Erosta eheäksi

Samat sanat kuin topicin aloittajalta. Olihan erossa käsitteleminen ja sen yli pääseminen, mutta yllätyin itsekin miten nopeasti se kävi. Nyt on uusi mies ja parempi kuin olisin koskaan kuvitellut löytäväni. Olen onnellinen.

Toki itsellänikin oli jotain satunnaisia juttuja jotka ehkä osittain auttoivat pääsemään yli, mutta siksi ne jäivätkin ja niin oli tarkoituskin.

Kärsitty on ja opittu on edellisestä ja nyt onnellisena uuden miehen kanssa. Kenenkään ei kannata heittää kirvestä kaivoon kun ero osuu omalle kohdalle. Hetken se saattaa ottaa, mutta liikaa ei saa jäädä murehtimaan eikä ennen kaikkea itsesääliin lojumaan, vaikka ero itsetuntoon varmasti kolahtaakin. Elämä on edessä ja paljon hyvää koettavaa, ja varmasti uusi oma kultakin löytyy jonka kanssa on hyvä olla.

Ja kyllä sieltä baaristakin voi omansa löytää, vaikka omalla kohdallani niin ei käynytkään.

Elämää on myös avioeron jälkeen.. Jopa parempaa.. ;)

Katkeruuden vuodatus toivottavasti auttaa. Ei ihan kaikkia kannata pistää samaan koppaan. Itse aion ainakin, kun tämä viimeinen yhteinen joulu menee ohi, keskittyä lapsiini ja ruveta mummoksi. Jos mies olisi lähtenyt kymmenen vuotta sitten, olisin ehkä vielä toiminut toisin ja yrittänyt jotain muuta. Nyt tuntuu jo vähän vanhalta ja hävettävältä lähteä sinne kapakkkaan pakkeja saamaan. Ei kestä itsetunto näiden neljän vuoden rääkkien jälkeen. Varmaan sitten itsekin aikoinaan haalin miehen avioliittoon väärin perustein ja itsekkäistä syistä, vaikka hän sitä rauhassa viiden vuoden avoliiton aikana saikin tuumata. Toisaalta lapsia ei syntyisi tähän maailmaan, jos kaikki aina olisivat äärettömän hienotunteisia ja tutkisivat toistensa vaikuttimia ja varmuutta naimisiinmenon suhteen loputtomiin. Oma mieheni on minulle sanonut, että minun olisi pitänyt patistaa hänet hankkimaan kokemuksia ja sitten olisi myöhemmin palattu ehkä yhteen ja menty naimisiin. Hahhah, sanon minä. Ei sitä sentään enkeleitä vielä ole maan päälle syntynyt.

Voisiko olla niin, että monia naisia ja miehiä auttaa eron jälkeen se, kun vähän hilluu ja saa huomiota, vaikkapa pinnallistakin, vastakkaiselta sukupuolelta. Ainakin jätetyn haavoja se lääkitsee. Oma itsetuntoni ei vaan enää yllä siihenkään.

Toivon löytäväni itseni vastaavasta tilanteesta tulevaisuudessa.
Nyt on takana kohta 2 vuotta sitä, että vaimolla ei mikään ole hyvin ja tunteet ovat kuulemma kadonneet.
Olen ihan oikeasti pyrkinyt tekemään ja myös tehnyt kaiken mitä vain voin ja jaksan tämän suhteen ja perheen pelastamiseksi. Meillä on 2 pientä lasta.
Puolentoista vuoden hannaamisen jälkeen vaimo syksyllä suostui lähtemään parisuhdeterapiaan. Siellä sitten käytiin joitakin kertoja ja kun sitten totesimme yhdessä mistä tässä ehkä on loppujen lopuksi kysymys ja että niistä asioista meidän täytyy puhua ja alkaa niitä työstämään, vaimo ilmoittikin terapiassa ettei taida enää jaksaa edes yrittää. No se sit kai siitä. Sanoin ettei voi mitään mutten enää jaksa yksin yrittää. Lopputuloksena minä kuulemma olin se joka alkoi erosta puhumaan...
Nyt olen käynyt samalla terapeutilla kerran yksin ja niin kai vaimokin. Minulle se oli jännä kokoemus. Ikään kuin olisin saanut vapautuksen. Ei yksin voi yrittää koko juttua kantaa eikä naimissa voi väkisin olla.

Nyt sitten vaan odottelen ihan rauhassa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Minä olen se joka aina on aloittanut keskustelut ja tuonut asiat pöydälle. En enää.

Antaa joulun kulua ja katsotaan ensivuoden puolella.

Surullinen olen toki siitä että tämä lienee sitten se viimeinen joulu yhdessä.
Mieshän avioerossa ihan aikuisten oikeasti menettää myös suuren osan oikeuksistaan lapsiinsa. Niin se vain menee. Tilalle tulee jonain päivänä ehkäpä uusi mies vaimoni rinnalle ja asumaan lasteni kanssa. Siitä tulee varmaan henkisesti vaikeaa. Toivottavasti kuitenkin saamme asiat toimimaan. "Järkeviä" aikuisiahan me kuitenkin ollaan.

Kyllä se aurinko vielä minullekin paistaa.
Ainakin toivon niin.
Hyvää joulua kaikille!

