Meillä on tulossa ehkä viimeinen yhteinen joulu. Tunnelmat vaihtelee välinpitämättömyydestä totaaliseen kauhuun. Mies "ilmoittaa" minulle joulunpyhien jälkeen, aikooko hän vielä naamaani katsella. Neljä vuotta olen kärvistellyt hänen grillivartaassaan, kun rakkaus loppui hänen osaltaan, mutta yhteen jäätiin roikkumaan, syistä, joita en osaa eritellä. Nyt en ymmärrä enää mitään. Sikäli olemme tasoissa, että hän on jo kauan kertonut, ettei ymmärrä mitään. Hän kuulemma "yrittää" minusta välittää ja pitää, mutta se ei vain ota onnistuakseen. Seksi on hänen taholtaan loppunut kuukausia sitten, kun ei kuulemma voi rakastella, kun ei ole tunteitakaan.
Taidan olla masokisti. Ei minun elämäni edes olisi kovin pahaa (tämän pahempaa), jos ero tulisi. Silti olen elätellyt jotain älytöntä toivoa, rakastanut ja sopeutunut. Hänessä on paljon hyvää, ei juo eikä hakkaa ja töitä tekee kuin pieni eläin. Tunteet vaan on lukossa ja hukassa ja mistään ei enää voida keskustella. Hän kävi kanssani pariterapiassa muutaman kerran ja loukkaantui sielläkin niin sekä terapeutille että minulle, että sanoi sen jälkeen loppujenkin tunteiden kuolleen.
Tällaisessa tilanteessa ei taida kukaan muu sentään elää ???
Taidan olla masokisti. Ei minun elämäni edes olisi kovin pahaa (tämän pahempaa), jos ero tulisi. Silti olen elätellyt jotain älytöntä toivoa, rakastanut ja sopeutunut. Hänessä on paljon hyvää, ei juo eikä hakkaa ja töitä tekee kuin pieni eläin. Tunteet vaan on lukossa ja hukassa ja mistään ei enää voida keskustella. Hän kävi kanssani pariterapiassa muutaman kerran ja loukkaantui sielläkin niin sekä terapeutille että minulle, että sanoi sen jälkeen loppujenkin tunteiden kuolleen.
Tällaisessa tilanteessa ei taida kukaan muu sentään elää ???
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kaikki on ohitse.Mihin tunteet katoaa yht äkkiä ei ymmärtää voi mutt siitä pojot exälle että ymmärsi lähteä itestä ei olis ollu ajaan maantielle.Eikä siinä tarvi olla masokisti tai mä rupeen siksi, olo on helpottunut.Ei kannusteta eroon omalla kohalla vain helpotti.Viettäkää joulu rauhassa toivoisko tontun tuovan tunteet takas.Voipi olla turhaa toivetta, mutta positiivisuus auttaa aina ei vaivuta synkkyyteen
Minä olen se, joka ihmettelee mihin tunteeni ovat kadonneet, voivatko ne kadota. Miksi ärsyttää, ei kiinnosta, en halua. Mitään, omaa miestäkään.
Minä olen se, joka odottaa ja kyynelehtii ja yrittää saada tunteet takaisin. Se, joka ahdistus rinnassa ajattelee, kuinka kauan vielä pitää odottaa että on hyvä olla.
Ollaan puhuttu, ja puhuttu. Olen yrittänyt ja yrittänyt. En tiedä mitä tehdä. Todella surullista. Toisellekin haluaisin jotain paljon parempaa mitä pystyn antamaan. =(
Virkistävä kanta.
Meillä tunteet loppui siis vaimolla.
Niitä yritetty käsitellä ja palauttaa kohta pari vuotta kun on noita lapsiakin.
Eihän ketään voi pakottaa tuntemaan tai rakastamaan, ei edes itseään.
Tämän olen ehkä vihdoinkin ymmärtänyt ja se on minua suunnattomasti helpottanut.
Toki satuttaa ja varmasti tulee olemaan vaikeaa vielä pitkään, mutta nyt on ainakin hetkeksi se ahdistava olo ja miettiminen ja kaiken tekeminen ja yrittäminen ja yksipuolinen välittäminen/rakastaminen saamassa päätöksen. En enää jaksa.
Ymmärrän ettei vaimoni tätä tahallaan tee.
Surullista.
... tosiaan. Mutta se vaan on niin että ei ole helppoa sillä toisellakaan puolella. Kun tuntuu että haluaisi tunteet takaisin, haluaisi vielä yrittää, mutta ei vain pysty. Eikä pysty teeskentelemään, vaikka välillä tuntuu että niin kaikki olisi helpompaa.
