Olen puoli vuotta seurustellut miehen kanssa, jota rakastan. Tunnen hänet siksi mieheksi, jonka kanssa menisin yhteen ja perustaisin perheen.
Tässä on vain ongelma, johon pyytäisin teiltä apua ja neuvoa.
Mies asuu äitinsä kanssa, hän on yli kolmikymppinen, hänen äitinsä on vanha, muttei kuitenkaan semmoinen, joka ei pystyisi itsekseen asumaan, ei kuitenkaan niin vanha, noin kuusikymppinen.
Mies ei ole koskaan hakenut itselleen omaa asuntoa, hän on aina asunut joko tyttöystäviensä tai äitinsä nurkissa.
Mieheni äiti on hyvin mustasukkainen pojastaan, hän alkaa itkemään, jos mieheni on luokseni tulossa, tekstiviesteistä hän saa raivokohtauksia.
Hän marttyyrisoi, esittää sairaampaa kuin on, ja hän takertuu poikaansa tavalla,joka minusta on huolettavaa.
Myös mieheni takertuminen äitiinsä huolettaa minua.
Mieheni sanoo, että hän haluaa vielä muuttaa kanssani yhteen, hän kuulemma rakastaa minua, muttei aio pistää äitiään omaan kotiinsa asumaan.
Mieheni esittää asian niin, että hänestä hän hylkäisi äitinsä.
Miehelläni on sisaruksia, jotka eivät pidä äitiinsä yhteyttä, koska he eivät katsele äitinsä temppuja.
Kun alamme keskustelemaan tästä asiasta, olen hyvin huolissani meistä.
Jos kerran minulla ja miehelläni suhde vakavoituu vasta kun hänen äitinsä on muuttanut omaan kotiin, ja lähtenyt vapaaehtoisesti, minulla soi päässäni, kuinka kauan joudun odottamaan.
Minä en tästä nuorene, enkä tahtoisi olla ilkeä, mutta minusta on alkanut tuntumaan, että olen ikuinen kakkonen.
Mieheni äiti haukkuu minua selkäni takana, myös mieheni kavereille, jotka ovat minusta jo tehneet petollisen huoran, näkemättä minua.
Miehelleni he puhuvat, että hänen tulisi jättää minut.
Olen myös epäillyt, että mieheni äiti ei olisi aivan täysin terve mieleltään.
Hän on narsistin oloinen, ja manipuloinnin mestari.
Mieheni on kertonut, että hänen jokainen tyttöystävänsä on kohdanneet saman "vainon".
Seläntakana puhumisen, kavereitten käännyttäisen, itkunsekaiset puhelut että älä lähde, tule takaisin kotiin, ja se varma asenne "tytöt tulee ja menee, mutta äiti jää"
Hyvät lukijat, mitä teen?
Olen sokea tilanteelleni, minua tämä kalvaa, tuntuu kuin olisin kakkonen, jolle jää vara-aikaa, ei koskaan mitään omaa.
Minäkin haluan perheen, rauhaa ja rakkautta.
Sen sijaan elän epävarmuudessa ja pelossa.
Jos tarpeeksi miehelleni suutun, että minulle ei ole aikaa, hän nakkaa avaimeni pöydälle ja lähtee ovet paukkuen, uhkaa jättää minut.
Olen nyt kolme päivää ollut itku kurkussa, koska mieheni ei ymmärrä, etten jaksa tätä.
Mitä teen....
Tässä on vain ongelma, johon pyytäisin teiltä apua ja neuvoa.
Mies asuu äitinsä kanssa, hän on yli kolmikymppinen, hänen äitinsä on vanha, muttei kuitenkaan semmoinen, joka ei pystyisi itsekseen asumaan, ei kuitenkaan niin vanha, noin kuusikymppinen.
Mies ei ole koskaan hakenut itselleen omaa asuntoa, hän on aina asunut joko tyttöystäviensä tai äitinsä nurkissa.
Mieheni äiti on hyvin mustasukkainen pojastaan, hän alkaa itkemään, jos mieheni on luokseni tulossa, tekstiviesteistä hän saa raivokohtauksia.
Hän marttyyrisoi, esittää sairaampaa kuin on, ja hän takertuu poikaansa tavalla,joka minusta on huolettavaa.
Myös mieheni takertuminen äitiinsä huolettaa minua.
Mieheni sanoo, että hän haluaa vielä muuttaa kanssani yhteen, hän kuulemma rakastaa minua, muttei aio pistää äitiään omaan kotiinsa asumaan.
Mieheni esittää asian niin, että hänestä hän hylkäisi äitinsä.
Miehelläni on sisaruksia, jotka eivät pidä äitiinsä yhteyttä, koska he eivät katsele äitinsä temppuja.
Kun alamme keskustelemaan tästä asiasta, olen hyvin huolissani meistä.
