Olen ollut mieheni kanssa lähes 14v ja siitä naimisissa runsaat 7v. Meillä on 3 lasta, 8v 5v ja 1v6kk. Elämme mielestäni "täydellistä" elämää. Asumme velkaisessa talossa jota olemme remontoineet useita vuosia ja aloimme myös laajentaa viime keväänä. Elämä lapsiperheenä on välillä raskasta varsinkin kun olen ollut aina kotona äitiyslomalla, hoitovapaalla tai työttömänä. Mutta kuitenkin koen eläväni omaa unelmaani! Minä olen se joka hoitaa pääasiassa kodin ja lapset, mies tekee kun pyydän jos jaksaa ja viitsii. Minulla todettiin loppukesästä keskivaikea masennus joka taitaa liittyä osittain raskauksiin ja synnytyksiin sekä niistä johtuvaan hormonivaihteluun. Emme ole oikeastaan koskaan tapelleet mieheni kanssa, häntä ei nimittäin saa suuttumaan eikä myöskään puhumaan joten elämämme on aina ollut suht tasaista (lukuun ottamatta naisellisia kiukkupuuskiani).
Mieheni pudotti pommin syliini eräs ilta n.2vk sitten ja ilmoitti ettei enään rakasta minua ja haluaisi olla yksin! (hän muuttaa pois 1.1-07) Olin puulla päähän lyöty, ja maailmani kaatui. Nyt olemme asuneet lasten takia tämän joulunajan yhdessä ja nukumme edelleen samassa sängyssä mutta mua sattuu niin etten meinaa saada henkeä.... Mitä teen, kun menetän hänet niin menetän kaiken, Ystävämme ovat hänen sukuaan minulla ei ole perhettä, menetän rakkaan kotimme ja ennen kaikkea lapseni menettävät PERHEEN. Olen harkinnut jopa itsemurhaa mutta se olisi lapsia kohtaan raukkamaista.
En olisi koskaan uskonut että minullekin käy näin aikuisena, olenhan jo käynyt läpi vanhempieni vaikean eron lapsena ja silloin jo päättänyt etten tee sitä omilleni koskaan, se oli niin kamalaa aikaa minulle lapsena, joten tiedän mitä lapseni joutuvat nyt kestämään ja se tappaa minut hitaasti. APUA onko kelleen käynyt näin? miten pääsen koskaan tän yli ja voin olla jälleen onnellinen.
Mieheni pudotti pommin syliini eräs ilta n.2vk sitten ja ilmoitti ettei enään rakasta minua ja haluaisi olla yksin! (hän muuttaa pois 1.1-07) Olin puulla päähän lyöty, ja maailmani kaatui. Nyt olemme asuneet lasten takia tämän joulunajan yhdessä ja nukumme edelleen samassa sängyssä mutta mua sattuu niin etten meinaa saada henkeä.... Mitä teen, kun menetän hänet niin menetän kaiken, Ystävämme ovat hänen sukuaan minulla ei ole perhettä, menetän rakkaan kotimme ja ennen kaikkea lapseni menettävät PERHEEN. Olen harkinnut jopa itsemurhaa mutta se olisi lapsia kohtaan raukkamaista.
En olisi koskaan uskonut että minullekin käy näin aikuisena, olenhan jo käynyt läpi vanhempieni vaikean eron lapsena ja silloin jo päättänyt etten tee sitä omilleni koskaan, se oli niin kamalaa aikaa minulle lapsena, joten tiedän mitä lapseni joutuvat nyt kestämään ja se tappaa minut hitaasti. APUA onko kelleen käynyt näin? miten pääsen koskaan tän yli ja voin olla jälleen onnellinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Äijäsi on epäreilu, ei tuollaista saa muutaman viikon varoitusajalla toisen syliin pudottaa. Ongelmia on kaikilla ja niitä teilläkin on varmaan ollut, ainakin pinnan alla. Nyt sinun täytyy hakea itsellesi apua, teillähän on pienet lapsetkin. Lapsille ei ole maailmanloppu avioero, vaan onnettomat vanhemmat. Hae tukea, ystäviä ja mieluusti ammattiapua.Sinä olet tehnyt ison työn hoitaessasi ipanat, pidä nyt itsestäsi ja niistä huolta!
Ei se äijä ole epäreilu.... silläkin on omat murheensa. Mikä siinä on että kaikki eroavat emännät hopöttävät lapsistaan kuin ne olisivat yksistään äidin....raukkamaista.
No ihmettelinkin jo, että miten ukkosi jaksaa yksin pyörittää taloutta ja omakotitaloja ostellaan...
No eipä se sitten kai jaksanutkaan pyörittää yksin taloutta..?
ole elänyt omaa unelmaansa. Olisikohan joskus kannattanut kysellä hänenkin unelmistaan?
Ai niin, miehen kuuluu vain mahdollistaa naisen unelmat, omista haaveista ja toiveista viis. Ja kun haluaa jotain tehdä ollakseen itsekin onnellinen, niin on epäreilu ja itsekäs...
Nyt annat pääsi vapaasti hajota... ja menet pariksi kuukaudeksi hoitoon. tai pitemmäksikin aikaa.
Jätät ihan rauhassa MIEHEN välillä perheestä huolehtimaan, huoltamaan ja puunaamaan. Se tekee sille hyvää, jos ei ole kotona tikkua ristiin ennen laittanut, mutta on silti kakara parven siittänyt hanakasti.