Mutta kun ajattelen asiaa toisinpäin. Että jos mieheni olisi minun tilanteessani, niin en minä haluaisin olla suhteessa, jossa toinen on puoliksi läsnä...
Mutta surullista ja ahdistavaa tämä kaikki on. Myös minun kannaltani. Ahdistaa kun tietää että pitäisi tuntea, pitäisi haluta, pitäisi rakastaa... Luulen vaan, että meillä havahduttiin kaikkeen liian myöhään. Ja pelkään että onko enää mitään tehtävissä.
Toivotan sulle tsemiä kanssa. Ja niin kuin minä asian nään, ei sinussa ole mitään vikaa. Niinkuin ei minunkaan miehessäni. Jos ymmärräät mitä tarkoitan
Ei varmasti ole helppoa.
Ongelmana on vaan ettei koko elämää voi elää tavallaan roikkuen löysässä hirressä.
Vaimoni on sanonut useaan kertaan että on kuin me vain oltais ja elämä menee ohi sivuilta.
No, mitä hän oikein odottaa?
Kohta 2 vuotta on kulunut siitä kun sain eka kertaa kuulla sen ettei hän ole varma rakastaako mua enää.
Ajattelin että kun on monen vuoden aikana tahattomasti ja tahallaan ajauduttu tähän tilanteeseen, niin sen korjaaminenkin toki vie todella kauan.
Aikaa pitää antaa ja niin olen tehnytkin, yrittänyt antaa hänelle tilaa, toki vaihtelevalla menestyksellä...
Mutta mutta, kun koko aikana ei oikeastaan mitään sellaista mikä normalisoisi tilannetta ole vaimoni puolelta lausuttu, niin yritä siinä sitten suunnitella tulevaisuutta ja olla optimistinen. Ei muuten toimi kovin helposti.
Se on sellainen kärryn pyörä.
Siitä että onko minussa vikaa vai ei? No varmasti on. Niin on meissä kaikessa. Mutta on myös paljon hyvää ja ennen kaikkea olisi niin paljon annettavaa jollekkin joka välittää ja sitä haluisi.
Ehkä jonain päivänä.
Nyt yritän vain ottaa rauhallisesti ja sitten kun sen varsinaisen eron aika tulee pyrin hoitamaan kaiken niin hyvin kuin mahdollista.
Ei meillä ole mitään mistä kummankaan pitäisi varsinaisesti olla toiselle vihainen. Jos me 2 oikeasti järkevää ihmistä ei tässä onnistuttu, niin jospa me onnistuisimme eroamaan asiallisesti, lasten parasta ajatellen ja siltoja särkemättä.
Lapset on niin pieniä että sitä yhteityökykyä kaivataan vielä monta monta vuotta.
Tietysti, ainahan on toivoa niin kauan kun on elämää, eli ikinä ei ole liian myöhäistä niin kauan kuin molemmilla se toivon kipinä elää.
Meillä se taitaa olla jo mennyttä.
Joka tapauksessa rauhallista ja ennen kaikkea mielenrauhaisaa joulua Kook! :o)
Niin.. vikaahan on meissä kaikissa. Mutta tarkoitin että en ainakaan mitenkään osaa eritellä että miksi tunteet on loppunut. Mulla on hyvä mies. Arvostan häntä, hänen arvomaailmaansa ja tiedän että hänestä tulisi hyvä isä. Mutta se jokin vain puuttuu. Mikä se jokin on, sen kun hitto tietäisi. Mutta hyvä ei ole olla.
Mutta että mä oon kyllä ajatellut paljon niin päin että mikä mussa on vikana. Mitä on tapahtunut ja miksi en enää pysty.. Olenko tunnevammainen? En mihinkään tyytyväinen? Itsekäs? Ja vaikka mitä. Tyhmäkin vielä. =)
Ja vaikka asioita kuinka miettii ja keskustelee niin vastauksia ei ole eikä tule.
Ja vaikka tiedän että mieheni haluaisi jatkaa hamaan loppuun, niin jos minun oloni ei tästä kuukausien aikana parane, niin minun on tehtävä päätös meidän molempien puolesta. Koska tiedän että jollain muulla olisi niin paljon enemmän annettavaa miehelleni. Vaikka hän ei sitä itse tällä hetkellä tajuakaan.
Ja kaiken aikaa vain mietin, että kuinka hän sitten pärjäisi. Itsellä ei niin väliä... Että välittämistä sitten varmaan vielä löytyy. Onneksi.
Sulle myös niin hyvää joulua kuin vaan tilanteeseen voi ajatella. Mä ainakin koitan sysätä kaikki synkät ajatukset jonnekin taka-alalle pariksi päiväksi. Tai ainakin olla näyttämättä niitä muille. Ja oikeasti, joskus kaikki on hyvin. "Vielä koittaa se kaunis päivä, kun tieltä murheet väistyvät..." (Egotrippi)
Ihan varmasti näin!
