Miksi on vaikea hyväksyä toisen lapset? Olenko vain niin omistushaluinen? Ehkä siksi kun itsellä ei ole lapsia??? En tiedä kestänkö, parempi ehkä yksin...
Exä, lapset
Uusi
18967
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Onko sun pakko sitten olla niiden lasten kaa tekemisissä ?
Anna sille kaverilles omaa aikaa olla lastensa kanssa, ne kuuluu kuitenki hänen elämäänsä.
Ole sä sitten mukana sillon kun sun aikas on ?
Meinaan, että toimiiko tuo sitten miehen kannalta. Jospa mies haluaakin viettää aikaansa myös rakkaansa ja lasten kanssa yhdessä.
Minulle vastaavassa tilanteessa kyllä kävisi ehdottamasi järjestely. Mutta missä sitten mies lapsiaan tapaa, jos ei kotonaankaan voi? Vai pitääkö minun "paeta" silloin aina hotelliin?
Mutta ei kai vastaavassa tilanteessa sitten ex-vaimokaan voisi ottaa ketään miestä kanssaan asumaan...?
Ehkä se on sitä, että rakastuit mieheen, mutta et lapsiin...
Mieheni on loistopakkaus, mutta en kyllä tilannut lapsia siihen samaan syssyyn! Siinäpä ne silti tulivat ohessa (ovat normaalisti äidillään, mutta käyvät isin luona silloin tällöin). Koska mieheni kuitenkin rakastaa näitä lapsia, tulee minun yrittää heitä sietää, koska ne ovat osa hänen elämäänsä. En voi mennä kieltämään häneltä lapsiensa tapaamista - ajatellaanpa tätä myös lasten kannalta! Olen iloinen kun lapset eivät enää käy niin usein kuin joskus suhteemme alkuaikana, mutta joskus raivostuttaa kun kuulen että "nyt on sitten lapsiviikonloppu"... Käytökseltäni olen yrittänyt olla hyvin neutraali, mutta lapset eivät pidä minusta. En vain jaksa mielistellä ihmisiä, joita en edes halua elämääni! Tsemppiä sinulle!
Sanoit, ettet halua mielistellä ihmisiä, joita et halua elämääsi. Pidätkö miehesi lapsia kilpailijanasi?
Ajattelin vaan, että naiset taitavat suhtautua negatiivisemmin miehensä lapsiin kuin miehet uuden puolison lapsiin? Yleensähän lapset jäävät äidilleen ja äidin solmiessa uuden parisuhteen, tulee lapset automaattisesti samassa paketissa äidin kanssa. Suhteesta ei tule mitään jos mies rimpuilee lapsia vastaan eikä halua näitä elämäänsä.
Olen hiljattain alkanut seurustella kahden lapsen isän kanssa (eronnut jo pari vuotta sitten). Itselläni ei ole lapsia, enkä aiokaan hankkia. Mietityttää kyllä mitä tästä tulee. Lapsia, saatikka ex-vaimoa en ole vielä tavannut.
Hurjan monenlaisia ajatuksia mielessä pyörii, pelkojakin ja oma epävarmuus miten tilanteen hallitsen.
Ajattelen, etten koskaan haluakaan tavata hänen lapsiaan, exää vielä vähemmän. Jotenkin ajattelen, että aion yrittää pitää tämän meidän elämän ja hänen entisen elämän erillään. Miksi minun pitäisi pakottaa hänen lapsensa jakamaan isänsä jonkun toisen kanssa ja äitihän heillä myöskin jo on. Ja muutenkin ajattelen, että meidän yhteinen elämä on ihan erillistä hänen muusta elämästä (=lapset ja ex-vaimo ovat hänen perhe). Hänen kanssaan en ole näistä ajatuksista vielä puhunut, pahoin pelkään ettei hän ajattele samalla tavalla. Olen aika varma että tästä seuraa meille vielä ongelmia, koska käytännössähän tämä minun asenne tarkoittaa, ettei minulla ja miehellä voi koskaan olla oikeaa perhe-elämää. Tunnen kuitenkin että minun on oltava se joka joustaa, joka tyytyy siihen, että mies on minun vain satunnaisesti. Hän tuskin tyytyy tähän, vaan haluaa elää minun kanssani. Voi voi, kunpa en rakastaisi näin paljon:-(
ollut varmaankin jos emme olisi muuttaneet yhteen. Nyt lapsi on joka toinen viikonloppu meillä. Järki sanoo ettei mitään ole otettu pois minulta mutta vaikeaa on hyväksyä toisen naisen lasta!! Mieti tarkkaan yhteenmuttamista! Hienoa että on olemassa muitakin samassa tilanteessa olevia!
