En ole perinteinen äiti-ihminen. Laitan tosi harvoin ruokaa,siis kotiruokaa. Käyn töissä ja meillä syödään valmisruokaa. En leivo enkä kokkaa. Sen sijaan anoppini on oikea keittiöihminen, saan kuulla usein kautta rantain että onko lapset saaneet kunnon ruokaakaan, kantaa meille muusit ja lihapullat, jotka otan ystävällisesti vastaan, kiitän ja olen oikeasti kiitollinen.
En vaan tykkää että ruuan laitto on joku naisen mitta ja saan jatkuvasti rivien välistä lukea että olen huono äiti ja vaimo...
En vaan tykkää että ruuan laitto on joku naisen mitta ja saan jatkuvasti rivien välistä lukea että olen huono äiti ja vaimo...
Vastaukset 22
Vanhimmat
Vaikka mieheni on välillä jättänyt syömättä joitakin minun kokkauksiani, en pidä itseäni huonona vaimona. Vaimon arvoa ei mitata ruoanlaittotaidossa. Suurin osa ruoastasi varmaankin onnistuu, kuten minunkin, ja elleivät, niin puolivalmiita aineksia ja eineksiä löytyy kaupasta. Eikä kannata ajatella mitä anoppi sanoo. On omanikin kutsunut minua huonoksi miniäksi, kun jätin tekemättä jotain, mitä minun olisi hänen mielestään ilman muuta pitänyt tehdä: komentaa miestäni noudattamaan anopin tahtoa. Tätäkään en pidä vaimon arvon mittana.
Kuule, minun äitini tekee ja sanoo omalle miniälleen aivan samaa, kokkailee, nälvii miniän ruoasta ja leipomuksista päin tämän naamaa. Olen välttänyt tämän oman anoppini kohdalla yksinkertaisella tekniikalla: emme kutsu heitä meille syömään, meillä on onneksi kaksio, niin ei voi oikein kutsuakaan tilanpuutteen takia.
jos ei viitsi tehdä perheelleen ravitsevaa ruokaa, vaan ostaa jotain mauttomia eineksiä, joiden ravintoarvo on ??????
Minulle on turha sanoa, että olen joku keittiöpelle. Olen kirjailija ja lukenut ja suorittanut monia eri tutkintoja, että silleen.
Aina pidin huolen siitä, että oli mahdollisimman paljon omatekoista kunnon ruokaa ja jälkiruokia ja tupa siisti etc.
Kyllä siinä ajan kanssa mieskin kyllästyy syömään jatkuvasti jotain valmista pöperöä ja ei tarvi sitten ihmetellä, jos lähtee niin että
karmit on kaulassa.
Nykynaiset vain ei viitsi tehdä enää yhtään mitään.
Sillä siisti-ohjelma jo vähän valotti nykyisestä siivottomuudesta. Se on melkein se meikki naamassa, mihin on energiaa.
Lapset hoidatetaan tarhassa ja sitten ihmetellään
jossain vaiheessa, kun lapsella on depressio ja
myöhemmin huumeongelma.................
Olipas siinä purkaus. Aloitettiin ruoan laitosta ja päädyttiin huumeongelmaan. :)
Niin, ehkä hän on luonteeltaan vain anoppi/äiti, kantaa huolta lapsenlapsistaan, eli jos kotona ei saa itsetehtyjä lihapullia ja perunamuussia, niin heti on on huono äiti, ja se lisää lapsen riskiä joutua huumepiireihin. Niin, eihän ne hyvien perheiden lapset koskaan ongelmiin joudu?
Ja jos eineksiä ei kukaan ostaisi, ei niitä myöskään myytäisi.
"Meidän äiti tekee teidän äitien ruoat" Vai miten se meni?
unohtui?
Hyvä heitto:) Luin sen otsa kurtussa, luulin ensiksi, että olit tosissasi, kelasin takaisin, kauheella kiirellä, valmiina puolustamana henkeen ja vereen. Sitten iski järki jäähän.:)
Se on kyllä kummallista, että olisi mitä tahansa kyseessä niin aina heti ensimmäisenä tulee epäilys huonosta ruokinnasta. Oma isoäitini oli aina huolestunut, että eikö sitä isää ruokita kotona....mitäs siitä vaikka 10 kiloa lisää tullut vuodessa :) Vai johtuuneko siitä, että niitä omia vahvuuksia arvostetaan ja vajeistaan ollaan hissunkissun. Ja sitten on kamalaa kun eteen sattuu ihminen, jolla omat heikkoudet vahvuuksia ja vahvuudet heikkouksia. Onhan sitä kivaa olla se paras äiti ja kaikkitietävä.