Jos kerran minulla ja miehelläni suhde vakavoituu vasta kun hänen äitinsä on muuttanut omaan kotiin, ja lähtenyt vapaaehtoisesti, minulla soi päässäni, kuinka kauan joudun odottamaan.
Minä en tästä nuorene, enkä tahtoisi olla ilkeä, mutta minusta on alkanut tuntumaan, että olen ikuinen kakkonen.
Mieheni äiti haukkuu minua selkäni takana, myös mieheni kavereille, jotka ovat minusta jo tehneet petollisen huoran, näkemättä minua.
Miehelleni he puhuvat, että hänen tulisi jättää minut.
Olen myös epäillyt, että mieheni äiti ei olisi aivan täysin terve mieleltään.
Hän on narsistin oloinen, ja manipuloinnin mestari.
Mieheni on kertonut, että hänen jokainen tyttöystävänsä on kohdanneet saman "vainon".
Seläntakana puhumisen, kavereitten käännyttäisen, itkunsekaiset puhelut että älä lähde, tule takaisin kotiin, ja se varma asenne "tytöt tulee ja menee, mutta äiti jää"
Hyvät lukijat, mitä teen?
Olen sokea tilanteelleni, minua tämä kalvaa, tuntuu kuin olisin kakkonen, jolle jää vara-aikaa, ei koskaan mitään omaa.
Minäkin haluan perheen, rauhaa ja rakkautta.
Sen sijaan elän epävarmuudessa ja pelossa.
Jos tarpeeksi miehelleni suutun, että minulle ei ole aikaa, hän nakkaa avaimeni pöydälle ja lähtee ovet paukkuen, uhkaa jättää minut.
Olen nyt kolme päivää ollut itku kurkussa, koska mieheni ei ymmärrä, etten jaksa tätä.
Mitä teen....
Vastaukset 38
Vanhimmat
Kamala ajatellakin tuollaista "anoppia". Minkähän ikäinen mies mahtaa olla kyseessä? Kuulostaa noin kuusivuotiaalta :).
Ystävälläni oli vähän sama tilanne, anoppi kokelas oli viimeisen päälle piru, oikeastaan mieleltään sairas ja soitteli ystävästäni "tietoja" eri tahoille, muista tempuista ja uhkauksista puhumattakaan. Siitä tulikin sitten poliisiasia kunnianloukkaksen takia.
Tuo miesystäväsi äiti ei taida lukemani perusteella olla oikein mieleltään terve.
Kannattaa myös miettiä, millainen on mies (oletan kuitenkin aikuiseksi..) joka roikkuu äidissä kiinni?
Tilanne on todella rankka. Mutta vanhempiaan ei meistä kukaan voi valita. Ikävä juttu, kun äiti yksinäisyydenpelosta ei henno päästää irti lapsestaan.
Totta sekin, että kun vanhemmat ikääntyvät, niin heillä on ihme tapa tekeytyä sairaampaa sairaammaksi, huomion ja vallan säilyttämiseksi. Mutta syyhän ei ole pojassa/lapsessa, kun vanhempi näin käyttääntyy. Vaan yksinkertaisesti syyllisyydentunnosta, johon lapsi on kasvatettu. Ei hän itse sille asialle paljon voi.
Helppo sanoa, että riuhtaise itsesi irti äidistäsi. Mutta se syyllisyys, siitä pahasta mielestä, jonka riuhtaisu aiheuttaa lapselle itselleen. Eli, ei persoonallisuushäiriöisen lapsi ole sen pahempi elinkumppanina, mutta hänelle on annettu "kannettavaksi" raskas syyllisyystaakka, jo syntymästä lähtien.
Kiitos taas teille vastauksistanne.
Moni on asiaan ottanut kantaa, ja jokainen teistä on mielestäni oikeassa.
Myös se anoppi, joka kirjoitti miniöistään, kiitos että sain kuulla sinunkin kantasi, koska selvitit myös oman anoppikokelaani kantaa.
Ehkä hän ajattelee minusta todellakin noin pahasti, kuin anoppi omista miniöistään.
Sille minä en mahda mitään.
Nainen toi myös näkökannan, että miltä mahtaa semmoisen lapsesta tuntua, jonka äiti/isä pelaa tuommoista ihmissuhdepeliä.
En voi edes kuvitellakaan, kuinka raskasta se lapselle on.
Mies on syyllistynyt, hänellä ahdistaa ihan selvästi äitinsä käytös, mutta hänellä ahdistaa myös ajatus, että hän ei menisi tuohon mukaan.
Narsistien uhrien sivuilla on ihmisten tarinoita, kun joutuu narsun uhriksi.
Lueskelin näitä tarinoita, ja mieleeni juolahti, että nämä uhriutuneet ovat miltei samassa stressitilassa kuin minä ja mies.
Mies kertoi, että hän on 17-vuotiaasta asti käynyt töissä ja elättänyt äitiään.
