Siis voiko olla totta, että joku sanoo lapsilleen, että isi on tärkeämpi kuin te??
Aivan käsittämätöntä. Aloittaja ei ole tainnut miettiä seurauksia ollenkaan. Yhtenä ilmeisenä huonon itsetunnon istuttaminen lapsiin jo valmiiksi, omalle äidillekään ei olla ne tärkeimmät.
Ei kannattaisi hankkia lapsia ollenkaan, jos pelkkä miehen ylistäminen riittää.
Kaikenlaista täällä kirjoitellaan, mutta tuo viesti oli kyllä omaa luokkaansa kylmäkiskoisuudessaan, omia lapsia kohtaan. Pitäisi edes mölyt mahassaan, vaikka noin kieroutuneesti ajatteleekin.
Aivan käsittämätöntä. Aloittaja ei ole tainnut miettiä seurauksia ollenkaan. Yhtenä ilmeisenä huonon itsetunnon istuttaminen lapsiin jo valmiiksi, omalle äidillekään ei olla ne tärkeimmät.
Ei kannattaisi hankkia lapsia ollenkaan, jos pelkkä miehen ylistäminen riittää.
Kaikenlaista täällä kirjoitellaan, mutta tuo viesti oli kyllä omaa luokkaansa kylmäkiskoisuudessaan, omia lapsia kohtaan. Pitäisi edes mölyt mahassaan, vaikka noin kieroutuneesti ajatteleekin.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Sillä noin minäkin joskus nuorena sinisilmäisennä naisena ajattelin.....
..voi voi, siperia on kouluttanut moneen kertaan sitten niiden aikojen.
avioliittomme on kestänyt jo toistakymmentä vuotta ja lapsemme ovat tasapainoisia ja menestyvät koulussa! He tietävät olevansa TÄRKEITÄ mutta mieheni kanssahan minä vanhuuteni vietän, en lasteni.
Säälittää nämä äidit, jotka ovat lapsiriippuvaisia eikä heillä tunnu olevan omaa elämää sen jälkeen kun lapset ovat lentäneet pesästä!
Olemme keskustelleet asiasta lastemme kanssa ja he tuntuvat ymmärtävän asian luonnollisena. He tietävät että rakastamme heitä.
Miksi tuntuu olevan epänormaalia että pitää tärkeimpänä sitä ihmistä jonka kanssa aikoo elää loppuelämänsä?
Eikö teille kukaan ole koskaan sanonut, että " olet minulle tärkein?"
Joku sinulla mättää ja pahasti kun laitat perheenjäsenesi tärkeysjärjestykseen. Luultavasti teet niin, koska jostain syystä pelkäät itse olevasi listan hännillä.
Minun mielestäni perheenjäseniä ei voi laittaa tärkeysjärjestykseen. Tai no... suoraan sanottuna kuulostaa ihan typerältä koko ajatus, mustavalkoisten elämää näkemättömien ihmisten löpinältä. Sekä mies että lapset ovat minulle yhtä tärkeitä - vain painotus on vähän eri. Siis miestä rakastan puolisona ja ystävänä ja lapsia omina lapsina. Siksipä niitä ei mielestäni voi laittaa mihinkään tärkeysjärjestykseen.
Itse-asiassa pelkäät hetkeä jolloin nuoret lentävät pesästä, ja jäät yksin miehesi kanssa kymmeniksi vuosiksi. Se tulee olemaan pitkä aika. Lapsesi elävät omaa elämäänsä eivätkä paljon äidistään enää piittaa, eihän äitikään piitannut heistä aikanaan. Ehkäpä oletkin jo keksinyt jotain hyvää tekemistä noiksi vuosiksi, koska tuskin miehesi haluaa vain olla paikallaan polkevassa suhteessa lasten lähdettyä. Miehen lähtö voi tulla yllätyksenä, Sinulle niin turvalliseski luokittelemassasi suhteessa.
Kerroppa toki miten meinaat ne vuosikymmenet viettää, perustatko ehkä firman? lähedetkö vapaa-ehtois työhön? vai ovatko harrastuksesi kaikenkattavia, ja kehittäviä.
lapseni ovat sanoneet, j a minä heille takaisin.