Ei sillä, kunnia äideille, jotka kokkailevat, kunnia äideille, joilla on muita vahvuuksia. Loppujen lopuksi eiköhän sen lapsen mielipide äidistään muodostu muustakin kuin siitä, onko aina omia perunoita maasta keitetty ja mukana itsetehtyjä lihapullia vai sattuuko joskus turvautumaan atrian apuun.
Mihin unohtui se miehen vastuu? Mieskin saa - ja mielestäni pitää - osallistua kotitöihin aina ruoanlaitosta lastenhoitoon ja siivouksesta silittämiseen. Miksi äitejä aina syytetään huonon ruoan valmistamisesta ja einesten käytöstä? Nykynaiset käyvät usein töissä, kuten miehetkin, joten miksi naisten pitäisi vielä jatkaa työpäivää kotona ruoanlaiton merkeissä? Mielestäni on naurettavaa syyttää naisia uusavuttomuudesta, yhtä uusavuttomia ne miehetkin voivat olla.
Itse pidän ruoanlaitosta, mutta jos on kiire niin turvaudun puolivalmisteisiin. Kuten varmasti kaikki muutkin minun ikäiset naiset, vaimot ja äidit. Kenellä on aikaa paloitella kana itse kun suikaleita saa valmiiksi kaupasta? Miksi nähdä vaiva ja tehdä kalakeitto itse kun pakastetiskistä löytyy valmiita, hyviä keittoja? En myönnä olevani laiska tai uusavuton, käytän vain hyväkseni tarjottua apua.
tosiaan olla mahdollista että joku kustantaja suostuu julkaisemaan tuontasoisen kynäilijän tekstejä? Vaikka kirjoituksiasi kuinka oikoluettaisiin, juoni jäisi silti hataraksi.
No siinähän kirjailijalta uutta tekstiä, ei olla tosiaan ennen kuultukaan, että ollaan uusavuttomia, kun ei osata tehdä ruokaa, omaperäisesti kirjoitettu, joo,o. No kirjailija nyt erehtyy, osataan, mutta ei viihdytä keittiössä patojen ääressä. Koti on kylläkin siisti, jos mies jaksaa myös siivota, jos on jäänut hänen vuoro väliin, niin voi olla joskus sotkuisempaakin.
Mies syö sitä mitä tilaa, eli yhdessä sitä nykyperhe ruoan laittaa, jos laittaa. Syödään sitten hedelmiä ja muuta jos ei olla jaksettu kokata. Terveenä pysytään ja hoikkina, kun ei ruoka pursua padoista ja kattiloista.
Lapset hoidetaan hyvin tarhoissa ja kotona, niin tottakai. Kirjailijat tahtovat naukkailla viinejään ja sauhutella tupakkiaan ym. huumeitaan, joten jätän teidän kommettinne ihan unholaan.
että kirjoittaja on se sama, joka on aina sopivissa tilaisuuksissa meuhkannut ekokatastrofista ja korkeasti koulutetuista pojistaan, joille kelpaavaa miniää ei ole vielä syntynytkään.
Epäilen kuitenkin, että hänen kirjoituksensa ovat pelkkää provoilua, josta hän saa jotain epänormaalia nautintoa.
kun tosiaan on kummallista tämä ruokahössötys.
Kun tapasin mieheni olin hyvin hoikka, paljon liikuntaa ja terveellistä ruokaa vallan. Tuleva anoppini ( keittiöllä töissä ) silloin alkoi aina tuputtaa aivan hirveästi ruokaa kun kävimme heillä. Lykkäsi vielä lähtiessä leipää, lihaa, pullia yms mukaan. Aluksi se nauratti minua kovasti ja sanoinkin että pelkääkö äitisi että en ruoki sinua kun olen näin hoikka niin luulee että syödään vain kaksi kaalinlehtä päivässä, mies oli siihen asti asunut kotonaan eli äidin huollettavana. aikaa kului ja minua alkoi jo kiusata tuo tuputtaminen, aina se sama virsi kun mentiin käymään vaikka nätisti sanoin että juuri lähtiessämme söimme ihan kunnonaterian että kahvia vaan kiitos se riittäisi. Huomasin että hän hiukan pahastui ja siitä alkoikin seuraava virsi. Tämä nyt vaan onkin tämmöistä minun tekemääni että ei varmaan kelpaakkaan....Voi kauhistus sitä touhua.
