jouluiloa

on kyllä puhumisen paikka, mutta suosittelen että kannattas tilanteen antaa nyt heiman rauhottuu vaikka kuukauden asutte erillään ja näin näätte mitä sieltä vihan ja katkeruuden takaa alkaa pilkistää.
Siinä kohtaa varmasti alkaa pahin kiukku oleen laantunut ja pystyy rakentavasti asioista keksutelemaan. Huom! keskustelemalla ei syyttämällä toista, kertoa milät itsestään tuntuu ja mitä toivoisi ja haluaisi ja kysyä mitä toinen toivoisi ja haluaisi.

Ero ei ole mikään ratkasu ja näin riitasan eron kokeneena voin sanoo että helppoo ei ole ollu.
Erostani on 1,5 v ja edelleen asiat ei ole mallillaan.

Itse pyysin aikanaan aikaa exältä, mutta hän ei sit osannut minulle antaa. Olin jotenkin lukossa ja suojauduin kaikelta hänen "nalkutukseltaan" , mutta sitten kun hän muutti pois ja oli mennyt pari kuukautta, niin tuli tunne että tahdon sanoa muutaman sanan ja kirjoitinkin hänelle kirjeen. Tuosta parista kuukaudesta, jos se olis tapahtunut puoli vuotta aikasemmin niin ... en tiedä mitä tänäpäivänä olisi.
Mutta suosittelen, ei kannata tehdä hätiköityjä päätöksiä. Ero ei ole koskaan helppo ja saatika sitten jos vielä aletaan riitelemään.

voimia

Hei! Minä täällä myös erouhan alla. Kuukausia on mennyt niin, että mieheni on rutannut itsetuntoani nollaan, olen saannut kuulla kuinka vaikea ja mahdoton olen, kuinka olen hänet sairastuttanut masennukseen, kuinka hän ei koe hyväilyäni muuna kuin "läpsyttelynä, joka ei tunnu miltään", kuinka pukeudun väärin etc. Nyt on sellainen tilanne, että en itse enää jaksa näin, vähintä mitä tilanne vaatisi, olisi se että hän suostuisi puhumaan minun kanssani, ehkä lähtemään ammattiauttajalle yhdessä solmuja avaamaan. Minä ajattelen niin, että "puhtaalta pöydältä" voisi aloittaa vasta, kun hän avautuu minulle sen sijaan että hän pelaa salaista kännykkäpeliään. (puhelin aina piilossa ja äänettömällä, kuiskailuja puhelimessa kun luulee etten kuule jne.) Hän on sanonut minulle että "onneksi hänellä on ihania tahoja ja ystäviä jotka häntä ymmärtävät" kun minä en kuulemma ymmärrä. Nyt hän on kuitenkin alkanut koittaa "lipua" normaaliin, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, eli tekee minulle ruokaa, lämmittelee saunaa jne. (on tainnut uutuuden viehätys "kännykkäystävien" kanssa hiipua) Mutta minä en pysty! On tullut liikaa lokaa niskaan että kaiken voisi lakaista maton alle. Hän ei kuitenkaan edelleenkään suostu puhumaan minulle tai kertomaan ihanista auttavista tahoistaan, ja kuitenkin tuntuisi haluavan palata vanhaan. Olen sanonut että jos ei opita puhumaan nyt, niin sama "musta möykky" on edessämme, ehkä kuukaden ehkä vuoden kuluttua... Mutta eihän se mieheni tällaista halua uskoa! Helpointa olisi vaan "unohtaa"... En suostu enkä pysty!