En haluaisi olla aikuiselle ihmiselle se tärkein.
Se olisi hälyttävä merkki läheisriippuvuudesta.
Kirjoitit aivan oikein, sekä nyt, että aiemmin. Et missään vaiheessa mitenkään mollannut lapsiasi, eikä kukaan normaali älyllä varustettu ihminen voi saada sitä kuvaa, että et lapsiasi rakastaisi.
Kuten vain huomaat, menee vain norminaisen käsityskyvyn yli erittäin korkealta, että joku pitää omaa puolisoaan tärkeänä ja sanoo sen ääneen. Kuuntele miten tavallinen vaimo puhuu miehelleen: aivan kuin joku tiuskisi pahimmalle vihamiehelleen!
Asenteesi on oikea. Puoliso on tärkeä. Jokainen meistä rakastaa lapsiaan äärettömästi. Sitä rakkautta ei pidä sekoittaa puolison saamaan rakkauteen ja arvostukseen. Lapset saavat kaiken mahdollisen huolenpidon, rakkauden ja tuen. Sitä rakkautta ei saa ottaa puolisolta pois, eikä puoliso kilpaile lasten saamasta rakkaudesta.
Puoliso ja parisuhde yleensäkin tarvitsee aikaa. Se aika on löydyttävä, vaikka aika olisi hetkellisesti lapsilta pois. Lapsi kestää sen kyllä. Itsenäistyy ja kasvaa. Ja nauttii rakastavista vanhemmistaan.
Saathan toki pitää sen, mutta sanonpa että mielestäni se oli emotionaalisesti epäkypsä.
Ja se on minun mielipiteeni. Mielestäni alkuperäinen on rakentanut elämänsä avioliiton varaan ja on läheisriippuvuus suhteessa mieheensä, josta lapset väistämättä kärsivät.
Mutta hänellä on toki oikeus siihen
samaa mieltä ap:n kanssa. Oma aviopuoliso on tärkein. Sitä kautta lapsillakin on hyvä olla. Jos aina haetaan sitä "lapset ensin" tunnelmaa, mennään kyllä metsään!!
Miten niin on läheisriippuvainen, jos aikuinen on toiselle aikuiselle tärkein?? Täh? Taatusti mun mies on mulle tärkein aikuinen ihminen! Hänen kanssaan minä jaan kaiken elämässäni.
Lapset ovat lapsinani minulle tärkeitä, mutta en minä heille voi tilittää surujani ja murheitani. Heidän elämänilonsa kantaa kyllä läpi vaikeiden aikojen ja ongelmien. Heistä saa voimaa elämään, mutta ihminen, joka kuuntelee ja keskustelee ja ruotii läpi vaikeita asioita, on taatusti toinen aikuinen. Se ei ole lasten tehtävä.
Joo joo, et ole niin väittänytkään, mutta pointti on siis se, että jos toinen aikuinen ihminen ei saa olla "se tärkein", niin kuka sitten? Eikö kukaan? Yksinkö täällä on selvittävä? Läpi elämän??
Jos joskus elämässäni kävisi niin, että meille tulisi ero, niin siitäkin selviää. Ihmiset selviävät yleensä aina. No, jossakin vaiheessa voisi löytyä uusi kumppani, josta tulisi todennäköisesti taas "se tärkein".
Nyt en siis pistä perhettäni tärkeysjärjestykseen. Kaikki ovat taatusti yhtä tärkeitä, ja lapset tulevat aina ensin. MUTTA; kaikkien näiden minulle tärkeiden ihmisten rooli on erilainen. Jummarratteko?
Olen samaa mieltä että terve ihminen pystyy olemaan riippuvainen toisesta, mutta ei liikaa. Puoliso on juuri se jonka kanssa muodostetaan perhe. Siitä suhteesta tulee lasten koti, jossa he aikuistuvat vuosien myötä. Vanhempien tehtävä on antaa heille elämän eväät matkaan, kun he lähtevät omille siivilleen.