Ja minä taas usein kehuin anopin leipomuksia, ruokia sillä hän tosiaankin osaa ruokaa laittaa niinkuin osaan minäkin.
Aikaa kului ja anoppi alkoi laihduttaa ja vaihtoi ruokia kevyempään ja kiinnostui liikunnasta ja nyt on ilo meillä kaikilla, ruokaa ei tuputeta vaan syödään jos on nälkä ja suhde ruokaan on siellä suunnalla nyt mielestäni sellainen kun sen olla pitääkin että syödään elääksemme ja herkutellaan välillä eikä eletä syödäksemme!
Olin työhistoriani keittäjä, kotitalousalan koulutus kolme vuotta. Minulla on kaksi poikaa, kumpikaan ei suostunut opettelemaan käytännössä kotona asuessaan ruuantekoa tai pyykin pesua.
Olin siis teoria opettaja.
Kerroin tehdessäni miksi lihat ruskistetaan, mitä kohotusaine tekee taikinoille.
Pyykin pesun opettaminen; koneen käyttöopas on luettava, joka pesuaineen pakkauksessa lukee annostus pyykkimäärään ja mihin käytetään,
sekä vaateissa on reklaami jossa pesu-ohje, sekä silitys lämpötila.
Käytännössä, siis hakiessani tai saadessani pyykkiä pesuun, selitin missä lämmössä ja kenen kanssa vaatteet pestään ja miksi…
Selitin nyky-yhteiskunnassa on turhaa uskoa tai olettaa saavansa puolison, joka hoitaa ”kotityöt” ellei elätä tätä puolisoa kotiin.
Kummankin työ kodin ulkopuolella tarkoittaa molempien velvollisuutta tehdä yhdessä kotityö.
Tuo meni jotenkin väärin, koska se kasvatti ylimielisyyden minuun nähden olen se Piika.
Nuorin on sinkku ja asuu itsellisenä yksiössä ihan itsensä kanssa ja omalla hoidollaan. Vanhempi on ukkomies ja isä, miniän on ollut hyvä kasvattaja, tekevät yhdessä kodin hoidon, kummallakin on oma tonttinsa.
Tein selväksi kasvatuksessani; Niin kauan kun meillä on yhteinen ulko ovin, hoidan kotini, mutta täysi-ikäisille en ole elatusvelvollinen, enkä hoida heidän kotitalouttaan.
Välini ovat hyvin etäiset poikiini.
Uskon itsellisyyden olleen paljon kovempi työ, kun osasivat odottaa.
Siinä elämäni pettymys; vanhemmat ja lapset, ovat aina vanhemmat ja lapset. Toivoin uskoin ja oletin olevani joskus, aikuinen - aikuinen, suhteessa lapsiini.
Nyt olen sitten tarvittaessa ilmainen lastenhoitaja. Tosin pidän kiinni omasta elämästäni, joten hoitajaksi on pyydettävä ajoissa, jotta voin järjestää tarvittavan ajan vapaaksi, jos on muu lupaus…meno…
Siinä on ja pysyy sukupolvien välinen kuilu: Palvelut ja apu kuuluu nuorille ja lapsille.
Tässä taas joku vanhoillinen täti paasaa elämän totuuksiaan. Nyt on 2000-luku ja naisetkin käyvät töissä. Oletko ajatellut, että ruuanlaitto voisi olla yhtälailla miehen vastuulla? Miksi naisen pitäisi yrittää miellyttää miestään ja saatika sitten anoppiaan keittiötaidoillaan. Huh huh....
