Takana lähes kahdeksan vuotta yhteistä elämää, yksi ero, paluu yhteen ja nyt naimisissa oltu lähes kaksi vuotta ja reilun vuoden ikäinen lapsi. Alettiin seurustelemaan 19-vuotiaina ja ensimmäiset vuodet olivat onnea. Koen ongelmalliseksi _todella_ kiltin mieheni. Anoppi-suhteeni on ollut todella vaikea, hän on luonteeltaan hyvin määräilevä, todella tahditon kommenteissaan ja välillä mietin loukkaako hän tahallaan vai tiedostamatta sanoillaan, toimillaan ja teoillaan.
Anoppi on arvostellut mm. äitiyttäni, mutta mieheni ei julkisesti puolusta minua. Toki tilanteen ohi mentyä lohduttelee ja toteaa, että ”kyllä sä äidin tiedät, se on vaikea ihminen”. Itse olisin toivonut edes kerran, edes yhtä sanaa, jonka anoppini muu perhe olisi voinut tulkita puolustukseksi minua kohtaan. Vuosien saatossa on tullut paljon paskaa niskaan nimenomaan mieheni perheeltä, mutta jotenkin olen sen vaan jaksanut, purrut hammasta ja ajatellut että en luovuta. Nämä asiat olemme mieheni kanssa keskenään käsitelleet, hän tietää miksi olen tapahtumista pahoittanut mieleni mutta kertaakaan hän ei ole puolustanut minua perheelleen tai pyytänyt että asiattomat kommentit minua kohtaan voisi lopettaa. Minua loukataan siis edelleen, kyseessä on lähinnä vähättely, huomaamatta jättäminen ja ylimielisyys. Miehelleni tuottaa suuria vaikeuksia sanoa ei, tai yleensäkään asettua poikkiteloin minkään asian suhteen. Viime kädessä se olen aina minä joka saa hoitaa puolustamisen tai hoitamisen perheemme asioiden suhteen, jos kyseessä on vähääkään asia jossa on negatiivisia piirteitä. Vaikka mieheni on periaatteessa ollut puolellani, olen kuitenkin kokenut että hän lopulta on perheensä puolella kun ei ole halukas minua puolustamaan.
Ensimmäinen ero johtui lähinnä siitä, että tuntui että kasvoimme erilleen. Nyt harmittaa että olemme takaisin yhteen palanneet. Pelotti jotenkin olla yksin ja tuntui käytännölliseltä asua yhdessä ja jakaa elämisen kustannukset. Elimme yhdessä ja alkoi tuntua siltä, että avioliitto on seuraava, luonnollinen askel. Juuri kun olimme sopineet hääpäivän, sain tietää olevani raskaana. Raskaus ei ollut suunniteltu, vaikka lapsi todella rakas onkin. Raskauden alkuvaihe oli minulle todella raskas, sillä silloin tajusin, että tulen jäämään myös lapseni kanssa yksin vaikka periaatteessa eläisimme kolmestaan. Tiedän, että tiukan paikan tullen mieheni ei osaa eikä pysty pitämään perheensä puolta, ja tämän olen tullut kokemaan mm. siinä, että anoppini kuljetti 9 kk ikäistä poikaani autossa ilman että turvaistuin oli kiinnitetty saati lapsi kiinnitetty turvaistuimeen. Mieheni näki tämän eikä puuttunut asiaan, sillä ei uskaltanut sanoa sanaa äitiään vastaan! Tuntuu että olemme eriytyneet kauas toisistamme juuri ensisijaisesti sen takia, että olen kokenut kuitenkin olevani suhteessa yksin. Tilannetta on nyt vaikeuttanut sekin, että ihastuin toiseen mieheen, joka vaikuttaa monilta osin ”toiselta puoliskoltani”. Pelkään kuitenkin tehdä ratkaisuja, eritoten lapsen takia. Miten rikkoa häneltä mahdollisuus eheään perheeseen? Myös oma jaksamiseni yksinhuoltajana mietityttää. Entä jos en näekkään mieheni hyvyyttä vaan nämä loukkaamiset ovat vain jääneet kalvamaan mieltäni ja olen liiaksi keskittynyt omiin tarpeisiini ja loukatuksi tulemiseen? Asuntolainat on otettu yhteisiksi ja tuntuu että nekin velvoittavat minua jäämään. Samaan aikaan kaipaan hurjasti ihastustani, hänen kannustavia sanojaan ja kosketusta. Löytyykö ketään kohtalotovereita? Miten olette tilanteessa edenneet tai osaatteko ulkopuolisina sanoa jotain fiksua mikä kumma tässä tilanteessa auttaisi? Mitään hätiköityä en haluaisi tehdä.