Ainakin minä olen ollut lapsilleni äiti - en kaveri. Mies on ollut toisena kasvattajana, isänä, ja tukena minulle miehenä vaikeina hetkinä - ei lapset. Heidän tehtävänä ei tosiaankaan ole tukea tai tsempata omia vanhempiaan.
Aviolitto jatkuu lasten lähdettyä kotoaan. Nyt opetellaan elämään kahdestaan miehenä ja naisena, ekä vain isänä ja äitinä. Lapset ovat edelleen tärkeitä, mutta napanuora on katkaistava joskus.
Liian usein tämä jää tekemättä ja lapset roikkuvat vanhemmissaan vuosikausia käyttäen vanhempia hyväkseen. Niin rahallisesti kuin henkisesti. Tämä rassaa näköjään useita pariskuntia, ei saada elää parisuhteessa vaan jatkuva ristiveto on päällä. Etenkin naiset jäävät lapsistaan riippuvaisiksi koska eivät ole pitäneet parisuhdetta elävänä eivätkä rakentaneet myös sitä omaa elämää naisena.
"Ainakin minä olen ollut lapsilleni äiti - en kaveri. Mies on ollut toisena kasvattajana, isänä, ja tukena minulle miehenä vaikeina hetkinä - ei lapset. Heidän tehtävänä ei tosiaankaan ole tukea tai tsempata omia vanhempiaan."
Tätä en allekirjoita.
Oikeasti lasten tehtävä on tukea tai tsempata omia vanhempiaan, aivan tasapuolisesti. kuin ketä tahansa muutakin ihmistä. Ei vanhemmat ole mikään pois luettava TABU. tai siis on jos ei olla tasapainoisia ihmisiä. Silloinhan lapset eivät osaa tätä elämän alueelta tärkeää taitoa.
Meillä ainakin tsempataan molempiin suuntiin, ja vakuutan että hyvältä tuntuu koko perheestä.
Ja kerronpa teille senkin että kun on päästänyt lapset niin "lähelle" että heilläkin on ihmisarvo, eivätkä he ole "vähemmän tärkeitä puolison jälkeen" side lapsiin kestää elin-iän, ja niin sen kuuluukin!!! Sairaita ovat mielestäni sellaiset perheet joissa poistyönnetyt lapset sitten alkavat elämään "omaa elämää" ja side vanhempiin katkeaa, olen nähnyt kuinka tälläisestä suhteesta tulee kuin vieraita olisivat toisilleen. Sairasta. molemmin puolin. Aikuinen lapsi "menettää" vanhemmat. Ei vanhemmuus ole sellainen asia joka loppuu jossain iässä, se on elinikäinen.
Minun lapseni on minun lapseni vielä saatuaan lapsenlapsiakin. Ei se asia muutu. eikä kuulukkaan muuttua.
voidaan käsittää monella tavalla. Hieman provoivasti sanon nyt, lapseet eivät saa eikä heidän tule kantaa vastuuta vanhempiensa hyvinvoinnista. Ei ole tullut pieneen mielenikään hakea heistä tukea talousongelmiin, parisuhdeongelmiin tai kriiseihin jotka ovat liittynet esim. seksiin, uskottomuuteen tai omiin kasvukipuihimme. En edes työhön liittyvissä asioissa. Ensinnäkään heillä ymmärrys näihin asioihin ei riitä kuin joskus 20 ikävuoden jälkeen. Toisekseen heillä on oikeus olla lapsia - ei pienoisaikuisia.
Näiden asioiden vuoro on sitten kun lapset ovat aikuisia, vai mitä? Nyt kun itsekkin olen mummi, olemme kohdanneet lapsieni kanssa uudella ja rikastuttavalla tasolla toisemme. On syntynyt kahden aikuisen ihmisen lämmin ja toisiaan tukevat suhteet josta myös vanheemmuuskaan ei puutu.
Lapsia ei työnnetä pois, vaan autetaan heitä omaan vastuulliseen ja itsenäiseen elämään. En ymmärrä puolestani sitäkään että aikuisille lapsille ostetaan jopa vaatteetkin päälle tai ruuat jääkaappiin, puhuttakaan että vanhemmat laittavat kaiken valmiiksi asuntoa myöten.