Siis enpä tiedä onko hienoa olla tässä tilanteessa;-)
Sikäli tietenkin ihanaa, että me olemme hurjan rakastuneita.
Mutta se yhteiselämä, se on varmaan vaikea paikka.
Toistaiseksi asiasta ei ole vielä puhuttu, miksipä heti ottaa esiin ne vaikeimmat asiat... Jo alunperin tiesin, että helppoa ei varmasti tule olemaan, siksi kai yritinkin kieltää viimeiseen asti tunteeni.
Itse en edes kyllä vielä tiedä mitä tuntisin hänen lapsiaan kohtaan, mutta kuten aiemmin sanoin, jotenkin vain tuntuu, että lapset ex ovat hänen perhettään. Mikä minä sitten hänelle olen, en tiedä? Ja taatusti tulen miettimään tarkkaan muutammeko koskaan yhteen. Tosin voi olla, että siitä ei edes taloudellisesti tule mitään, koska hän on jättänyt kaiken omaisuutensa ex:älleen ja luultavasti käyttää nytkin suuren osan tuloistaan lastensa hyväksi. Ja tätä sitten riittää vielä muutaman vuoden ainakin... Eli eipä ole edes mahdollista mihinkään luxusluokan omakotitaloihin kun ei minulla ole kovin suuri palkka;-)
No, jospa rakkaus korvaa ja korjaa kaikki nämä murheet. Itsepähän hän minut halusi ja minäkin hänet, joten jotenkinhan tästä on selvittävä:-)
Pidä huoli tarkasti siitä, että jos jotain sattuisi (kop kop) ettei exä pääsisi sinun omaisuuteesi käsiksi lapsiaan hyväksikäyttäen. Varsinkin, jos naimisiin menette.
Siis tämä suhde on vasta aivan aluillaan. Enkä edes ole naimisiin menevää tyyppiä, joten tuskin koskaan menen hänen kanssaan naimisiin ja muutanko yhteen edes hänen kanssaan? Ja taatusti aion pitää huolen siitä, että minun rahat ja omaisuus pysyvät hallussani, vaikkei minulla koskaan tulekaan olemaan lapsia joille jättää mitään. Tosin se on vain maallista... Ja korostettakoon, että hän on tehnyt taloudelliset uhrauksensa vain lastensa vuoksi. Mietinpä vain sitäkin, että mitenkähän hän sitten suhtautuu kun ex löytää uuden, onko hän edelleen yhtä jalo ja päästää tämän miehen jakamaan sitä, minkä eteen on tehnyt kovasti töitä...
Tässäpä kirjoitellessa huomaa, miten mutkikasta elämä voi tosiaan olla:-(
joskus tulee mieleen, olivatko esi-isät sittenkään niin väärässä - avioliitto oli liiketoimi, yritys, avioliitossa pysyttiin, rakkaudesta ei haihateltu. Uusperheitä oli kyllä silloinkin, pääsääntöisesti kuolemien vuoksi, niistähän ovat juuri monet sadut saaneet alkunsa. Hek, oletkos koskaan suunnitellut tulevasi pahaksi äitipuoleksi ;)
en ole ajatellut itseäni äitipuolena ollenkaan, pahana varsinkaan;-)
Vakavasti otettuna, lapset on syyttömiä tilanteeseen. Ja ihan oikeasti en halua heidän joutuvan kärsimään minun olemassaolostani, joten jos oikein huonolta alkaa joskus näyttämään, luultavasti uhraan sitten rakkautenikin jos tarvitaan.
Minä taas olen kokenut monet vanhempani uudet ihmiset positiivisesti. En ymmärrä tuota kilpailupuolta ollenkaan. Vanhempani molemmat (2kpl) uudet ovat alussa pelänneet minua mahdollisen mustasukkaisuuden vuoksi. Mutta suotta. Se voi olla positiivistakin kun saat lapsia lähellesi.