..lähti juttu luistamaan kun lapsistakin tuli jo huumeidenkäyttäjiä ruoan takia:)
Tähän lapsi-asiaan en suuremminota kantaa, lapsia kun minulla ja miehelläni ei ole emmekä siis sellaisia ruokikaan. Terveellistä lapsille tarjottavan ruoan tietysti pitäisi olla, mutta ei kai sitä nnyt tuntitolkulla tarvitse kotona väsätä. Eineksiä ne sitäpaitsi koulussakin syö.
Mutta joka tapauksessa tunnustan olevani ilmeisen huono nykynainen kun en miehelleni kokkaa. Mielipiteeni kyllä on että saakin lähteä "karmit kaulassa" jos se ruoasta on kiinni; en minäkään mieheni odota minua elättävän tai tekevän kaikkia "miesten" hommia.Niitä tosin kerrostaloasunnossa aika vähän onkin..:)
Ei siis ole huonon naisen, miniän tai äidin mitta jos ei tee ruokaa itse. Lapsista huolehtiminen ja heidän kasvattamisensa tietysti ovat vanhempien velvollisuudet, mutta mielestäni tukea sekä rajoja antava, avoin ja rakastava kotiympäristö on kyllä suuremmalla sijalla kuin kulinaristiset nautinnot, määriteltäessä hyvää vanhemmuutta. Mieskin voi tehdä ruokaa, nykyisin sitä paitsi voi ostaakin kotiin hyvää itsetehtyä ruokaa.
Jos äiti ei pidä huolen siitä, että on aina "mahdollisimman paljon omatekoista kunnon ruokaa ja jälkiruokia ja tupa siisti etc.", niin se ei tarkoita, että lapsista ei huolehdita, että he elävät jollain sipseillä ja että heistä tulee aikuisina mentaaliongelmaisia narkomaaneja.
Joku ei vain ymmärrä, miksi keittiö ei kiinnosta.
Itse olin nuorempana keittiökammoinen. Nyt siitä on tullut melkein harrastus, minäkin vien mielelläni keitoksiani lasteni perheille. Minulle ei kyllä tulisi mieleen kysellä heidän kunnon ruuan perään. Lapset ovat hoikkia ja aina siellä on hedelmiä iso vadillinen.
Ei hyvän äidin/vaimon mitta ole itsetehty makaronilaatikko. Sinullahan on enemmän aikaa lapsillesi ja miehellesi, kun et linnottaudu keittiöön. Älä ota herneitä nenään, ohita vihjailut, sinähän tiedät miten perheesi voi.
Ai, teillä anoppi on tuollainen. Meillä minun äitini on kysymässä, että onko lapset nyt saaneet edes kunnon kotiruokaa, kun äitillä on aina niin kiire töissä tai kiire jumppatunnilleen. Lapseni ovat ihan terveitä, iloisia ja sopusuhtaisia. Mummilassa mummi tarjoaa senkin edestä mitä kotona ei olla tarjottu. Mutta eihän ipanat jaksa niiin paljoa kotiruokaa kerralla syödä. Selittelen äidille, että ovat pieniruokaisia, mutta hedelmät ja puurot maistuvat, joten älä huolehdi mun kiireistä ja jumpista, kyllä se isäkin osaa ruoan valmistaa. Anoppilassa eivät ole koskaan moittineet minun taitojani kotitaloudenhoitajana. No en todellakaan ole hyvä kokki, mutta osaan ruoan valmistaa, siinä missä mieskin. Noudatan aika paljon terveydenhoitajan antamia ohjeita ja lueskelen kirjoistakin iltalukemisena mikä trendi nyt on menossa terveydellisen ruoan suhteen.
Älä ota nokkiisi mitä rivienvälistä olet lukevasi, ehkä vain otat liikaa itseesi.
Meillä on niin päin, että anoppi ei osaa laittaa ruokaa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja leipomuksetkin ovat välillä vähän sitä sun tätä. Molemmat miniät taas ollaan hyviä ruoanlaittajia ja leipojia. Anoppi syötti ja syöttää edelleen vierailijoille kaupan eineslihapullia kutsuessaan ruokailijoita esim. viikonloppuna. Itse käytän niitä myös joskus kiireisinä arki-iltoina, mutta ei tulisi mieleenikään niitä vieraille tarjota. Ensimmäiset joulut anopilassa käydessä oli kamala järkytys: jouluruoka syötiin nirsien ja närsien pikapikaa muovisen tuppervaarakulhon toimittaessa esim. salaattikulhon virkaa. Yritä siinä sitten nauttia joulutunnelmasta! Olenkin kauniisti viime vuosina kieltäytynyt anopin ruokailukutsuista ja pyydeämme mieluummin anopin meille syömään. Anoppi ei myöskään osaa laittaa kuin muutamia perusruokalajeja tyyliin: perunoita ja kastiketta tai jotain keittoa. Ihme on, että mieheni on ennakkoluuloton maistelija esim. ulkomailla ja tykkää kaikenlaisesta ruoasta.
