Ostimme avomieheni kanssa syksyllä oman asunnon. Asuimme sitä ennen 1.5vuotta kimpassa. Olemme menossa kesällä naimisiin ja elämme "perus"onnellisesti. Olen äärettömän hyvä spekuloimaan asioita. Olen NIIN monet kerrat miettinyt suhdettamme ja sitä mitä kannattaa tehdä. Onko järkevää ostaa kämppä ja mennä naimisiin, jos tuleekin ero? Kannattaako hankkia lapsia?. En omaa huonoa itsetuntoa enkä hyvääkään. Asioiden mietiskely on vaan johtanut siihen, että olen yllätys yllätys miettinyt että ajatteleeko muutkin parit näin? (Tai lähinä kai naiset) Onko muutaman vuoden seurustelevilla pareilla sellainen olo, että tässä ollaan ikuisesti ja muita vaihtoehtoja ei olekaan. Olenko minä ainoa joka ajattelee asioita, mielestäni realistisesti, kun mietin mahd eroa vaikka kaikki onkin hyvin?
Totesin juuri, että asiat on aika hyvin, kun tämmöisiä asioita mietin ja tämmöisistä juttelen...no, tällä kertaa näin.
Totesin juuri, että asiat on aika hyvin, kun tämmöisiä asioita mietin ja tämmöisistä juttelen...no, tällä kertaa näin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jokainen miettii kaikkea, eihän me oltaisi ihmisiä muuten laisinkaan. Me mentiin naimisiin puolen vuoden seurustelun jälkeen ja niiiiin rakastuneina, että kaikki sanoi kuinka oli hienoa kerrankin nähdä pari jotka tiesi haluavansa toisensa.
Onnea teille, ihanaa kun olette löytäneet toisenne!
Niin, ja tuo puoli vuotta on nykyisin 7 vuotta. Kaksi lasta ja edelleen niin hienoa kaikki. Yhden vinkin voisin antaa, mikä ainakin meillä toimi kun nukkumattomuus veti pinnan kireälle: huumori. Joku pieni juttu jossain ja sitten myös joku yhteinen tekeminen.
Me tehdään ristikoita ja käydään lenkillä. Mulla on maailman paras mies!
Tuollaisia asioita, suhteessanne on selvästi jotain joka askarruttaa sinua. Tässä vaiheessa kannattaa olla rehellinen itselle ja nostaa tosiasiat pöydälle. Taustalla on jokin joka rassaa sinua.
Mieti ja ota tarvittaessa aikalisä.
Kyseessä on kuitenkin ihmisen elämän isoimpia päätöksiä, joita olet nyt tekemässä.
Kyllähän me naiset aina kaikenlaista mietimme, ehkä liikaakin. Kyllä se elämä sellaista on että arkipäivän murheita tulee aina. Oli sitten aviossa tai ei.
On kai se normaalia, jos minä vastaan normaalia :) Mitä itse olen huomannut, niin ensimmäisessä suhteessa ainoastaan olen elänyt vailla huolen häivää huomisesta. Mentiin kihloihin, oli asuntoa ja lapsiakin suunniteltiin jo. Mutta eihän se elämä mene suunnitelmien mukaan, ja lopulta sinisilmäisyyteni kostautui. Jouduin aloittamaan kaiken alusta, yksin.
Elin niin täysillä, niin sitoutuneena siinä ekassa suhteessa, että se on jättänyt jälkiä. Eihän menneisyyttä voi pois pyyhkiä. Nykyään tiedän, että elämään kuuluu pettymyksiä, ja ero on aina mahdollinen. Paraskin mies voi pettää, itse voin kuolla huomenna ylittäessäni suojatietä. Realismi on myös aiheuttanut sen, että minusta on tullut harkitsevampi. Punnitsen asioita tarkemmin, ja olen ehkä liiankin varovainen. Tuntemattonta kohti on vain vaikeampaa edetä, kun tietää miltä se karvas pettymys tuntuu. Mutta pakko se on, eihän elämästä muuten tule mitään muuta kuin sen pelkoa.