Hän on myös aina hoitanut äitinsä asiat, vuokran, laskut ynnä muut.
Minä en olisi koskaan itse suostunut tuommoiseen, ainakin niin julistin itsevarmana, kunnes ajattelin, millaista manipulaatiota on saanut lapsi kokea, että hän alkaa nuoruusiästään alkaen huolehtimaan äidistään.
Eräs, en muista nyt nikkiä, myös toi näkökulman, että mies on jätetty monta kertaa.
Kyllä näin on, hänet on monta kertaa jätetty.
Kipeästi hänkin kaipaa omaa perhettään, mutta en usko että hän koskaan pystyy äitistään irtaantumaan.
En ymmärtänyt tätä tilannetta aluksi, en huomannut mitään varoitusta. Luulin hänen äitinsä olevan oikeasti sairas.
Kun tajusin totuuden, että hänen äitinsä on tehnyt pojastaan itselleen elättäjän, huolehtijan ja aviomiehen korvikkeen, oli jo liian myöhäistä.
Olin jo rakastunut, ja todella järkyttynyt, kun suomut tipahtivat silmiltäni.
Sinäkin, joka annoit neuvon aikarajasta miehelle, olet oikeassa.
Ei se minun äitisuhteeni ole, ja hänen pitäisi itse ymmärtää missä mennään.
Neuvosi on hyvä, aionkin sitä toteuttaa.
Voi kun elämä joskus antaisi kauhalla takaisin sen, minkä on menettänyt.
Voi, kun ihmiset ymmärtäisivät, ettei rakkaus jakamalla lopu.
Eilen minä pistin puhelimeni kiinni, sanoin miehelle, että haluan olla yksin.
Hän tuli käymään luonani, ja sanoi että haluaa minut, ettei hän halua erota minusta.
Mutta, en vain pysty ymmärtämään, miten persoonallisuushäiriöisen lapsi pystyy äidistään irtaantumaan.
Kun se ei onnistu ihan noin vaan.
Onhan se äiti kuitenkin, ja ihan varmasti äiti maailman rakkain. Voiko lapsen rakkautta äitiinsä mitenkään kumota?
Niin toivoisin, että hänen äitinsä ymmärtäisi käytöksensä.
On vaikea tietää, missä mennään, koska tämmöiseen tilanteeseen en ole aiemmin törmännyt.
Mutta kiitos jälleen neuvoistanne ja näkökulmistanne, olen ne kaikki lukenut ihan tarkkaan, ja alan ymmärtämään oikein tarkasti, mitä minun pitäisi tehdä ja mikä on tilanteen nimi.
>>Mutta, en vain pysty ymmärtämään, miten persoonallisuushäiriöisen lapsi pystyy äidistään irtaantumaan.
Kun se ei onnistu ihan noin vaan. Onhan se äiti kuitenkin, ja ihan varmasti äiti maailman rakkain. Voiko lapsen rakkautta äitiinsä mitenkään kumota?>Niin toivoisin, että hänen äitinsä ymmärtäisi käytöksensä.
Voittehan te kuvitella tälläisen tilanteen, mutta aika harvinaista. Kunhan kirjoittaja tahtoi jotain aihetta kehiin anoppeja haukkuakseen. Hyvin näkyy onnistuneen, on voivottelijoita ja päivittelijöitä vauhdissaan taas kerrakseen.
Varokaa ettei teistä itse tule höpö anoppeja!
hen,heh...
Et kumminkaan voi häntä muuttaa, jos hän haluaa mieluummin äidin kuin tyttyöystävän niin se on hänen asiansa ja oma henkilökohtainen menetyksenssä.
Sanot: "Tunnen hänet siksi mieheksi, jonka kanssa menisin yhteen ja perustaisin perheen. "
Mutta kun seuraavassa kappaleessa tuleekin jo: "Mies asuu äitinsä kanssa, hän on yli kolmikymppinen"
on ainakin minulle aika selvää ettei tuollainen mies mitään perhettä ole valmis perustamaan. Sen perusteella mitä kerrot noiden kahden suhde vaikuttaa lähinnä insestiseltä, äidin "rakkaus" poikaansa on täysin sairaalloista ja omistavaa. Tuossa tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, mies valitsee joko sinut tai äitinsä. Jos hän valitsee äitinsä niin asia on sinun kannaltasi harvinaisen yksinkertainen. Kypsä, itsenäinen aikuinen mies tietää kyllä miten tuollaisessa tilanteessa toimitaan: äidille voi kyllä olla kiitollinen ja häntä rakastaa, mutta mies elää omaa elämäänsä ja siihen kuuluu hänen oma romanttinen rakkautensa. Älä sinä suotta tuhlaa aikaasi, jos sinulla on miehen irvikuva joka mieluummin leikkii äidilleen aviomiehen korviketta (en edes halua tietää millä tavoin) kuin elää omaa aikuisen miehen elämäänsä rakastamansa naisen kanssa. Vaikuttaa tosin kovasti että tämä äijä muutenkin rakastaa eniten vain äitiään. Valinta ei loppujen lopuksi ole kovinkaan vaikea.
