Siitä on puolitoista viikkoa kun minut jätettiin. Kaksi päivää mulla meni itkiessä, kolmantena päivänä jo helpotti huomattavasti ja ihmettelin että kuinkas nyt tälläinen olo kun mitään ei olisi tapahtunut. Välillä päivät on ollu parempia ja välillä huonompia. Ollut jo muutama oikein hyvä päiväkin. Mutta eilen illalla ja tänää on ollut ihan hirveä ahistus. Sitten kaverinikin soitti vielä että lähdenkö baariin hänen ja hänen miehensä kanssa kehtasi vielä kysyä että vieläkö olet kovin masentunut? Että meinasin räjähtää, kuinka se kehtaa kysyä. Sen jälkeen purskahdin itkuun. Jotenkin tuntuu että koko kehoni on jännittynyt sormenpäitä myöten, tämä ahistus kun ei ole pelkää henkistä vaan myös fyysistä. Kaukanko tätä kestää? Kohtalotovereita? Kiitos jos joku jaksoi lukea.
Ahdistaa
sydän suruinen
121965
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ymmärrän kyllä tunteesi. Minä ehdin seurustella, niin ei sitä kestänyt kuin noin puolisentoista kuukautta "elämäni naisen" kanssa. Kaikki tuntui menvän "ns" nappiin, tunteet oli (kai ?) molemmin puolisia. Jotenkin kaikki muuttui, hän muuttui hieman etäiseksi ja suuttui kun kyselkin syytä ja nyt sunnuntaina sain yksi kaksi yllättäen häipyä.
Hei, edellisenä päivänä suunniteltiin ýhteistä joulua ja uutta vuotta ja sitten. Joo, hänellä oli siinä toinen kierroksessa ja minusta piti päästä äkkiä eroon. Olo on todella paha, onneksi on ystäviä joiden kanssa voin asiasta puhua. Kuule, kyllä se tästä helpottaa, nämä on vaan niin rajuja juttuja että se kestää aikansa.
Itellä ollu vastaavanlainen tosi ikävä tilanne jo yli 3 kuukautta.
Joinakin päivinä tämä rakas henkilö jää ajatuksissa taka-alalle, kun töitäkin pitää kuitenkin saada tehtyä, mutta ei hän koskaan unohdu.
Aiemmasta kokemuksesta päätellen voi mennä jopa muutama vuosi, kun haava on täysin umpeutunut. Mä oon jo pitkään kelaillu tapahtuneita asioita, enkä yksinkertaisesti jaksa enää elää, ei mun oo pakko. On niin paljon muitakin murheita, että mielen haavat on jo liian syviä.
Kunhan joulu ja uus vuosi menee ohi, teen lopun tälle tuskalle. Tiedän jo hyvin miellyttävän tavan.
Yritä sä sen sijaan ponnistaa ylöspäin. Pelkästä rakkauden menetyksestä voi vielä päästä yli.
Voimia..
Hei, älä ajattele tuollaisia juttuja, kukaan SIIS KUKAAN ei ole sen arvoinen. Tiedän kokemuksesta että kun sielua oikein raastaa ja sydän meinaa pakahtua, tekisi mieli lopettaa kaikki. Wanhan sotaratsun neuvo, käy juttelemassa jossain/jollekkin, aika kyllä tekee tehtävänsä.
..mutta ei se johdu pelkästään tästä rakkaasta, ts. se ei oo sen vika. Hän olis vaan saattanu pelastaa mun elämän, mokomakin enkeli, mutta elämme reaalimaailmassa ja huoleni/ongelmani ovat myös muualla ja ne oikeat ovatkin paljon pahempia. Joskus kuolema on vaan parempi vaihtoehto..
...hei kuule, olen joskus aatellut itsekin noin. En tiedä mitä sulla muuta on elämäntilanteessasi vialla mutta ITSARI EI OLE RATKAISU. Perseensuti sentään, jos olet nyt pohjalla, hei nyt on vain yksi tie ja se on ylöspäin...kaikki mahdollisuudet parempaan on edessä. Elämä on ainutkertainen lahja, älä heitä sitä hukkaan !
Pyydän, älä tapa itseäsi! Sinä kyllä selviät ongelmistasi, olen siitä aivan varma. Nyt tuntuu pahalta, mutta pääset selvemmille vesille, kun aikaa kuluu.