Ihmisarvo siis täytyy olla kaikilla, jopa sillä miehellä. Sinulle mies on ilmeisesti lisäke, jota täytyy sietää lasten takia? Minä rakastan yhä miestäni Miehenä en vain lasteni isänä! Ja haluan elää hänen kanssaan Naisena en äitinä ;)
Siis ymmärsinkö nyt viestisi ihan oikein, vai provosoitko vain?? Ei todellakaan ole pienten lasten tehtävä tukea vanhempiaan, mistä ihmeestä sellaisen ajattelumallin olet saanut? Ajattele nyt vähän lapsiasikin, joiden on kuitenkin jossain vaiheessa muodostettava oma erillinen identiteettinsä ja erottauduttava vanhemmistaan. Miten ihmeessä sen on mahdollista onnistua, jos lapset pienestä pitäen opetetaan siihen, että heidän tulee tukea ja tsempata vanhempiaan? Vanhempien tuen lapselle tulee olla olemassa ilman vastavuoroisuuden odotusta. Lapsi ei tunne oloaan turvalliseksi, jos vanhempi odottaakin vanhemmuudelleen tukea lapselta itseltään.
Tottakai lasten ja vanhempien välillä on side läpi elämän, tuskin sitä kukaan on kieltänytkään, mutta se ei saisi olla riippuvuussuhde. Vanhemmat eivät saa sitoa lapsia itseensä läpi lastensa elämän erilaisilla vaatimuksillaan. Aikuisten lasten on annettava tehdä omat päätöksensä ja omat virheensä.
Voiko ihminen olla todella noin yksinkertainen! Sen kirjoituksen selkeä tarkoitus oli tuoda esiulle, kuinka tärkeä henkilö puoliso oli kirjoittajalle. Sen kirjoittaja ei missään kohdassa mollannut lapsiaan. Saatikka ollut näille julma.
Välillä aina ihmetyttää, kuinka helvetun tyhmiä ihmiset voivat olla. Sanot ihan mitä tahansa tai kirjoitat ihan mitä vaan, niin tyhmä ihminen näkee siinä juuri sellaisen viestin kuin haluaa.
Kannattaa ihan ensimmäiseksi opetella lukemaan. Kursseja järjestetään aikuisillekin. Sen jälkeen kannattaa hankkia nykysuomen sanakirja, jotta ymmärtää kirjoitettujen sanojen merkityksen.
Sen jälkeen, jos älykkyys lainkaan riittää, kannattaa vasta kommentoida jonkun toisen ihmisen tekstiä. Ennen kommentointia kannattaa pohtia miksi oma koulutus jäi sinne ammattikoulun parturi-kampaaja tai suurkeittiö-kylmäkkö tasolle. Olisiko lukemisen ymmärtämisessä ja asioiden käsityskyvyssä jotain vialla?
Nainen on sanonut lapsilleen, että isi on tärkeämpi kuin he = he ovat vähemmän tärkeitä kuin isi.
Jos tuo ei ole julmaa niin ei mikään.
Äidit puhuvat lapsilleen monesta eri asiasta. On todella hienoa, jos lapset saavat vanhemmistaan sen kuvan, että he rakastavat ja arvostavat toisiaan.
Oma 11 v. tyttäreni totesi minulle todella kauniisti: "Rakkaus on sellainen, että se ei kulu. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän sitä tulee lisää."
On aika mielenkiintoinen, ja suomalaisten naisten keskuudessaa yleinen, asenne, että jos rakastaa miestään nei rakastaisi lapsiaan.
Kirjoittaja, joka totesi rakastavansa ja arvostavansa miestään, ei missään vaiheessa ole sanonut, että laiminlöisi, inhoaisi tai kasvattaisi lapsiaan väärin.
On kovin ihmeellistä jos sitä täytyy vielä sanoillakin erikseen toitottaa kuka on tärkein?
Silloin kuva ei ole hallinassa jos pitää ihan erikseen toitottaa läheistensä tärkeys järjestyksestä. Rakkautta on huolehtia ja välittää kaikista läheisistään joka päivä niin ettei tarvitse erikseen enään arvottaa arvojärjestykseen rakkaimpiaan.