Ja mä ainakin haluan ajatella niin päin että me ollaan onnistuttu 11 vuotta (josko vielä enemmänkin, vielä en tiedä...), eikä niin että olisimme jossain epäonnistuneet. Itsensä huijaamista ehkä. =)
Tilanteesi ei näytä hyvältä. Miksi rakkaus on kuollut?. Oliko toisia vai kertoiko vaan, että tunteet ovat kuolleet?. Itse miehenä en kyllä ymmärrä miks seksin pitäisi loppua, vaikka ei tunteita olisikaan.Miehille se ei tarvii tunteita, ainakaan mulle.
No sä taidatkin olla PANOPUKKI!
Onko lapset olleet se suhteenne koosa pitävä asia?
Jos lapset joutuvat pitämään suhdetta kasassa, on se aika ylivoimainen tehtävä pienille ihmisenaluille. Ei kannata lasten takia kituuttaa, mut onhan noita syitä tietenkin taloudellisiakin.
Jos teillä on lapsia, oletteko kertoneet tilanteestanne heille? Toivottavasti eivät ole kovin pieniä vielä.
Kyllä meillä on kaikki ollut aika hyvin vielä viisi vuotta sitten - no ainakin kuusi-. Tai sitten elin omassa kuvitelmassani perhe-elämästä. Kuten sanottu, en enää tiedä mitään, en edes luota enää omiin muistoihini. Itselläni on ollut rakkautta ja on vieläkin, sen tiedän, mutta vastapuoli sanoo, ettei hän ole rakastanut koskaan ketään, vaivoin kai lapsiaankaan. Sitäkään en tiedä, onko tämä nyt häneltä joku seli-seli-juttu. Sekin on outoa, koska hän ei itse hae eroa. Tässä roikutaan, aika kuluu ja mielenterveys samoin. Lapsille on kyllä kerrottu (17- ja 10-vuotiaat), mutta vaikea oikein selkeästi kertoa, kun ei itsekään tiedä, mitä tämä on.
Panopukista en tiedä, en tiedä, mikä se onkaan, mutta minusta seksi kuuluu parisuhteeseen enmmän tai vähemmän enkä mielestäni ole kamalan luonnoton, jos sen loppuminen ahdistaa ja oikeasti tekee mielikin - tai teki vielä vähän aikaa sitten. Nyt en tiedä enää siitäkään. Voiko miehen impotenssi tai alkava sellainen olla niin vakava asia, että pistää ennemmin elämän palasiksi kuin tunnustaa sen vaimolleen ?
Kirjoittajana siis ap, kuten arvannette.
... samankaltaisessa tilanteessa, mutta olen se mies jonka tunteet ovat kadonneet. En tiedä minne, milloin, miksi, mutta kun elämäksi ei vaan riitä se että en juo enkä hakkaa ja töitä teen eläimellisesti.
Joulu tulee, vaan elämää on joulun jälkeenkin. Jotain täytyy tehdä että tämä tyhjä olo muuttuisi joksikin muuksi. Jos tunteet (rakkaus) loppuu, niin kai on reilumpaa tunnustaa, kertoa ja näyttää se ja elää jotenkin muuten. Eihän tarvitse alkaa vihaamaankaan ihmistä, jonka kanssa on elänyt parikymmentä vuotta.
että miehelle, miksei naisellekin, voi käydä sillä tavoin, että kun vuodesta toiseen suorittaa, tekee töitä ja yrittää olla kunniallinen, kunnollinen, kadottaa lopulta oman itsensä, tunteensa ja minuutensa. Kun luulin tuntevani tuon oman armaani, pidin häntä vuosikausia hyvinkin tunnekylläisenä miehenä, jopa niin, että tunteita oli pakko piilottaa ja peitellä. Välillä ne purskahtivat esiin, milloin itkuna, milloin raivona, jolloin särjettiin esineitä, ei ihmisiä. Nyt hän on aivan tyhjä ja niin hän myös sanoo olevansa.
Mitä tein minä, joka annoin "tilaa" hänelle, annoin suorittaa ja edetä uralla, joskus kyllä kiukuttelin ja valitin, mutta vuosien mittaan yhä vähemmän, koska en sillä saanut aikaan kuin kiukkua hänen puoleltaan ja uusia hylkäämisiä. Olisiko siis pitänyt olla äitipuolen sijasta kokonaan äiti, ohjata elämään perheessä määräilemällä ? Vai olisiko pitänyt käyttää naisellisia keinoja, jotka todella olivat välillä pienten lasten käytännön yksinhuoltajana hukassa ? Ja selittelenkö, puolustelenko taas itseäni liikaa ja etsin vastauksia, joita ei voi saada ? On niin vaikea luopua, menettää luottamus ja niellä se karvas kalkki, että nyt kun viimein olisi enemmän aikaa ja hiukan rahaakin, ei enää ole mitään sisältöä koko avioliitossa.