Anoppi on arvostellut mm. äitiyttäni, mutta mieheni ei julkisesti puolusta minua. Toki tilanteen ohi mentyä lohduttelee ja toteaa, että ”kyllä sä äidin tiedät, se on vaikea ihminen”. Itse olisin toivonut edes kerran, edes yhtä sanaa, jonka anoppini muu perhe olisi voinut tulkita puolustukseksi minua kohtaan. Vuosien saatossa on tullut paljon paskaa niskaan nimenomaan mieheni perheeltä, mutta jotenkin olen sen vaan jaksanut, purrut hammasta ja ajatellut että en luovuta. Nämä asiat olemme mieheni kanssa keskenään käsitelleet, hän tietää miksi olen tapahtumista pahoittanut mieleni mutta kertaakaan hän ei ole puolustanut minua perheelleen tai pyytänyt että asiattomat kommentit minua kohtaan voisi lopettaa. Minua loukataan siis edelleen, kyseessä on lähinnä vähättely, huomaamatta jättäminen ja ylimielisyys. Miehelleni tuottaa suuria vaikeuksia sanoa ei, tai yleensäkään asettua poikkiteloin minkään asian suhteen. Viime kädessä se olen aina minä joka saa hoitaa puolustamisen tai hoitamisen perheemme asioiden suhteen, jos kyseessä on vähääkään asia jossa on negatiivisia piirteitä. Vaikka mieheni on periaatteessa ollut puolellani, olen kuitenkin kokenut että hän lopulta on perheensä puolella kun ei ole halukas minua puolustamaan.
Ensimmäinen ero johtui lähinnä siitä, että tuntui että kasvoimme erilleen. Nyt harmittaa että olemme takaisin yhteen palanneet. Pelotti jotenkin olla yksin ja tuntui käytännölliseltä asua yhdessä ja jakaa elämisen kustannukset. Elimme yhdessä ja alkoi tuntua siltä, että avioliitto on seuraava, luonnollinen askel. Juuri kun olimme sopineet hääpäivän, sain tietää olevani raskaana. Raskaus ei ollut suunniteltu, vaikka lapsi todella rakas onkin. Raskauden alkuvaihe oli minulle todella raskas, sillä silloin tajusin, että tulen jäämään myös lapseni kanssa yksin vaikka periaatteessa eläisimme kolmestaan. Tiedän, että tiukan paikan tullen mieheni ei osaa eikä pysty pitämään perheensä puolta, ja tämän olen tullut kokemaan mm. siinä, että anoppini kuljetti 9 kk ikäistä poikaani autossa ilman että turvaistuin oli kiinnitetty saati lapsi kiinnitetty turvaistuimeen. Mieheni näki tämän eikä puuttunut asiaan, sillä ei uskaltanut sanoa sanaa äitiään vastaan! Tuntuu että olemme eriytyneet kauas toisistamme juuri ensisijaisesti sen takia, että olen kokenut kuitenkin olevani suhteessa yksin. Tilannetta on nyt vaikeuttanut sekin, että ihastuin toiseen mieheen, joka vaikuttaa monilta osin ”toiselta puoliskoltani”. Pelkään kuitenkin tehdä ratkaisuja, eritoten lapsen takia. Miten rikkoa häneltä mahdollisuus eheään perheeseen? Myös oma jaksamiseni yksinhuoltajana mietityttää. Entä jos en näekkään mieheni hyvyyttä vaan nämä loukkaamiset ovat vain jääneet kalvamaan mieltäni ja olen liiaksi keskittynyt omiin tarpeisiini ja loukatuksi tulemiseen? Asuntolainat on otettu yhteisiksi ja tuntuu että nekin velvoittavat minua jäämään. Samaan aikaan kaipaan hurjasti ihastustani, hänen kannustavia sanojaan ja kosketusta. Löytyykö ketään kohtalotovereita? Miten olette tilanteessa edenneet tai osaatteko ulkopuolisina sanoa jotain fiksua mikä kumma tässä tilanteessa auttaisi? Mitään hätiköityä en haluaisi tehdä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