"Mieheni sanoo, että hän haluaa vielä muuttaa kanssani yhteen, hän kuulemma rakastaa minua, muttei aio pistää äitiään omaan kotiinsa asumaan.
Mieheni esittää asian niin, että hänestä hän hylkäisi äitinsä."
Tässähän se jo miehesi valinta tuleekin selväksi. Hän on tehnyt valinnan sinun puolestasi, ja se valinta on ihan selvästi hänen oma äitinsä, et valitettavasti sinä. Tosin ottaen tilanteen huomioon, ei menetys ole suuren suuri eikä todellakaan sitten millään tavoin valitettava.
Ei kannata tyytyä toiseksi parhaan osaan. Jos todellista rakkautta ei löydy, on parempi olla yksin kuin kantaa tuollaista surua päivästä toiseen.
Kiitos teille kaikille viesteistänne ja kommenteistanne. Kiitos, kun olette aikaanne ja vaivaanne minun ongelmaani uhranneet.
Olen todellakin miettinyt ja luulen, että te olette oikeassa.
En pidä pätkääkään siitä, kun mieheni jokaisen riidan yhteydessä nakkaa avaimen pöydälle ja ilmoittaa jättävänsä minut.
Hän kyllä sanoo, että tietää äitinsä olevan sairaalloinen, hänen sisaruksensakin on katkaisseet äitiinsä välit, tämän äidin käytöksen takia.
Mutta, hän ei suostu ottamaan kuuleviin korviinsakaan huomautuksiani asiasta.
Jotenkin välissä tuntuu, että miksi minun pitäisi sanoa, millaiset välit hänellä äitiinsä on.
Mitään kun en halua tuhota.
Mutta minä en jaksaisi elää tässä.
Eilen mieheni sanoi, että jos odotan kaksi vuotta, niin muutamme yhteen.
En oikein tiedä, jaksanko odottaa ehkää.
En toki halua naimisiin heti ylihuomenna, mutta kyllä minun ikäiseni jo katselee vähän varmempaa tarinaa.
Mitä minä kahdesta vuodesta saan, muuta kuin harmaita hiuksia.
Mieheni ravaa äitinsä käskystä vaikka halki tulen ja veden.
Mutta en lainkaan ole varma, tekisikö niin minun vuokseni.
En tiedä, ehkä olet "en kerro nimeäni" oikeassa, että hän on jo valintansa tehnyt.
Ja minun pitäisi siihen perustuen tehdä oma päätökseni.
Oma on elämäni, eikä ketään muuta voi syyttää, kuin itseäni, jos odotan vuosia turhaan.
Tuntuu vain niin kurjalta, olen ollut yksin niin kauan aikaa.. Ehdin jo luulemaan, että tässä on tämä..
Niin se vain taitaa ollakin, että turha minun on enää mitään toivoa elämältäni, perhettä tai muuta.
En tämän jutun jälkeen enää halua elämääni ketään.
Kiitos, kyyneleet silmissä tätä kirjoitan.
Joulurauhaa teille.
Olin 30 kun tapasin mieheni. Todellakin oli jo menettänyt toivoni. Nyt olemme olleet yli 10v naimisissa ja hyvin menee.
Tosin minusta kuulostaa tuo sinun tapauksesi toivottomalta. Mistä hatusta miehesi on tuon 2v vetänyt? Mikä ihmeen raja se on?
Vaikuttaa siltä, että hän vain venyttää päätöksentekoa. Haluaisi että hänellä on nainen, mutta ei kykene katkaisemaan napanuoraansa äitiin.
Eli - kuulostaa siltä, että sinun kantsii ruveta katselemaan muita. Onhan se ikävää, mutta olet jo itsekin tajunnut ongelman ytimen. Ei tuo tuosta taida "parantua".
Maailman väestöstä on kuitenkin noin puolet miehiä, joten voit aivan hyvin löytää kivan kumppanin, kunhan rupeat taas katselemaan ympärillesi.
Yritä jaksaa! Päivätkin ovat jo alkaneet valjeta kevättä kohti.
Halaus sinulle!
äitinsä tai vanhempansa nykyhempsukan takia, se on aivan järkyttävää.
Parasta jättää sellaiset pissikset ja elää omaa hyvää elämäänsä sinkkuna, jotta voi tavata vanhempiaan ja sisaruksiaan ja ystäviään ja tuttaviaan kaikessa rauhassa, eikä olla jossakin liekanarussa jonkun naisenluntun takia.
Kielenkäyttösi on tosi kaameanlaatuista.
Kielenkäyttösi on hirveää luettavaa!
