Kohta kymmenen vuotta suhdetta takana ja olen loppu. Mieheni on kyllä kultainen, mutta me emme ikinä kommunikoi, ainoastaan minä puhun ja vaikka yritän antaa tilaa emme ikinä keskustele. Minä haluaisin lapsen, hän ei, olen kohta 30. Ja sitten mietin onko oikein edes suunnitella kun pelkään ettei tää kestä. Olenko tyhmä kun näillä perusteilla mietin eroa. Pelkään että minusta tulee katkera kun en voi jakaa asiotani mieheni kanssa kun häntä ei näytä kiinnostavan, tv on paljon hauskempi kuin vaimon murheet. Seksiä harrastetaan just sen verran et voi sanoa ettei se ole loppu, vielä. Kun ei siitäkään voi puhua niinkuin ei mistään. Itse olisin kyllä valmis mutta hän ei. Sitten hän yrittää tehdä juttuja joista en pidä. Sattuu ja koen itseni loukatuksi. En tiedä auttaisiko terapiakaan. Ei hän vain osaa sanoa mitään.
piinaavaa
ei enää?
4835
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eiköhän tuo mies herää, kun laitat eron vireille "äärimmäinen keino"
Jos ei tuo sitten ala puhua, niin annat vain ajan kulua ja eroat lopullisesti. Sinulla on oikeus parempaan, muuten ei ole hyvää luvassa ja parempi lähteä ilman uskottomuussotkuja tai "ei haluttua" lasta. Katsele sitten tulevaisuudessa niitä näennäisesti "hiljaisia miehiä", hiljaisissa vesissä ne suuret kalat kutevat. Jos saat hiljaisen miehen juttelemaan, niin kysele pois miten tuo suhtautuu noihin kaipaamiisi asioihin. Jos se hiljainen on puhumaton, niin mitäpä sinä sillä, eiku uutta matoa koukkuun ;)
Minulla on kolme kouluikäistä. Olen 13v ollut yhteensä, olen auttanut vaimoni kaikissa asioihin kauppa ruoka mutta työ sex mitä vaan mutta kun hän saa itse päättä mitä tehtävä halua ,tuli tärkeäksi ensimaine lapset ja koti mutta unhota tai ei kiinnosta enää mies. yritin selittää hänelle että tehdään ja päätämme kotiasioita yhteensä mutta en. niin tuli häneltä eroilmoitus.
Tilanne on varmasti vaikea. Joskus avioliitto muuttuu ajan mittaan hyväksi yhteiselämäksi. Jos molemmat ovat tyytyväisiä, ei siinä mitään. Jollei, on mietittävä elämän arvoja.
En voi kertoa mitä sinun pitää suhteellenne tehdä. Sen voin neuvoa, että mieti hyvin tarkkaan suhteenne ja elämänne mielekkyyttä. Ei ainoastan itsesi kannalta, vaan tarkastele myös miestäsi. Onko hän onnellinen, tyytyväinen elämäänsä, tyytymätön, miten hän on muuttunut 10 vuoden aikana. Mikä teidän yhteisessä elämässä on muuttunut 10 vuoden aikana. Mikä teidät saattoi yhteen. Kysy näitä asioita myös häneltä, mutta sellaisessa tilanteessa että se sopii. Ei esim. 5 min. ennen kuin lätkämatsi alkaa telkkarista tms. Kun hän on hyvällä tuulella. Ja sinä. Keskustelun kannattaa olla sovitteleva ja rakentava. Mikäli se ei onnistu, ei kannata alkaa kinastelemaan "kun sä et suostu puhumaan" tai mitään. Jättää asian silleen ja tekee jotain positiivista, ja yrittää ehkä myöhemmin uudelleen. Mikäli ei onnistu, siitäkin voit jo jotain päätellä. Samalla pidä silmät ja aistit avoinna, mies voi hyvinkin haluta puhua juuri silloin kun se sinulle ei sovi. Tule kuitenkin häntä vastaan, sillä asiahan on saatava selvitettyä.