vanhasta rakennuksesta säröjen korjaaminen on helpompaa kuin vanhan raunioille uuden rakentaminen. älä eroa sillä avioero on periytyvä ja kauaskantoinen ongelmanraykaisukeinona.keskustele miehesi kanssa ja kerro ajatuksistasi jos ette itse selviä hakekaa ammattiapua.(esim.seurakunnan perheterapeutit) kaikissa meissä on puutteemme ja uuden ihastuksen puutteet eivät ole vielä tulleet esille! elä vaikean aikasi yli saat siitä palkan tulevaisuudessa. ole ahdistuksessa kärsivällinen tietäen että se loppuu perhettä rikkomattakin.
Teidän tilanteenne kuulostaa tosi murheelliselta. Voi kunpa sinulta olisi löytynyt itsenäisyyttä silloin, kun tulit raskaaksi! Itsestäänselvyyksien ja tottumuskysymysten ei pitäisi olla avioliiton solmimisen syitä vaan syvä rakkaus ja tunne siitä, että toinen on juuri oikea minulle.
Jos suhteessa on ollut paljon rakkautta ja se on ollut KAHDEN AIKUISEN ihmisen tasaveroinen suhde, sille pohjalle on vielä mahdollista rakentaa. Jos sen sijaan on joutunut vuosia olemaan vähättelyn kohteena (jos miehesi ei asetu vähettelijöitä vastaan, se on sama kuin olisi heidän puolellaan) ja joutuu tuntemaan olevansa yksin avioliitossaa, on varmaan parempi että on fyysisestikin yksin. Henkinen yksinäisyys on sen verran kauhea asia, että kenenkään ei ole velvollisuus elää loppuikänsä sen kanssa.
Harmi että aloit ajatella eroa tosissasi vasta kun uusi suhde on kynnyksellä, se ei helpota yhtään suhteita lapsen isään (ja isovanhempiin) ja voi aiheuttaa syyttelyä ja syyllisyydentunteita. Muista kuitenkin että muodolliset asiat ovat aina hoidettavissa (varsinkin kun teillä on ennestäänkin kokemusta erosta) ja jokaisella on oikeus onnelliseen elämään. Vanhempien nihkeän suhteen seuraaminen ei ole hyväksi lapsellekaan.
onellista elämää ei ole jos ympäristön on se luotava. onnellisuus tulee ihmisestä itsestä sisältä päin. tune-elämästä:syntymälahjana saatu vietit ja vaistot (mm. imemisrefleksi)sijaitsevat aivorungossa, tunne ja tahto aivojen keskiosassa, järki ja ajattelu aivojen ulkokuorikerroksessa ja ihmisen omaa ja läheisten elämää helpottaa jos tämä alue pyrkii olemaan hallitseva. tunne-elämä ei ole koskaan stabiili. se on alati muuttuva mihin naisella vaikuttava jo yksinkertaisesti estrogeenin ja keltarauhashormoonin eritys. samasta asiasta voi tänään tuntea tyydytystä ja hyvää oloa kun sama asia voi huomisin tuntua typerältä. eli se tunne-elämästä.avioliitto on myös lapsen etu!!! riitely ei aiheuta vaurioita mikäli lapsi näkee sovinnonteonkin. tulee muistaa että eron seuraamukset tulevat seuraamaan lasta silloinkin kun hän elää omassa parisuhteessa. mikäli toivot lapsesi eroavan eroa itsekin (mallikäyttäytyminen) ja tulee muistaa eron tapahtuessa lapsen ollessa alle 3-v. syntyy emotionaalinen vaurio. älkää EROTKO
Minusta kuulostaa aika turhalta tuo ero. On tietenki surullista ettei mies puolusta sinua, mutta kuitenkin positiivista, että edes kaksin osoittaa sinulle tukea. Ei aikuista ihmistä voi muuttaa ja voit muuttaa vain omaa suhtautumistasi. Eli puolustat itse itseäsi tai lakkaat tapaamasta anoppia, esimerkiksi. Uusi ihastuksesi ei kuitenkaan ole lapsesi isä, ja suhde olisi monella tapaa vielä monimutkaisempi. Ja hänessäkin on varmasti joku puute, joka käy ajan kanssa hermoon. Jos asia tuntuu kuitenki liian raskaalta, keskustele uudestaan miehesi kanssa ja suosittelen minäkin pariterapiaa, jos se ei auta.