Eikö äitikin ole itsekäs, kun ei anna miehen elää omaa elämäänsä? Hänhän miestä liekanarussa pitää, jos kuka! Ei tuo kovin normaalilta vaikuta! Outo vastaus...
eipä noi muut tajunneet.."kaameaa kielenkäyttöä.."Miten niin? Musta toi oli hyvää ironiaa tilanteesta ja kielenkäyttö mahtavaa siihen juuri sopien!Ettekö hiffanneet? voi luoja...nauroin itse, hyvä juttu ;)
tulee eritä isästä ja äidistä.
Hänellä on oidibuskompleksi, eikä tilanne parene naimisiin menollakaan, ellei miehesi korvien välissä tapahdu jotain.
Hänen olisi tehtävä äidilleen selväksi että on kyseessä hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Äidillä on ollut ja on oma elämänsä, pojan ei tarvitse uhrautua.
On aivan luonnollista että nuoret hakevat kumppaninsa ja lähtevät kotoa ja niin elämä jatkuu uudessa sukupolvessa.
Lapset eivät ole meidän omia, vaan lahjaksi ja lainaksi annettu. Näin äitinä sitä tietysti toivoo että lapset löytävät hyvät kumppanit, mutta toisen puolesta ei voi ruveta elämään.
Terveisin: neljän pojan äiti
on ihan eri asia olla yhden tai kahden pojan äiti.
Ei neljään voi olla sellaista henkilökohtaista hyvin läheistä, siis henkisesti, suhdetta kuin esimerkiksi yhteen lähellä asuvaan poikaan tai
poikaan, joka asuu äitinsä kanssa.
Äiti sanoo ihan oikein, että nykyaikana tytöt tulee ja menee eli avioerot ja avoerot seuraavat ja lapset viedään mieheltä, mutta kuusikymppinen voi hyvin elää vielä yli kolmekymmentä vuotta ja
voin vain kuvitella äidin tuskan, jos hyvä mies jätetään kuin nalli kalliolle ja lapset viedään.
Viisas äiti.
Jos on neljä poikaa, niin en ihmettele, jos sellaiseesta laumasta jo haluaakin päästä eroon.
Sattumalta lähisuvussani on just samankaltainen tapaus.
Hae nyt uusi mies.
Tai pilaa oma elämäsi.
siitä ajasta on jo toistakymmentä vuotta aikaa, mutta seurustelin ja asuin silloisen miesystäväni kanssa yhdessä.
Isänsä oli juoppo, joka ei viitsinyt korvaansa lotkauttaa muulle kuin viinan juonnille. niinpä kerrankin meidän lähtiessä kyläreissulle anoppi soitti ja sanoi, että ruoho on leikkaamatta. sanoin, että sen voimme hoitaa sunnuntaiaamuna. se ei sopinut, kun se piti tulla heti leikkaamaan. kyläilyreissut peruuntuivat ja minä jouduin soittamaan ja selittämään erilaisilla syillä miksei voitu tulla.
äiti oli miehelleni kaikki kaikessa. perunat piti keittää höyryssä, koska äitikin teki niin. kyljyksiin, kanankoipiin yms, kastikkeeksi laitettiin kermaa, vaikka mahani löi ripulille siitä.ei äidin maha tee koskaan niin. kahvin kanssa piti olla viinereitä, kun äidilläkin aina on. mattoja piti pudistaa pihalla tietyt määrät, koska äiti teki niin. äiti,äiti, äiti...
olipa tilanne mikä hyvänsä, jäin aina kakkoseksi äidin rinnalla. kun olin allerginen kalalle, enkä voinut syödä sitä, olin vaan luonteeltani heikko. hammasta purren jaksoin neljä vuotta, sitten muutin pois ja jätin ukon. pyysin häntä tulemaan kanssani ammattiauttajan puheille, mutta " se ei ole mies eikä mikään joka ei saa omaa suhdettaan toimimaan".
no, se on mennyttä aikaa, ja mulla on uusi ihana mies, joka osaa laittaa meidän suhteemme etusijalle. se ei silti tarkoita, ettemmekö auttaisi vanhempiammme, jos he apua tarvitsevat, mutta jos meillä on sovittu meno, se tehdään ensin. ja kumpikin puolustaa toista eikä niin kuin edellisessä suhteessani, jossa mies meni aina äidin puolelle, kun äitiä ei saa loukata.
mieti vielä! ero ei ole koskaan helppo, varsinkin kun välittää toisesta ja rakastaa, mutta äidin pikkupoikaa ei voi mieheksi muuttaa, jos ei itsellä ole itsenäistymisen halua. turhaan annat aiheuttaa surua itsellesi.
puhu miehelle kuitenkin, mitä hän on sitten ajatellut elämällään tehdä, kun äitiä ei enää ole. jospa hän hiukan miettisi asioita!!
Miehestä se on kiinni,haluaako itsenäistyä ja irrottautua äidin helmoista. Ei auta naisen parkua ja vaatia ja hermojaan menettää,oikeita miehiäkin varmasti löytyy!
