kielessä on omat vaikeutensa. Suomessa agglutinoivana kielenä ovat usein sijapäätteet kantona kaskessa, esim. ruotsissa tai englannissa taas prepositiot saattavat tuntua ylivoimaisilta. Samoin ruotsin substantiivien suvut vaikuttavat täysin käsittämättömiltä epäloogisuudessaan.
On siis aivan turha vedota suomen erityiseen vaikeuteen, kun kuitenkin jokaisessa kielessä on omat kompastuskivensä.
Olen itseasiassa yliopistossa lukenut jonkin verran kielitiedettä, ja myös niillä luennoilla (suomenkielisessä yliopistossa) on puhuttu suomen kielen vaikeudesta. Sijapäätteet tosiaan ovat vaikeita, mutta myös sanojen taivutukset, idiomit ja sanonnat.
Vaikka olen asunut Suomessa koko elämäni ja kuullut suomea koko ajan, kieli on edelleen suuri mysteeri minulle joiltakin osin. En esimerkiksi koskaan muista, onko se Haaparannassa vai Haaparannalla, ja minun kielikorvani mielestä molemmat kuulostavat yhtä hyviltä vaihtoehdoilta. Ja ne pilkutussäännöt! Huh! Miksi ihmeessä kahden rinnasteisen päälauseen väliin tulee pilkku vaikka siinä on jo lauseita yhdistävä sana "ja"? Myös suhteellisen vapaa sanajärjestys aiheuttaa ongelmia minulle, kirjoitetut lauseeni ottavat kuulemma vaikutteita äidinkielestäni ja englannista, jolloin niistä tulee "epäsuomalaisia".
On kuitenkin valitettavaa, miten usein näillä keskustelupalstoilla sorrutaan vastakeskustelijan tai väittelykumppanin kielen haukkumiseen, sen sijaan, että keskityttäisiin itse asiaan. Kieli on kuitenkin loppujen lopuksi vain kommunikaatioväline, ja viesti on se keskeinen asia, se, jota tulisi kommentoida.
Itsehän mainitsit kielen. Mahdatko muuten tosiaankin olla sitä mieltä, että jonkin toisen kielen idiomit yms. eivät ole vaikeita?
Siinä tapauksessa aika erikoinen näkökanta.
Kuten sanottu, suomen kielessä sattuvat juuri taivutukset olemaan niitä vaikeita puolia. Itselleni ovat ruotsissa mainitsemani jutut yli 20 vuoden Ruotsissa asumisen jälkeen yhä vaikeita, etten sanoisi mystisiä. Mikä tekee paketista ett paket mutta pussista en påse?
Ne on vain opeteltava ulkoa.
Tottakai mm. idiomit ovat vaikeita jokaisessa kielessä, ne on vain opittava ulkoa, aivan kuten sanasto ja suvutkin. Tällä palstalla keskustellaan kuitenkin suomeksi, enkä siis nähnyt syytä sanoa, että myös ranskan, saksan, englannin ja espanjan idiomit ovat mielestäni vaikeat. Koska keskustelukieli on suomi, joudun joskus käyttämään, lukemaan ja kirjoittamaan, idiomeja. Saatan esimerkiksi sanoa "pitää jotain silmillä", eiköhän jokainen ymmärrä, mitä tarkoitan vaikkei tuo ihan oikein olekaan?
Olen vain hieman kyllästynyt siihen, että monesti kun joku esittää eriävän (tai jonku toisen mielestä "oudon" tai "väärän") mielipiteen tällä palstalla, takerrutaan kieliopillisiin asioihin eikä viestin sisältöön. Olen lukenut näitä keskusteluja ja osallistunut näihin jo nelisen vuotta, ja lukemattomia kertoja olen itse saanut kuulla kommentteja kielestäni sekä nähnyt muiden joutuvan puolustamaan kielenkäyttöään. Monesti keskustelijoita kehoitetaan jakamaan tekstiään kappaleisiin, olemaan huutamatta, harjoittelemaan kielioppia tai oikolukemaan tekstejään ennen lähettämistä. Yleensä pyritään kielioppiin takertukmalla saada vastapuoli näyttämään tyhmältä tai vähättelemään hänen mielipiteitään. Kyseessä kuitenkin on vapaa keskustelupalsta, jossa kieli on vain kommunikaatioväline.
Minä olen asunut Suomessa koko elämäni, eli 26 vuotta, mutta koska kotikieleni ei (pääsääntöisesti) ole suomen kieli en ole onnistunut vieläkään oppimaan kieltä kovinkaan hyvin. Se ei silti tee minusta tyhmä, eikä kieliopin puutteellisuus tulisi estää keskustelua muiden kanssa. Eihän?
Olen ehkä hieman turhan itsekriittinen ja herkkä asian suhteen, mutta jotenkin tunnen pistoksen sisimmissäni aina, kun joku kommentoi kielitaitoani (kuten jo 52-vuotias, "super-mummi" [sic] teki tässäkin keskustelussa).
Mutta olet aivan oikeassa, ei ruotsin sanojen sukuja voi oppia oikeastaan muuten kuin ulkoa. Onhan niitä sääntöjä olemassa, mutta ne eivät ole kovin selkeitä tai edes säännöllisiä. Sinun on vain opittava ne ulkoa, aivan kuten minun on opittava, että se on Haaparannalla, eikä Haaparannassa.
nelja vuotta olet roikkunut näillä palstoilla, käyttäisit aikasi parempaan, esim. opiskeluun.
Vaikutat asiasisällöltäsi selittelevältä omaa etuasi ajatellen.
Lapselliselta jotenkin.
Äidinkieltäsi tuskin uskallat mainita.
Juu, neljä vuotta olen seurannut näitä keskusteluita, ja osallistunut aina kun löytyy jokin mielenkiintoinen avaus johon vastata. Opiskelujen ja töiden oheella löytyy kyllä aikaa tähänkin "harrastukseen", varsinkin kun ei vielä ole lapsia johon panostaa vapaa-aikana.
Tottakai ajattelen omaa etuani, kukapa ei? Tottakai pyrin luomaan itselleni, avomiehelleni ja tulevalle perheellemme mahdollisimman hyvät olosuhteet. Uskallatko itse myöntää tavoittelevasi välillä omaa etuasi? Vai oletko tyypillinen suomalainen, joka ei uskalla myöntää olevansa hyvä jossakin?
Ja äidinkielenihän on se toinen kotimainen, eli ruotsi.