Sitten siellä sairaala aikana alat kevyesti seurustella, sehän on terapeuttista, ja annat ymmärtää että ukko saa ne lapset pitää, ettei sinua vaan enää kiinnosta.
Aikanaan kun vapaudut, voit aloittaa saman rumban alusta seuraavan hyväuskoisen miehen kanssa, älä vain mene töihin, ja ole aina raskaana. Onnea Sinulle.
No niin Mape, nyt otat rauhallisesti. Sinulla ei ole mitään hätää. Sinullahan on kolme lasta, jotka tarvitsevat sinua, joten nyt on vain jaksettava. Ja pois tuollaiset itsemurha-ajatukset. Se on niin lopullinen ratkaisu tilapäiseen ongelmaan... (sanoi joku minua viisaampi)
Sinä ET menetä kaikkea vaikka miehesi lähteekin. Sinulle JÄÄ kolme lasta ja teidän oma PERHE. Velkaisen talon ehkä menetät, mutta KOTI on siellä minne sen ikinä rakennatkin. Vaikka pieneen kaksioon.
Käytä hyväksesi omaa kokemustasi avioeroperheen lapsena ja tee erosta paras mahdollinen myös lasten kannalta. Yritä parhaasi, että lapset tapaavat isäänsä mahdollisimman paljon, ettei heidän tarvitse "erota" hänestä.
(ja kaikille besser-wissereille; kantani on se, että joka haluaa pois perheestä, lähtee yksin, paitsi esim. alkoholi- tai väkivaltaisesta perheestä)
Kyllä sinä pärjäät, olethan jo käytännöllisesti katsoen yksin hoitanut kotianne.
Itsaria nyt ei kuitenkaan kannata miettiä. Rupea lenkkeilemään ja rukoilemaan. Ehkä voisit mennä paikallisen seurakunnan diakonin tai diakonissan kanssa keskustelemaan.
Jollekin varmaan kannattaa avautua. Täällä netti- palstalla saa vain jotain heittolauseita.
Kysyt onko muilla samanlaisia ongelmia? On, mutta kaikki ei ryve itsesäälissä.
Mielestäni kyseinen tältä palstalle kirjoittanut äiti kirjoitti asiallisen ja rehellisen kirjoituksen. Hän vaikuttaa vilpittömältä ja on ilmeisen hädissään aviomiehen laukaiseman "pommin" vuoksi.
Älkää kirjoittako hänelle epäasiallisia, itsesäälistä ym. vihjailevia kirjoituksia.
Hänen aviomiehellään on ilmeisesti ongelmia, joista ei ole osannut/pystynyt/halunnut puhua eikä aviomies ole hakenut ulkopuolista apua.
Hänen aviomiehensä on kuitenkin aikuinen ihminen, vaikkei käytös siltä kovin vaikuta.
Jokaisen omalla vastuulla on ongelmista puolisolle puhuminen, jotta tämänlaisilta murheilta vältyttäisiin.
Aviomiehen ei olisi ollut pakko rakentaa/tehdä lapsia/mennä naimisiin. Hän on itse yhdessä vaimonsa kanssa valinnut nämä asiat elämäänsä, mutta hän on nyt jostakin syystä muuttanut kelkkansa suuntaa. Ehkä voimat on loppuneet tms.
Yhtä kaikki, hän on sekä aviomies että lastensa isä. Hänen tulisi kantaa vastuunsa asioista ja toimia aikuisen tavoin, rakentavasti vaikkei enää jaksaisikaan rakentaa tai remontoida.
Kyse on siitä pystyykö hän käsittelemään oman päänsä asioita itsensä, puolisonsa tai ammattiauttajan kanssa. Monet suomalaiset miehet eivät pysty, vaan mielummin hajottavat perheensä ja jäävät itse keskenkasvuisiksi, mitä sitten alkoholin avulla yrittävät paikkailla.
Olet saanut muutamia varsin typeriä vastauksia, mutta niistä ei kannata välittää. Olen itse kokenut kaksi avioeroa, ja tiedän kuinka vaikeaa sinulla tällä hetkellä on. Mutta tietysti minulle helpommaksi asian on tehnyt sen, että itse olen lähtenyt kummallakin kertaa. Eri asia, jos asia tulee täysin yllätyksenä toiselta osapuolelta. Siitä huolimatta vaikeaa oli, ja jouduin turvautumaan ulkopuoliseen keskusteluapuun, kun ystäviä ei juuri ollut. Kriisikeskus on hyvä paikka mennä puhumaan. Toivon sinulle voimia. Muista, että lapset tarvitsevat sinua.
Lapsesi tarvitsevat sinua nyt. Sinun on pakko jaksaa. Suruaika on pakko käydä läpi, pakko kestää, vaikka sattuu niin, että järki lähtee. Ajattele, että vuoden päästä on jo paljon helpompi olla. Yritä tehdä lapsiesi kanssa positiivisia asioita yhdessä. Sinulla on lapsesi, et menetä heitä. Ota myös omaa aikaa. Aloita, jos pystyt, jokin uusi harrastus tai tavoite itsesi kehittämisessä. Aika parantaa. Yrittäkää tehdä siisti ero, sopia asioista fiksusti, lastesi ja itsesi vuoksi. Mies tulee aina olemaan elämässäsi, hän on lastesi isä.