Kerropas nyt, että tuon aikaisemman "kauhu-miekkosen" horoskooppimerkki oli RAPU!
RAPU = Äidin pikku mammanpoika
Kyllä tosimiehellä on kunnon anoppi ja tosi naisella varaa valita kunnon mies, sellainen jonka ansaitseekin.
Anoppi on sellainen kun on poikansakin ja miniä sen mukaan.
Otan osaa. Tämä oli kuin minun suustani:
"...minua tämä kalvaa, tuntuu kuin olisin kakkonen, jolle jää vara-aikaa, ei koskaan mitään omaa.
Minäkin haluan perheen, rauhaa ja rakkautta.
Sen sijaan elän epävarmuudessa ja pelossa."
Minun "tuskakuvioni" on vain pyörinyt siinä, kun olen kokenut olevani "jonon viimeinen" "keississä": Leskimies ja hänen palvova asenteensa OMIIN KERSOIHINSA!
Pistä mies valitsemaan...sinä tai äiti....äidin ja pojan suhde ei ole lainkaan terveellä pohjalla.
kun munkin muija. Ryyppää, rellestä, hauku miestäsi takseissa, kylillä, elä yli varojesi ja laita miehen maksamaan kaiken, väh. 400 egeä kuussa. Aja ympäri aluettasi takseilla ja tule kännissä miesystäväsi nurkkiin, muista huutaa aina niinpaljon kuin palkeista lähtee.
Sitten pokaa joku rakennusmestari ja soittele kuinka ihanaa on. Tää tepsii!! Näin kun menettelet, niin voitto on sun!!
Jos mies on niin riippuvainen äidistään, ja sinä kuitenkin haluat jatkaa "toisen naisen" osassa miehen elämässä, niin tee sitten kuten tähän asti: Pidä oma asuntosi ja elämäsi, anna hänen olla äidin helmoissa ja elä elämääsi ilman hänen jokahetkistä seuraansa.
Harrasta ja käy ystäviesi kanssa ulkona.
Mies on aina, aina, tervetullut mukaan, mutta koska äiti on etusijalla, ota se koko ajan huomioon.
Älä missään tapauksessa muuta molempien kanssa samaan huusholliin! EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA!
Mies on jättänyt (tai jätetty) moneen kertaan, joten ilmeisesti exät ovat yrittäneet irroittaa miehen äitinsä helmoista.
Koska kysymyksessä tuntuu olevan esimerkkitapaus peräkammarin pojasta, niin erottaminen ei tule onnistumaan.
Päätös on miehen tehtävä, itse ja vapaaehtoisesti, ilman sinun osallistumistasi asiaan. Jos hän sitä alkaa miettiä, anna puhua asiansa, mutta älä kommentoi. Sinä et voi hänen äitisuhdettaan muuttaa.
En kysy, miksi rakastut noin manipuloitavissa olevaan mieheen, jonka tahto on äidin taskussa vielä tuossa iässä.
Rakkaus ei katso aikaa, ei paikkaa. Mutta älä anna sen tehdä itsestäsi sokeaa.
Rakastumisestasi huolimatta voit elää onnellisen elämän ilman saman katon alla elämistäkin.
Mieti elämäsi siltä kannalta selväksi.
...pohdiskella sitä, että mitä itse tekisin, jos mies heittäisi avaimet pöydälle joka riidan jälkeen ja poistuisi äidin luo.
Minä luulen, että panisin avaimet naulaan, enkä puhuisi niistä sanaakaan.
Panisin miehen pyytämään niitä takaisin, jos tulee sovintoa hieromaan. Kotisi on sinun, eikö niin? Kuka maksaa vuokran?
Älä anna hänen nöyryyttää itseäsi sillä, että pelkäät ja vapiset, että mies ei ehkä enää haluakaan tulla. Hän käyttää sinuun ylivaltaansa, mitä hän ei kotona äitiin nähden voi harrastaa.
Hän pyrkii manipuloimaan sinua, joten pysy vahvana.
Opi näistä riidoista ja "eroista".
Minulla oli/on vastaava tilanne. Mies oli asunut äitinsä kanssa myös avioliitossa olessa. Tuli ero ja mies tapasi minut. Äiti on mustis pojastaan ja minä tietysti huono "miniä" kun pojan kaappasin. Pelastus tässä on hieman, mutta vain hieman lähes sadan km välimatka anoppiin.
Aina kun äiti soittaa tai hieman vihjaseekin että "koska tulet" saa pojan jo menemään äitinsä luokse.
Olen miettinyt todella syvällisesti sitä jätänkö miehen ja käsken muuttamaan takaisin äitinsä helmoihin.
Mieti sinäkin, kannattaako raastavaan ja kakkosnaisen rooliin alistua. Voipi olla, että olet kuitenkin ansainnut paremman miehen, todellisen miehen, et pikkupoikaa.