Kaiken mallin minkä annat niin se siirtyy seuraavaan sukupolveen helposti jos lapsista joku sattuukin olemaan viisaampi kuin vanhempansa niin silloin kierre loppuu. Terveen parisuhde mallin antaminen vastoinkäymisineen ja rakkauksineen onkin vaikeeta ja niin että jokainen perheenjäsen on samanarvoinen ketään nostamatta jalustalle.
En voi ymmärtää noin tyhmiä ihmisiä. Mutta kyllähän kaikenlaisia pellejä löytyy tästä maailmasta. Joidenkien pitäisi miettiä kaksi kertaa ennen kuin lapsia tekee tähän maailmaan kärsiin.
Tiedän montakin miestä ja naista joillekka on joku kumppani tärkeämpi kuin omat lapset. Naiminen ja omien halujen tyydyttäminen on sijalla mumero ykkönen kuin lasten hyvinvointi. Alapäässä toimii enemmän kuin yläpäässä suoraan sanottuna. Ressukoitahan sellaiset ovat ja jääneet kypsymättömiksi henkiseltä kapasiteetiltaan.
Puoliso on tärkeä, ja lapset on tärkeitä. Miksi pitäisikään laittaa niitä tärkeysjärjestykseen, kun ei ole pakko? Jos pitäisi valita jomman kumman väliltä, niin sitte voi miettiä sitä kumpi on tärkeämpi.
Olen tässä lukenut aikani kuluksi nämä pari viestiketjua, jotka koskevat tätä "kuka on tärkein"-asiaa. Minua on ihmetyttänyt pari asiaa. Ensinnäkin, miksi ihmeessä alkuperäinen kirjoittaja on sanonut lapsilleen tuon asian? Mielestäni se on ihan itsestäänselvyys, että puoliso on se tärkein ihminen, koska hänhän on (tai ainakin siihen pitäisi pyrkiä) elämänkumppani, jonka kanssa vietetään suurin osa elämästä. Lapset ovat suhteen hedelmä. Eihän itsestäänselvyyksiä tarvitse sanoa, ja vielä lapsille, jotka eivät vielä tällaisia asioita ymmärrä.
Maailmassa tuntuu olevan paljon sellaisia naisia, jotka ottavat miehen itselleen vain siksi, että saavat itselleen lapsia ja jonkun kasvatusavukseen (=todella itsekästä ajattelua). Miehestä tulee siis väline, jonka avulla lapsia tehdään ja kasvatetaan. Hienosti puhutaan, että "lapset ovat kaikki kaikessa." Aivan, KAIKKI kaikessa. Mies ei siis ole mitään. Seksiä aletaan pihdata ja keskitytään vain ja ainoastaan lapsiin. Kun he lentävät pesästä, jää jäljelle kämppis, jota kohtaan ei ole enää tunteita. Onkohan järkevää?
Olisikohan järkevämpää vaalia suhdetta ja yrittää säilyttää se "ihana kipinä" vuodesta toiseen. Ei tarvitse lasten sitten kuunnella vanhempien riitelyä. Voin kokemuksesta sanoa, että ei ole mukavaa. Omille vanhemmilleni olin todellakin KAIKKI kaikessa, tuntui, että heidän elämässään olin vain minä eikä mitään muuta. No eipä ollut mukava kuunnella sitä riitelyä päivästä toiseen. Sama meno jatkuu vieläkin, onneksi en enää ole kuuntelemassa. Näin jälkikäteen ajateltuna heidän oliksi pitänyt vaalia suhdettaan enemmän ja olla toisilleen "ne tärkeimmät." Lapselle sellaista tosin ei pidä mennä kertomaan.
Ne ketkä ovat näissä viestiketjuissa vastustaneet alkuperäisen ajatuksia, ovat mielestäni oikeassa siinä asiassa, ettei lapselle pidä mennä tuollaista puhumaan. Mutta toisaalta he ovat varmasti juuri niitä vain ja ainoastaan lapsilleen elämänsä omistavia, kenelle miehellä on vain välineellinen arvo. Sietäisivät olla yksinhuoltajia tuollaiset ihmiset.