Olemme väfän yli kolmikymppinen pariskunta, joka on ollut yhdessä jostain opiskeluvuosien alusta lähtien.
Olemme asuneet yhdessä, mutta käyneet välillä esim. kesätöissä tai opiskelijavaihdossa.
Nyt on kohta kolme vuotta kasassa tällaista kaukosuhdetta ja loppua ei näy. Olen ollut välillä ihan maassa asian vuoksi, mutta koonnut sitten itseni. En enää jaksa tätä epävarmuutta tulevasta, purskahdan itkuun, missä tahansa ja välttelen tilanteita, joissa ihmiset kyselevät meidän tulevaisuudesta.
Miten te pääsette tällaisten kausien yli? Vai onko teillä tällaista?
Olemme asuneet yhdessä, mutta käyneet välillä esim. kesätöissä tai opiskelijavaihdossa.
Nyt on kohta kolme vuotta kasassa tällaista kaukosuhdetta ja loppua ei näy. Olen ollut välillä ihan maassa asian vuoksi, mutta koonnut sitten itseni. En enää jaksa tätä epävarmuutta tulevasta, purskahdan itkuun, missä tahansa ja välttelen tilanteita, joissa ihmiset kyselevät meidän tulevaisuudesta.
Miten te pääsette tällaisten kausien yli? Vai onko teillä tällaista?
Vastaukset 3
Vanhimmat
epävarmuus... se sana pisti silmään. Se sai masennuksen puhkeamaan uudestaan. Siis ennen oli ihan muista syistä masis. Varo, ettet oireile enempää...
Ikävä tilanne pahoittelen. Olisiko aika miettiä asiaa hieman etäämmältä, antaa ajan kulua. Päätätte olla toisiinne yhteydessä vaikka vasta kuukauden kuluttua. Sovitte että tapaatte muitakin, makustelette elämää, vaikeaa se voi olla mutta suhde voi saada ilmaa alleen tai putoaa maahan. Eli jos vielä pienen eronkin jälkeen tuntuu siltä ettette voi olla toisistanne erossa, sitten vaan antaa palaa, teitä ei pidättele mikään. Toteatte "elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa". Tämän neuvon antaa yli viiskikymppinen mies joka vasta aikuisiällä (nelikymppisenä) antoi intiution sanella miten suhtautua kohtaamiinsa kumppaneihin. Vielä kertaakaan intiutio ei ole pettänyt. Rakkaudessa järjellä ei ole paljonkaan käyttöä, tietenkin jos puhutaan normaalista toiminnasta. Intiutio pitää tietenkin itsessään oppia tuntemaan, sitä onkin sitten jo vaikeampi opettaa, itsetuntemus on se avainsana.
nimimerkki 1000 päivää rakkautta, liittyy sanontaan "jos rakkaus kestää 1000 päivää, sitten se voi kestää vaikka iäisyyden".
Toivottavasti saat tästä jotain apua, kaikkea hyvää elämääsi.
Pariskunnat ovat kautta aikain joutuneet olemaan toisistaan erossa enemmän tai vähemmän. Aattelepa esim. merenkulkijain puolisoita, tai näitä nykyajan komennussmiehiä täällä eteläisessä Suomessa jootka eivät pääse kovin usein pohjoiseen perheitään tapaamaan kun reissaaminen on kallista ja väsyttävääkin.
On ollut sotiakin, joissa ei edes tiennyt, onkohan sitä jo leski vai yhä yhä puoliso...
Ota sellainen asenne, että eletty on ennenkin ja joskus se tämäkin vaihe loppuu! Sellainen se oli asenne ennenkin, ihmisillä jotka eivät rakkaimpiaan koko ajan tapaa....
Voin kertoa, ettei tuolla ulapallakaan ole aina hauskaa kun mielessä käy aatokset, että mitenköhän se toinen siellä kotona elää...Jaksaakohan tuo odottaa vai etsiikö jo toista....