Sinulle on parempi että kerrot pojalle kuinka rakastat häntä, mutta hänen on tehtävä valintansa!
Aikaa kuluu ja myös poika haavoittuu, koska rakastuu sinuun. Koskahan rakkauden määrä sinuun on isompi siitä ei kukaan mene takuuseen? Tuskin koskaan!Entäpä sitten kun teillä on perhe? Sama peli jatkuu ja se on taattu!
Surkeaa tuollainen riippuvuus suhde. Äiti pomppottaa poikaa ja pitää selvänä että pojalla ei ole tulevaisuutta kuin omana äidin nuppuna.
Kirjaappa tämä miehesi kultaiseen muisto kirjaasi ja helli muistoissasi, mutta etsi itsellesi mies
Niin kauan kuin tämä mies asuu äitinsä kanssa, tämän alkuperäisen kirjoittajanaisen pitäisi pitää suhde aivan kylmästi vain ystävyyssuhteena. Eli ei mitään hellyyttä, pusuttelua, passaamista, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Harvenna vierailukertoja, älä tapaa, älä kutsu luoksesi. Sano hänelle: sinulla on kuukausi aikaa tehdä päätös, olet aikuinen mies, minä en kauaa tätä katsele. Etkä tuona kuukauden aikana ole mieheen mitenkään yhteydessä, ellei hän ilmoita, että matkalaukut on pakattu. Epäilen vahvasti, että mies ei tule koskaaan erkanemaan äitiään, edes tämän kuoltua.
Mieheni suvussa on tapaus, joka asuu vanhempiensa omistamassa talossa ja viettää joulut ja pyhät äidin helmojen suojissa. "Toinen" nainen ei tähän väliin mahdu. Eikä mies hirveästi surkuttele kohtaloaan. Ei ole ollut yritystäkään siihen suuntaan. Kun lapsuudenkodissa huolto pelaa vaikka on 30, liki 40.
Älä sinä jää surkuttelemaan tuon kuukauden jälkeen, vaan näytä mistä tuo mies jäi paitsi.
Nyt tämä mies saa mitä haluaa, sinulta mitä vain nainen voi tarjota, ja äidiltään sitä mitä vain hänen äitinsä voi tarjota. Olet mukana bermudan kolmiossa, ja siitä ei hyvää seuraa.
Alkuperäinen nainen, et voi jatkaa tällaista suhdetta, jossa mies määrää, jossa mennään miehen pillin mukaan.
...upeasti ajateltu ja viisas neuvo
Et ole ainoa...minäkin tulin tänne palstalle ja luin ensimmäisenä kirjoituksesi...se on kuin omasta elämästäni. Sanoin anopille että minäkin tarvitsen miestäni edes joskus hän sanoi: sinä et miestä tarvitse hän tarvitsee miestäni eniten.
Kamppailen tunteitteni kanssa, että onko itsekästä pyytää olla rakkaansa kanssa? Samoin herää kysymys että minua ei varmaankaan pidetä minään, kun äiti on tärkeämpi kun vaimoke. Äiti suoltaa sellaisia valheita suoraan päin naamaani ja mieheni ei reagoi mitenkään, koska ei halua pahoittaa äidin mieltä...sanoo vaa et koita kestää. Äiti itkee olevansa yksin, mutta haluaa vain poikansa seuraa, ei minun (tai meidän).
Voimia Sinulle!
Alkuperäinen viestijä käsittääkseni ei ollut avoliittolainen vaan seurusteli miehen kanssa ja mies asui kotona. Vai käsitinkö väärin?
Asia, joka ärsytti minua, oli se, miten innokkaasti kirjoittajat jakoivat äidille diagnooseja manipuloijasta luonnehäiriöiseen.
Mehän luimme vain ketjun avaajan käsityksen asiasta.
Paljon maailmaa nähneenä päättelen, että mies ei todellisuudessa halua tältä naiselta yhteiselämää, siis vastuullista suhdetta, jossa sovitaan pelisäännöistä. Valitan, mutta luulen, ettet ole miehelle se oikea.
Ja tarkoitan nimenomaan, että mies on tehnyt valintansa. Valinta et ole sinä, aivan ilmeistä.
Olet ehkä helppo välietappi, ehkä mukava kumppani, kiva leikkikaveri. Tuo on ikivanha miehinen tapa, jos ei halua sitoutua, että "panee äidin asialle". Eli miehen tekosyitä. Miehen mukavaa elämää. Mikäs kiire hänellä olisi, varsinkaan kun miehellä ei kilise koskaan biologinenkaan kello.