Että meillä oli aivan sama asetelma oman äitini kanssa, paitsi ettei minulla ole aukkoa itsetunnossani kaikesta hänen yrityksestään huolimatta, omaa heikkoa itsetuntoaan hän siinä yrittää paikata.
Ole hyvin mielin kiitollinen ruuan tuojalle, kehaise vielä mennen tullen, sopivasti. Anna hänelle arvo. Niin minäkin tein. Tasapainoisena olet tuon yläpuolella.
Sulla jää paljon siis vapaa-aikaa. Miten vietät sen ? Kuka esim. siivoaa ? Ostopalvelunako ??
Minun miniä ei laita ruokaa (ei osaa), poikani laittaa, kun ehtii (vuorotyö), vapaa-aika menee miniällä taksilla baareissa ajellessa ja puhelimessa istuessa tai kotona kaljapullon ja sätkän parissa. Näin olemme suku nähneet tapahtuvan koko sen ajan, 6 v. , kun ovat olleet naimisissa. Olen vienyt valmiiksi jauhettua kalaa ja ohjeen matkassa, ei tullut edes kiitosta. Josku poika kysyi ruokaohjeita, miten mikin tehdään. Ämmä ei keitä edes kahvia vieraille, istuu omassa ylhäisyydessään ja erinomaisuudessaan. Syökööt, mitä huvittaa. Tuntuvat olevan NIIN viisaita. Lähihoitsu ja luulee olevansa suorastaan lääkäri. Suuruudenhullu, sekakaäyttäjä, agressiivinen (todistajia on), hallitsija, PALVOTTAVA, MINÄ JA MINÄ. Siis Narsku ! Poikani on nössö. Työssä kulkee kyllä pollevana ase vyöllä, mutta ei saa akalleen kuria, kun se ämmä haukkuu ihmisiä syyttömästi ympäri kyliä. raha, lastenhoitoapu, talonrakennusapua HEIDÄN PYYNNÖSTÄÄN on kyllä kelvannut. Tehtiin näytelmästä loppu. Ei viitsitä olla kynnysmattoina, käymme työssä mekin ja LAITAMME ITSE RUOKAMME. Harrastamme koiria ja ulkoilemme paljon sekä mökkeilemme. Olen sama kirjoittaja, joka kirjoitti tänne LUONNEVIKAINEN MINIÄ. Lukekaa sieltä.
kaapeissa. Ei pullaa eikä piparia, vaikka teetä ja kahvia löytyykin. Sen sijaan meillä on tuoreita kasviksia ja hedelmiä jatkuvasti tarjolla. Jäätelöäkin on yleensä pakastimessa ja marjoja ja suklaata. Juhlapäiviksi saatamme leipoa jotakin, vaikkemme leivinuunia omistakaan. Kakut hankimme useimmiten tilattuna konditoriasta tai leipomosta. Yleensä kokonaisina vapaapäivinä tekee oikeaa ruokaa se, kummalla tuo kokonainen vapaapäivä on. Työpäivinä syömme eineksiä tai edellisen päivän jämiä, joita jää myös töihin eväiksi. Koska lasten harrastusten takia ruokaa ei ehdi tekemään, koska on normaali pyykkihuolto, tiskaus ja siivous, koululaisten läksyistä huolehtiminen. Ja kyllä - meille kelpaa isovanhempien lastenhoitoapu juuri töittemme takia (mikä on varsin luonnollista ihmisen historiassa). Jos siitä isovanhempi loukkaantuu, niin on syytä miettiä milloin omia lapsiaan (meitä) hoidatti isovanhemmillaan. Vuoropäiväkoti ei aina ole se paras vaihtoehto työssäolon takia.