Ehkä hänen pitäisi nyt antautua poliitikon tai hallintomiehen uralle, siellä varmaan olisi hyötyä, kun tunteet eivät olisi sotkemassa järkeä...
Ethän sinä voi olla muuta kuin oma itsesi? Jos otat jonkun mun "roolin" ( esim. äiti miehelle, tai esität naisellisempaa kuin olet), silloin olet hakoteillä. Se ei ole onnen tae.
Omana itsenäsi et sinä, eikä miehesi omana itsenään ollut loppuun asti toimiva paketti. Olkaa onnellisia, että teillä sentään on joskus ollut asiat hyvin, olette joskus olleet yhdessä onnellisia. Sekin on paljon. On suhteita jotka tuntuvat jo alkumetreillä olevan tuhoon tuomittuja, mutta yhteen mennään vaan.
Mieti sitäkin, olisiko järkevää jatkaa yhteiselämää tietäen, että toinen on onneton.
...kirjoittaa ap. Olen kuitenkin ns.joustava ihminen ja koettanut muuttaa itseäni suuntaan jos toiseenkin. Joustavuus on mielestäni vahvuus, vaikka kai se pohjavire ihmisessä kuitenkin aika samana pysyy, itselläni jonkinasteinen melankolia ja asioiden pohtiminen, pohtiminen ja pohtiminen...
Totta sekin, että niitä hyviä lähes 20 vuotta ei kukaan ota minulta pois ja niin olen hänellekin sanonut. Vaikka sitten olisi ollut kuinka luulottelua ja kuplaa koko "rakkaus". Sen toisen onnellisuudesta en tiedä, eikä hän tiedä itsekään. Tarttunut kai minuunkin tuo tietämättömyys.
Viestiketjun aloittaja kirjoitti: "Onko sitten niin, että miehelle, miksei naisellekin, voi käydä sillä tavoin, että kun vuodesta toiseen suorittaa, tekee töitä ja yrittää olla kunniallinen, kunnollinen, kadottaa lopulta oman itsensä, tunteensa ja minuutensa. Kun luulin tuntevani tuon oman armaani, pidin häntä vuosikausia hyvinkin tunnekylläisenä miehenä, jopa niin, että tunteita oli pakko piilottaa ja peitellä. Välillä ne purskahtivat esiin, milloin itkuna, milloin raivona, jolloin särjettiin esineitä, ei ihmisiä. Nyt hän on aivan tyhjä ja niin hän myös sanoo olevansa."
Miehesi on masentunut. Syitä en arvaile; jonkinlainen tunnelukko tai kyvyttömyys tunnistaa tunteitaan ja eritellä niitä estää pääsyn asian ytimeen. Surkeaa on, jos mies dumppaa avioliiton/vaimon oman eksymyksensä takia.
Näin kävi minullekin. Nyt, 6 vuoden jälkeen, ei mies ole edennyt elämäsään eikä urallaan, vaikka "jarrusta" pääsikin eroon.
Kyllä vaan, ystävä. On muitakin kaltaisiasi. Viisi vuotta sitten tuli ilmi miehen uskottomuus. Tilanteen ohi meneminen kesti kauan ja sitten yritettiin rakentaa luottamusta uudelleen. Viime keväänä kähvelsin kännykkänsä ja kappas. Venäjälle lensi taas tekstiviestiä ! "I love you..." Oli nyt bongannut netistä suomalaismiehennälkäisen valkovenakon, jolle kuka tahansa kaksilakeinen hyvinvointisuomesta kelpaa. Väliäkö sillä, miten käy vaimolle ja kolmelle lapselle.
Parisuhdeterapiaa, itkua, vatsanväänteitä, valheita, valheita, väkivaltaakin. Minä yrittämässä kaikkeni, hänkin kyllä, mutta ei perheen puolesta vaan valkovenakon.
Viimeinen joulu yhdessä, väkipakolla, lasten vuoksi. Sydäntä särkee, myös miehen puolesta, joka puolessa vuodessa menetti kaikki ihmiskontaktinsa, mielenterveytensä, vaimonsa. lastensa kunnioituksen (sen vähän mitä on ollut). Mutta tokihan valkovenakon saatuaan kaikki tuo oli uhraamisen arvoista, vai mitä?