Ei onnistuisi tuo suhteesi. Näin ajattelen, valitan.
mutta jo onneksi mennyttä elämää. Erosin koska vaadin miestäni asettamaan perheensä edelle.(kuiteenkaan unohtamatta äitiään) Ei pystynyt. Onneksi minulla uusi ihana mies ja anoppi kannustaa taustalla. iloksemme auttelemme kun apua tarvitsee.
on luultavammin ollut kotona lasten ( siis miesystäväsi/sisarustensa) ollessa 0-18 vuotiaita ja hoitanut kotia senkin jälkeen. Ja nyt vanhemmiten on tullut tyhjiö jonka täyttäminen on liikaa, eli lähinnä elämätön elämä painaa liikaa vaaàssa.
Voi, voi tyttö hyvä, oletpa lusikkasi soppaan pistänyt!
Et kyllä millään pysty erottamaan noita kahta symbioosissa elävää. Tulet olemaan se kolmas pyörä, ellei ihmettä tapahdu.
Tuskien tie on odotettavissa, mikäli alat karsia heitä toisistaan. Äiti on runko ja poika siitä kurottuva oksa.
Kaksi vuotta ei ole maaginen raja, että sinä aikana jokin muuttuisi.
Se muutos, jos on tullakseen, pitää tulla ilman sinun vaikutustasi. Se pitää lähteä pojasta ja äidistä itsestään.
He ovat molemmat sairastuneita, elävät sairaassa suhteessa.
Voithan ehdottaa miesystävällesi terapiaan hakeutumista, mutta tokko auttaa, kun hän ei itse hoksaa epätervettä suhdetta äitiinsä.
Itselläni on kolme aikuista poikaa ja lapsenlapsia. Yhteenkään en ole näin pahasti takertunut, että estäisin heitä elämästä...
käsittämättömän itsekäs on miesystäväsi äitimuori.
Kuusikymppinen ei ole vanhus eikä vanha ollenkaan, vaan periaatteessa vielä työelämässä pärjäävä ihminen. Tai pitäisi olla.
Laki ei velvoita aikuista lasta elättämään äitiään. Äidin on hoidettava oma elatuksensa, jos ei muuten kykene, niin vaikka sitten sosiaalihuollon kautta.
Kuusikymppinen ei ole kahdeksankymppinen apua tarvitseva. Siinä on sentään parikymmentä vuotta väliä... joten yhden minkä voit tehdä omassa ajatusmaailmassasi, niin älä tunne syyllisyyttä, siitä että tuo "vanhusäiti" ei voisi elää ilman poikansa täysipäiväistä apua.
Tiedän 80-90 ikäisiä mummoja, jotka pärjäävät suureksi osaksi ihan itsekseen, ja ovat vielä tyytyväisiä sekä ahkeria ihmisiä. Itsenäisiä.
Ja apuahan poika voi antaa, vaikka asuisi erillään omassa huushollissaan oman vaimonsa tykönä... avioituminen ei tarkoita täydellistä äidin hylkäämistä.
Siihen pitäisi löytää kultainen keskitie.
Äiti on äiti, vaimo on vaimo.
Ne ovat kaksi ihan eri asiaa, ei siinä mitään kahden vuoden aikoja tarvita. Ja vaimo tulee etusijalla sitä paitsi.
On äidin HÄPEÄ, jos ei laske poikaansa maailmalle perhettä perustamaan.
Itsenäinen ihminen voi auttaa toista menettämättä itsenäisyyttään... miesystäväsi voisi miettiä tätä.
Vaikka muuttaisitte yhteen, niin voisihan hän silloin tällöin käydä äitiään jelppimässä.
Mitas, jos antaisin muorin pitaa pojan "tekopalkkoinaan" ? Muori ei siita miksikaan muutu ja poika(parka) nakyy roikkuvan tiukasti aiteensa esiliinan nauhoissa. Mitas sina siihen sotkeutumaan . . .
Etsi itsellesi joku AIKUINEN, todellinen mies
ja jata tuollainen keskenkasvuinen poju viela kasvamaan.
Mielestäni voisitte mennä miesystäväsi kanssa parisuhdeneuvojalle miettimään asioitanne. Anopilla ei kuulosta olevan kaikki kupit kaapissa ja hän pelkää yksinjäämistä ja sitoo kaikin mahdollisin keinoin poikaansa kotiin. Miesystäväsi on varmasti aivan sokea tilanteelle, koska ei ymmärrä tehdä asialle mitään. Jokun ulkopuolisen pitäisi saada hänenkin silmänsä avautumaan tuolle sairaalle äiti-poika -suhteelle. Jos niin ei käy, hän jää peräkamarinpojaksi lopuksi ikäänsä. Ei kukaan nainen jaksa tuollaista symbioosia miehen äidin kanssa. Tsemppiä sinulle!! Toivottavasti asiasi ratkeaa puoleen tai toiseen pian ja pääset epätietoisuudesta (mikä on kalvavampaa kuin tieto!).
luin tämän keskustelun ja jäi kiinnostamaan että miten on mennyt? miten olet pärjännyt? :)