Tänä jouluna osasimme varautua vihdoinkin kohtuudella siihen, mitä syömme - vain noin puolet piti heittää biojätteeksi. Uusi vuosi alkaa samalla yrityksellä - olemme varautuneet kohtuudella ja jättäneet hankkimatta sellaisia ruokia, joita kukaan ei meidän perheessä syö (ne perunasalaatit ja sellaiset, kun syömme tavallista salaattia).
Minä käytän vapaa-aikani vapaaehtoisesti ja mielellään omien lasteni kanssa. Koska käyn myös töissä ja tästä syystä nuoremmat lapset ovat päiväkodissa koko työpäivän ja vanhemmat ovat koulussa osan päivästä, toivoisin, että eläkkeellä olevat isovanhemmat pyydettäessä auttaisivat lasten hoidossa. Tällainen tarve on 1-2 kertaa/kk. Koetamme myös pyynnöissämme toimia niin, että kuormitamme jokaista isovanhempaa mahdollisimman vähän ja pyrimme vuorottelemaan. Yökylässä lapset ovat isovanhemmilla noin 2-4 kertaa vuodessa ja isovanhempien omasta pyynnöstä silloin kun se heille käy. Koska ruoanlaitto, tiskaus, perussiivous, pyykinpesu jälkihuoltoineen on kovasti aikaavievää ja usein siitä vanhempien ja lasten yhteisestä ajasta pois (vaikka läsnä oltaisiinkin ja tehtäisiin yhdessä) käytän eineksiä jo senkin vuoksi, että ehdin olemaan lasteni kanssa edes hetken. Muunkin hetken kuin aamu- ja iltapesut, ruokailun, läksyjen ja kokeisiin luvun tarkastamisen ja harrastuksiin kuljettamisen ja niiden seuraamisen. Noina hetkinä käymme metsäretkillä, uimassa, hiihtämässä, pyöräilemässä, luistelemassa. Liikumme yhdessä, mieluiten ulkona. Pelaamme perinteisiä lautapelejä ja luemme. Askartelemme, piirrämme, maalaamme yhdessä. Teemme lumitöitten ohella lumilinnoja, -kissoja, -hevosia, -tunneleita, jäälyhtyjä yms. Harrastamme sydäntemme sivistystä. Keskustelemme ja pohdimme. Lapsen maailma ei ole aina rutiineja täynnä, lapselle asiat ovat uusia ja ihmeellisiä. Ulos on päästävä kun on ensilumi, vaikkapa ulkoiluhaalari pyjaman päälle puettuna ennen aamupalaa, kun se on satanut. Aikuinen pitää joskus tarpeettomasti rutiineistaan kiinni ja väittää niiden olevan elämänsuola. Välillä tuntuu että juuri aikuinen haluaa pitää rutiineista kiinni lasten seurassa, koska lapset sekoittavat aikuisen rutiinit. Mitäs jos rutiinit rikkoutuvat jostakin syystä? Kuinka sellainen aikuinen pärjää yllättävän kaaoksen keskellä? Antaa asioitten tapahtua ajallaan, ja lasten kasvaa tavallaan, mutta arvovalintoja voi tehdä ja on syytäkin tehdä ja tehdä arvonsa eläviksi jokapäiväisessä arjessakin. Kriittiäkin on syytä harjoittaa ja pohtia - se on käsittääkseni tieteentekemisen edellytys ja luovuudesta se kritiikkikin kumpuaa. Mutta en heitä ensimmäistä kiveä. Peiliinkin on syytä välillä katsoa ja miettiä omia juuriaan ja kasvualustaansa. Ja miettiä, mitä voisi itse tehdä, miten voisi toimia, jos haluaa muutosta saada aikaan. Ja antaa ihmisten kantaa vastuuta - luottaa. Joillekin on vaikeaa olla aikuinen, joillekin on vaikeaa olla äiti tai isä tai puoliso. Toisille on vaikeaa olla isovanhempi. Joku haluaa elää ikuista nuoruutta, toinen ei hyväksyä olevansa riittävän vanha isovanhemmksi. Ja toinen haluaa passata ja paapoa puolisoaan. Ja sitten on niitäkin, ketkä haluavat omistaa toisia ihmisiä kuin esineitä, hyötyä, käyttää, alistaa ja heittää pihalle kun ihminen ei vastaa omaa elämänvaihetta.