Minä tiedän useita eronneita pareja lapsineen, joilla on hyvät suhteet äiti/isäpuoliin. Jopa niin hyvät että he vähintään jakavat vastuun lapsista. Tiedänpä eräänkin tapauksen, jossa lapsten suhde isäpuoleen on paljon läheisempi kuin omaan isäänsä. Äidin ollessa paljon matkoilla isäpuoli hoitaa lapsia, ei heidän oma isä.
Kaikki riippuu itsestä ja omista asenteista miten hyvin elämä kulkee eteenpäin.
kiinni omasta asenteesta. Olen ilmeisesti niin vanhanaikainen tai vanhanaikaisen kasvatuksen saanut, etten osaa suhtautua toisen naisen lapsiin!!
väärästä näkökulmasta?
Jos alkaisitkin ajatella, että lapset eivät ole toisen naisen lapsia vaan SINUN miehesi lapsia? SINUN miehesi oikeus ja velvollisuus on huolehtia heistä? On hienoa, että hän tekee sen, koska se osoittaa juuri sitä vastuuntuntoa, jota monet peräänkuuluttaa.
Olen itsekin vanhanaikainen, tiukkapipoksikin sanottu. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että lapsista huolehditaan ja heitä ainakin yritetään rakastaa, oli ne miehen ed. avioliitosta, naapurin lapsia tai omia.
Osaisitko suhtautua paremmin yksinhuoltajaisän lapsiin, jonka vaimo on kuollut?
Tiedän naisen, joka aina tähdensi omaa vapauttaan eikä halunnut lapsia missään tapauksessa. Hän kuitenkin rakastui yksinhuoltajamieheen, jolla oli kolme lasta. Aluksi hän epäröi asetelmaa, mutta uskaltautui naimisiin miehen kanssa ja nyt heillä on seitsenhenkinen uusperhe. Nainen on kotiäitinä :).
hyvä mieli tuli tuota edellistä lukiessa, jos uusioperhettä ollaan perustamassa jo *käytetyn* miehen kanssa... niin tottahan toki ne lapsetkin on avosylin vastaan otettava...
rakkauttaa voi antaa ja sitä voi saada, vaikkei biologinen vanhempi olisikaan.. itsestähän se on kiinni etupäässä..
ne lapset vain yksinkertaisesti kuuluvat siihen kuvioon ja sillä siisti... lapsellista ja kypsymätöntä edes ajatella asiaa niin, että uusioperhe *toimisi* jotenkin ilman, noita olemassa olevia *voimavaroja*...
avaraan sydämeen mahtuu monta pientä sydäntä..
Hyvät kakkoset,
olen lueskellut tätä ketjua. Olen itse naimisissa ja pari mukulaa on. Yritin kuitenkin kuvitella tilanteen, että mieheni lähtisi ja löytäisi uuden rakkauden lapsettomasta naisesta, joka ei edes halua saada sellaisia.
Jo näitä viestejä lukiessa huomaan, että en edes haluaisi lähettää lapsiani viikonlopuiksi sellaiseen kotiin, jossa vallitsee ko. välinpitämättömyys lapsia kohtaan, ja jossa ensin lasketaan isukin jäljellejäävät rahat suhteen mittarina.
Uskokaa pois, kyllä lapsi vaistoaa tuon ilmapiirin, eikä pian edes halua lähteä paikkaan, jossa tuntee olevansa epätoivottu rahareikä isän kukkarossa. Ja kyllä se sitä mukaa vaikuttaa siihen isukkiinkin. Luulen, että rakastava isä aina pistää lapsensa etusijalle, ja välinpitämätön kakkonen jää.
Jos et ole lapsirakas, niin harkitse tarkkaan suhteen aloittamista lapsellisen miehen kanssa.
Että alkaisit seurustelemaan miehen kanssa jolla on lapsia? Olisivatko he yhtä rakkaita kuin omat lapsesi? "Osaisitko" olla tasapuolinen? Tosin sitä on vaikea "kuvitella", se täytyy kokea!!