Suhteessamme ei ole mitään suurempia ongelmia, joita pitäisi murehtia. Kuitenkin luonteidemme erilaisuus aiheuttaa välillä sen, että mietin olisiko helpompaa elää yksin. Mutta uskon, että jokaisella tulee näitä samoja asioita joskus mieleen. Jokaisessa on sellaisia asioita, jotka ärsyttävät toista. Eroaminen kyllästymis- ja ärsyyntymissyistä on yleensä luovuttamista. Tuntuu, että näistä syistä eronneet katuvat yleensä eniten eroa jälkeenpäin.
Eri asia on, jos teillä tulevaisuuden haaveet menevät pahasti ristiin. Jos toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaa elää kaupungissa, toinen maalla...niin kompromissien teko saattaa mennä liian vaikeaksi. Olet kuitenkin jo päättänyt avioitua avomiehesi kanssa, joten tuskin tällä saralla on ongelmia? Ehkä kyse onkin nyt siitä, että elät viimeisiä hetkiä vielä "valinnanvapaudessa". Kai sinä voisit olla jonkun toisenkin kanssa onnellinen, mutta ei sitä voi lähteä jokaisen mahdollisuuden perään. Olet valinnut miehesi, ja PÄÄTÄT sitoutua häneen. Ehkä romanttinen mediahössötys on sekoittanut sinunkin pääsi, ja mietit aivan liikaa miltä nyt pitäisi tuntua. Totuus on, ettei sitä kukaan muu voi sanoa. Ei sillä ole merkitystä, mitä joku toinen ajattelee ennen alttarille astumista. Pääasia on, että tunnet tekeväsi oikein, ja että tuntuu enemmän hyvältä kuin pahalta. Ehkä latteasti sanottu, mutta juuri nykyinen järjettömyyksiin menevä taivaanrannan maalaaminen aiheuttaa sen, että niin monet eroavat. Näin ainakin itse uskon.
Mekin ollaan menossa naimisiin jossain vaiheessa, vaikka kihloja ei vielä ole. Pari kertaa olen selannut jotain häälehtiä, ja melkein saman tien joudun sulkemaan ne :) Minulle ne aiheuttavat lähinnä ärsyynnystä ja paniikkia. Ollaankin ajateltu, että mennään ihan omassa rauhassa naimisiin, kahden todistajan läsnäollessa. Näin voi tehdä myös muualla kuin maistraatissa. Sitten myöhemmin voi kestittää sukulaisia, jotka kuitenkin loukkaantuvat kun eivät pääse satuhäihin ;) Paljon stressitömämpi ja itse asiaan keskittyvä järjestely, silti voi olla juhlavaa ja romanttista.
No tämä taisi mennä pahasti sivuraiteille :) Mutta älä murhedi liikoja, sen neuvon olen itsekin saanut monesti. Älä vertaile muihin. Monet unelmaparit kannattelevat tosiasiassa kulisseja. Oletkohan sinä huomannut, että ne joista ajattelisi että eroavat kuitenkin, pysyvätkin pisimpään yhdessä? Ainakin näin omassa tuttavapiirissäni. Meistäkin sanottiin aluksi, että ollaankohan me liian erilaisia jne...onkohan siinä sitten ideaa, että elää oman kopionsa kanssa? vähemmästäkin hermot menisi :) Ajattele, että elämä on matka, jonka käänteitä emme voi etukäteen tietää. Tärkeintä on, mitä nyt tänään tunnet, mitä olet tänään kokenut. Vastoinkäymisiä tulee eteesi aivan varmasti, mutta miltä ne elämän onnen hetket tuntuisivat, jollet olisi välillä käynyt kuopan pohjalla?
Kiitos viestistäsi! Se aloitti aamuni aivan uudella tavalla...hieno kirjoitus. Olen miettinyt tässä, että vanhemmiten varmasti tulee harkitsevammaksi. Itse en ainakaan parikymppisenä vaivannut päätäni moisilla asioilla. Nyt kun on tullut muutama vuosi lisää, miettii rumasti sanottuna riskejä enemmän.
Kyllä minun on hyvä olla tässä suhteessa. Mieltymykset menevät yksiin ja isoista asioista ei tarvitse tapella.
Ei kai tässä auta tosiaan liikaa miettiä, menee ja tekee. Näinhän se on, että ei sitä oikein mitään saakaan, jos ei mitään koskaan yritä. Tulee sitten takkiin tai ei. Kunhan ei ihan päättömäksi ryhdy. :)