Älä leiki elämälläsi?

kirjoittajat hakevat, mutta vähän väärä on paikka.
Ei elämällä tosiaan pidä leikkiä sen olen itsekin saanut karvaasti kokea.
Yrittäkäämme jaksaa ja nauttiakin elämästä.

Hei!

Itse älähtäisin, näin "itsemurhaajan" kannalta.
Olin 11vuotias, kun jouduin huonoon seuraan.
Oikeat kaverit jäivät ja minua käytettiin lähinnä vain hyväksi (ostin lahjoja sun muita, olin ystävä, vaikka vihasin sydämeni pohjasta, olin siis täysin jonkun muun vallassa.)
Kestin tätä kaikkea kaksi vuotta, mutta sitten kaikki muuttui mustaksi. Mitään pakokeinoa ei ollut. Näin unia siitä, että lentäisin pois.
Kunpa olisin voinutkin..
Kotona asiat olivat huonosti, jäin täysin huomiotta. Elin siis yksin siinä mustuudessani.

Kun koko maailma näyttää, ettei välitä, ei sitä itsekkään enää jaksa välittää muiden ihmisten tunteista. Itse tiesin, että äitini olisi surullinen, mutta sillä ei juurikaan ollut merkitystä. Itsemurhaajahan on tunnetusti itsekäs.

Kun kipu sydämmessä käy liian suureksi, ei jää muita vaihtoehtoja kuin pako.
Itse kävin 13v:nä kaupungin hautausmaalla usein ja se soi lohtua; ajattelin, että tänne minä tulen pian ja sitten ei tarvitse enää kestää.
Minä en ainakaan silloin tuntenut mitään, kun olin jo aivan turta siitä tuskasta.
En ainakaan minä kyennyt kuvittelemaan läheisteni suhtautumista siihen, että kuolisin/olisin kuollut.

Yritin hukuttautua. Niin olin tahtonut kuolla.
En kuitenkaan koskaan todella ajatellut, että nyt minä kuolen.
Minä vain tein ja katsoin mihin se johtaa, en välittänyt, olinko elossa vai en.

Kun muu perheeni katsoi seinän takana televisiota, viilsin olkapäähäni niin syvän jäljen, kun uskalsin. Se sattui niin paljon, etten enää uskaltanut viiltää rannetta, vaan raaputtamalla tein siihen haavan.
Pieniä naarmuja viiltelin käsivarteen, sen verran vain, että ne vuosivat verta.
Veri oli jonkinmoinen merkki siitä, että olin tehnyt oikein.
Se oli sotkuista puuhaa ja ihan pokkana menin pesemään käteni. Näytin kättäni pikkuveljelleni.
Haavat olivat "viileitä".

Ikinä en tosissani aikonut tappaa itseäni, sillä toivoin, että olisin kuollut jollain muulla tapaa. Niin ei kuitenkaan käynyt ja pääsin eroon sen aikaisista "ystävistäni" ja siitä ahdistuksesta.
Vuosi meni melko mielettömässä tilassa.

Nykyään ajattelen, että on aivan sama, elänkö, vai enkö. Minusta on hyvä, etten pelkää kuolemaa. Elämä on juuri sellaista, millaiseksi sen itselleen tekee, minä en kestä painetta, joten välttelen sellaisia asioita, jotka sitä voisivat aiheuttaa. Omasta mielestäni olen onnellinen; saan olla yksin.

Äitini on kysäissyt, minkä vuoksi halusin kuolla. Vastasin; "en tiedä".
En voinut sanoa, että se johtui siitä, että jäin ihan yksin, ilman ainuttakaan auttajaa.

T: Kahdesti tapettu, kolmasti kuollut. Nyt kuljen yksin ja olen onnellinen.

...että koska ajattelen vanhempieni tuskaa, en "onnistu henkisesti" itsemurhayrityksissäni eli onnen kauppaa eloonjäämisessä on ollut vain pari kertaa.

Mutta mielestäni on tärkeää myös katsoa peiliin, onko puhtaasti sydämestään ymmärtänyt ja jaksanut auttaa vai onko vain kuitannut toisen masennuksen pikkujutuksi... Tarkoitan vain että liian usein me pyydämme apua liian kaiuan kenenkään kuulematta! Harvoin on yllättävää itsemurhaa...

En halua pahaa mieltä sinulle ja toivon voimia surusi kanssa,yritän vaan myös saada ihmiset ymmärtämään niitä jotka ovat itsemurhan tehneet...

Siis miettikää nyt ! jos joku haluaa tehdä itsemurhan niin siinäpähän tekee ! saa sen verran itsekäs olla. kaikki elää täällä vain oman itsensä takia, ei kenenkään muun takia. ahdistaa, masentaa, kaikki on pelkkää paskaa. ei siinä pysty ajattelemaan järjellä. jos se helpottaa sua itseään että viet hengen iteltäs pois, niin vie ! ihan totta. ei sitä voi ketään estää. niin moni kaveri on riistänyt hengen iteltään. ei sille vaan voinut mitään..