Olet arvokas ihminen, ainutlaatuinen, älä itse tee itsellesi pahaa, vaikka sydämettömät, ymmärtämättömät ja pahat ihmiset ovat ehkä sinulle niin tehneet.
Hae apua, jos tuntuu, ettet omin voimin ala päästä ylös ahdistuksestasi. Puhu jollekin läheiselle ja luotetulle ajatuksistasi, se helpottaa. Sano itsellesi: minä olen hyvä!
Minäkin olen selvinnyt vaikka minkälaisista vastoinkäymisistä, vaikka välillä on ollut TODELLA rankkaa. Sympatiani ovat sadalla sinun puolellasi ja ajattelen sinua hyvällä.
Olin jo valmiiksi poikki,stressaantunut ja henkisesti aivan poikki. Ajattelin tänään nukkua hiljaa... ei poika jaksa enää.
..et jaksatte yrittää auttaa, mut mä en oo masentunut enkä mitään. Järki pelaa ja työt luistaa, mut en vaan enää yksinkertaisesti halua elää täällä.
Oon jo pitkään pähkäilly mun tilannetta ja ainoa tie johtaa nyt oikeaan kotiin, oli se sitten taivaassa tai kadotuksessa tai sitten ei mitään. Siellä ei ainakaan oo enää tällasta.
...ne on kuule meillä ihan täällä maan päällä. Tiedän että se on helpommin sanottu kuin tehty mutta yritä jaksaa, sinnitellä sen olosi kanssa. Kehoitan että käyt juttelemassa asioista, olen ollut joskus ihan samanlaisissa limessä kiehumassa ja se ajatus kuolemasta, ikuisesta levosta, se houkuttaa. Ajattele mitä kaikkea sinulta voi silloin jäädä kokematta, kaikki mahdollisuudet aukeavat edessäsi, kuin tie joka johtaa, niin minne se asia sinulle selviää kun kuljet sen. Mutta kulkeaksesi sinun pitää ELÄÄ !!!!
Mieti vielä tuota asiaa. Vaikka nyt tuntuu siltä että tässä ei ole mitään järkeä niin kannattaa vielä yrittää. Suomessa meillä on niin taitavat ammattiauttajat että pystyvät auttamaan sinua varmasti ja jos vain haet apua niin ajatuksesi muuttuvat.
Vaikka itse haluaisit pois niin ajattele rakkaitasi, isääsi, äitiäsi, sisaruksia, mummoa, serkkua, tätiä, setää, ystäviä, työkavereita jne. Heidän elämä olisi varmasti lopullisesti pilalla, he syyttäisivät itseään siitä, miksi he eivät huomanneet ja auttaneet sinua? mitä he tekivät väärin. Jos ei mitään muuuta syytä elää ni haen heidän takia masennukseesi apua. Varmasti saat sitä.
Elämä on elettäväksi tarkoitettu ja elämisen arvoinen. Välillä elämässä kuuluukin olla todella vaikeaa, sydän surut ja kaikki murheet kuuluu elämään mutta kyllä niidenkin asioiden yli aina pääsee jos vain haluaa. Jos elämässä ei olisi vaikeaa koskaan, onnen hetket eivät tuntuisi onnellisilta.
Vaikka mullakin on tällä hetkellä hyvin vaikeaa, yritän miettiä miten hyvin mulla onkaan asiat. Ja uskon että joskus se elämä kuitenkin taas voittaa, kun antaa ajan kulua.
Kuinkas pitkä teidän suhde sitten oli ja kertoiko hän sulle syytä, miksi jätti sut?
Se kestäminen riippuu ihan sun luonteesta ja elämästä.
Mulla hieman sama tilanne. Poikaystäväni ilmoitti: "haluavansa olla yksin". Kaksi viikkoa itkin, tunsin tuskaa ja ahdistusta, olin kuin mikäkin "tsombi". Sitten ajattelin, että hitto, tästä mie kyllä nousen...taas...vahvempana. Kaverit ovat olleet mulle enkeleitä. Mutta yksin pitää ne tunteensa käydä läpi, vieläkin -niitä ei voi kukaan muu kokea. Ahdistaa edelleen, mullakin ollut niitä hyviä ja huonoja päiviä....joulu ei tunnu miltään, uutta vuotta ei jaksa edes kunnolla miettiä...."odottaa vain jotain". Mutta hei, ystäväinen......ei anneta periksi, eihän =)