äijä35 kirjoitti:

Toivon löytäväni itseni vastaavasta tilanteesta tulevaisuudessa.
Nyt on takana kohta 2 vuotta sitä, että vaimolla ei mikään ole hyvin ja tunteet ovat kuulemma kadonneet.
Olen ihan oikeasti pyrkinyt tekemään ja myös tehnyt kaiken mitä vain voin ja jaksan tämän suhteen ja perheen pelastamiseksi. Meillä on 2 pientä lasta.
Puolentoista vuoden hannaamisen jälkeen vaimo syksyllä suostui lähtemään parisuhdeterapiaan. Siellä sitten käytiin joitakin kertoja ja kun sitten totesimme yhdessä mistä tässä ehkä on loppujen lopuksi kysymys ja että niistä asioista meidän täytyy puhua ja alkaa niitä työstämään, vaimo ilmoittikin terapiassa ettei taida enää jaksaa edes yrittää. No se sit kai siitä. Sanoin ettei voi mitään mutten enää jaksa yksin yrittää. Lopputuloksena minä kuulemma olin se joka alkoi erosta puhumaan...
Nyt olen käynyt samalla terapeutilla kerran yksin ja niin kai vaimokin. Minulle se oli jännä kokoemus. Ikään kuin olisin saanut vapautuksen. Ei yksin voi yrittää koko juttua kantaa eikä naimissa voi väkisin olla.

Nyt sitten vaan odottelen ihan rauhassa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Minä olen se joka aina on aloittanut keskustelut ja tuonut asiat pöydälle. En enää.

Antaa joulun kulua ja katsotaan ensivuoden puolella.

Surullinen olen toki siitä että tämä lienee sitten se viimeinen joulu yhdessä.
Mieshän avioerossa ihan aikuisten oikeasti menettää myös suuren osan oikeuksistaan lapsiinsa. Niin se vain menee. Tilalle tulee jonain päivänä ehkäpä uusi mies vaimoni rinnalle ja asumaan lasteni kanssa. Siitä tulee varmaan henkisesti vaikeaa. Toivottavasti kuitenkin saamme asiat toimimaan. "Järkeviä" aikuisiahan me kuitenkin ollaan.

Kyllä se aurinko vielä minullekin paistaa.
Ainakin toivon niin.
Hyvää joulua kaikille!

Paitsi, että minä olen se vaimo, joka jo neljä vuotta on ottanut vastuun puhumisesta. Aivan kuin sinä, olen nyt päättänyt enää olla yrittämättä. Asetin oikein määräpäivän ja ympyröin sen seinäkalenteriin sekä ilmoitin miehelle, että sinä päivänä tulee eropaperi allekirjoitettavaksi, ellei hän siihen mennessä saa mitään sanotuksi eikä ota vastuuta asian etenemisestä. Hän on sanonut minulle, että saan ottaa eron, jos haluan, hänen tunteensa ovat kuolleet. Kiva tapa vetäytyä vastuusta.

Aivan kuin sinä, raahasin hänet pariterapiaan, mutta siellä hän vasta menikin lukkoon ja loukkaantui, kun terapeutti näki minussa rehellisyyttä ja avoimuutta, jota taas hänessä ei ollut. Nyt käyn terapiassa yksin ja saan toivottavasti vahvuutta viedä tämä homma loppuun asti.

Kun niin vähä olisi riittänyt, mutta sitäkään ei saanut: ei sitoutumista, ei muuta kuin epämääräisiä tyhjyyden ja kyllästymisen ilmaisuja. Minä myös toin erojatuksen konkreettisesti esiin, vaikka hän oli jo ensimmäisen lapsemme syntymästä asti aina tukkinut suuni uhkaamalla erolla, jos "valitin" jostakin. Mitään en ymmärrä tästä, mutta ei kai minun tarvitsekaan - enää. Ymmärretty ja yritetty on, rajansa kaikella.

olet kohtalotoveri kirjoitti:

Paitsi, että minä olen se vaimo, joka jo neljä vuotta on ottanut vastuun puhumisesta. Aivan kuin sinä, olen nyt päättänyt enää olla yrittämättä. Asetin oikein määräpäivän ja ympyröin sen seinäkalenteriin sekä ilmoitin miehelle, että sinä päivänä tulee eropaperi allekirjoitettavaksi, ellei hän siihen mennessä saa mitään sanotuksi eikä ota vastuuta asian etenemisestä. Hän on sanonut minulle, että saan ottaa eron, jos haluan, hänen tunteensa ovat kuolleet. Kiva tapa vetäytyä vastuusta.

Aivan kuin sinä, raahasin hänet pariterapiaan, mutta siellä hän vasta menikin lukkoon ja loukkaantui, kun terapeutti näki minussa rehellisyyttä ja avoimuutta, jota taas hänessä ei ollut. Nyt käyn terapiassa yksin ja saan toivottavasti vahvuutta viedä tämä homma loppuun asti.

Kun niin vähä olisi riittänyt, mutta sitäkään ei saanut: ei sitoutumista, ei muuta kuin epämääräisiä tyhjyyden ja kyllästymisen ilmaisuja. Minä myös toin erojatuksen konkreettisesti esiin, vaikka hän oli jo ensimmäisen lapsemme syntymästä asti aina tukkinut suuni uhkaamalla erolla, jos "valitin" jostakin. Mitään en ymmärrä tästä, mutta ei kai minun tarvitsekaan - enää. Ymmärretty ja yritetty on, rajansa kaikella.

Moi, meillä on tilanne sama, eli mies ei ottanut mitään vastuuta mistään. Muuta kuin siitä, että jatkoi toista suhdettaan, joka oli ensin tietämättäni kestänyt vuoden. Minä ehdotin terapiaa, jossa kävimme mies yksin ja me yhdessä, ehdotin kaikenlaista yrittämistä viel kerran ja katsomista rauhassa asioita eteenpäin. Lopulta minä hain eroa, ja sitten myöhemmin vaadin muuttamaan, kun en enää pystynyt asua naama väärinpäin olevan miehen kanssa, joka ei puhu ei pukahda, eikä todellakaan mitään aikomusta lopettaa toisen naisen tapaamista. Eli loppujen lopuksi minä olen se paha, joka haki eroa ja ajoi isän pois kotoaan.