Jos puoliso ei halua lasta hän ei ehkä ole kypsä siihen, vielä. Ehkä hän ei koskaan ole kypsä sinun kanssasi. Nykyisyyttä on aina vaikea arvioida, mutta myöhemmin vuosien päästä näkee ratkaisujensa tulokset. Mun ex mies ei myös halunnut lasta ja oli muutenkin jäänyt pojankoltiaisen tasolle, mentiin naimisiin kun oltiin 21 v. Erottiin hyvässä sovussa 11 vuotta myöhemmin - lapsettomina - ja kaksi vuotta sen jälkeen mies oli jo uusissa naimisissa ja vaimo raskaana. Ovat olleet kuusi vuotta käsittääkseni hyvässä liitossa, kaksi lasta. Mielestäni mies "aikuistui" vasta meidän eromme jälkeen. Mutta se on vain minun arvioni.
Kannattaa miettiä myös mitä muuta elämällä on tarjottavana. Nehän ovat vain uskomuksia ja haaveita, mutta elämässä ei mitään saa ellei yritä. Eron jälkeen voit kohdata elämästi rakkauden ja saada paljon ihania asioita, tai pelkkiä lökäpöksyjä toinen toisen jälkeen ja jäät yksin, tai nykyisen miehesi kaltaisia, jotka suhteen alussa tekevät kaikkensa saadaksene teidät yhteen, mutta laiskistuu sitten pitämään suhdettanne yllä, pitää sinua itsestäänselvänä.
Mainitsit olevasi n. kolmekymppinen... Olet varmasti kuullut kolmenkympinkriisistä? En tiedä onko se totta vai jotain huuhaata, mutta ainakin itse kävin kolmekymppisenä jonkinlaista elämänuhmaa läpi. Se näkyi niin työssä, ystävyyssuhteissa kuin harrastuksissakin. Parisuhteen vaikutus... saattoi olla juuri eromme. En tiedä.
On kuitenkin hyvä joskus havahtua miettimään onkoo elämäntilanne ihan kohdallaan, vai onko kyse tilapäisestä ilmiöstä joka menee ohi ja suhde jatkuu loppujen lopuksi hyvänä.
Pohtimisia ja hyvää yhteistyötä miehesi kanssa,
toivoo eräs hieman vanhempi jo ;)
Löysin vanhan pohdintani täältä. Lopputulema oli se että jätin mieheni, otin tilalle toisen, ei täydellisen, mutta minulle kovastikin sopivan. Olemme olleet toimeliaita, huomenna vietämme esikoisemme 3-vuotispäivää. Kertaakaan, en edes puolta sekuntia, en ole katunut että jätin puhekyvyttömän juntin.
Eron jälkeen pystyin myöntämään mitä hän oli minulle tehnyt. Tajusin että fyysinen väkivalta voi olla muutakin kuin nyrkillä lyömistä, että henkinen väkivalta voi olla muutakin kuin sitä mihin olin lapsuudenkodissa tottunut. Että pönkittääkseen omaa surkeaa itsetuntoaan hän oli minua kohtaan törkeä. Kaiken tämän kielsin itseltäni hänen kanssaan ollessani, sillä en halunnut myöntää sitä itsellenikään. Pidin ihan normaalina, että toinen pitää huumorina sitä että yrittää työntää toise parvekkeen reunan yli. huoh. olen läksyni oppinut.
Tajusin myös että alunperin en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin jos elämäni olisi ollut toisenlainen, isäni käytännössä pakotti minut siihen. Haudoin eroa vuosikaupalla mutta tuolloin vuonna 2006 tajusin että voi olla muutakin, että elämäni on minun henkilökohtaista omaisuutta.
Minusta olisi tullut katkera. Nyt on elämä kolhinut lisää, mutta ne kolhut on olleet pienempiä, rakentavampia ja rakkaitakin. Eroamasta kieltäytyminen pelkästään avioeron takia on huuhaata. Vaihtamalla elämä todellakin paranee. Ainakin minun kohdallani.