suosittelen. Jos minä olisin sinun "housuissa" :) sanoisin mielipiteeni anopille suoraan ja tiukasti (asiallisesti) esim kertomastasi lapsen kuljetusturvallisuuden laiminlyönnistä... sinänsä uskomaton mummeli nykyaikaan nähden! Ja niin sanoisin kaikesta muustakin.
Miehestäsi ei varmaankaan tule koskaan olemaan vastaan sanojaksi äidilleen. Joten siihen on turha haaskata energiaa, sen päivän odotteluun, jolloin miehesi vastustaa äitiään. Nää on näitä "tyranni äiti-kiltti äidin pikkupoika"-suhteita...
Mutta; perheen ulkopuoliseen suhteeseen en sinuna lähtisi missään nimessä. Usko mua, kun sanon, että ensin kannattaa tehdä kaikkensa perheen säilyttämiseksi ja sitten erota jos mitään ei ole enää tehtävissä. Sen jälkeen kannattaa TODELLAKIN olla yksin ja miettiä HYVIN TARKKAAN kenen kanssa uusperhettä lähtee perustamaan. t.kantapään kautta kokenut
linjoilla olen monen muunkin tänne kirjoittaneen kanssa: älä eroa! Elämässä tulee vastoinkäymisiä, eivätkä asiat suju niin kuin pitäisi ja niin käy kaikille, myös niille, jotka tuntevat hyvin varmasti naimisiin mennessä, että rinnalla seisoo se oikea. Mitä taas mieheesi ja anoppiisi tulee, on totta kai kurjaa, että anoppisi on ikävä sinua kohtaan, mutta yritä ymmärtää kuitenkin miestäsi. Hän on koko elämänsä elänyt äitinsä kanssa, eikä yksinkertaisesti pysty puolustamaan sinua äitiään vastaan. Ymmärrän kyllä, että tämä asia sapettaa sinua, mutta miehesi epäilemättä tekisi sen, jos pystyisi. Hän kuitenkin tukee sinua, kun olette kahdestaan, mikä sekin on tärkeää!!
linjoilla olen monen muunkin tänne kirjoittaneen kanssa: älä eroa! Elämässä tulee vastoinkäymisiä, eivätkä asiat suju niin kuin pitäisi ja niin käy kaikille, myös niille, jotka tuntevat hyvin varmasti naimisiin mennessä, että rinnalla seisoo se oikea. Mitä taas mieheesi ja anoppiisi tulee, on totta kai kurjaa, että anoppisi on ikävä sinua kohtaan, mutta yritä ymmärtää kuitenkin miestäsi. Hän on koko elämänsä elänyt äitinsä kanssa, eikä yksinkertaisesti pysty puolustamaan sinua äitiään vastaan. Ymmärrän kyllä, että tämä asia sapettaa sinua, mutta miehesi epäilemättä tekisi sen, jos pystyisi. Hän kuitenkin tukee sinua, kun olette kahdestaan, mikä sekin on tärkeää!!
Moi!
Ihmiselle löytyy varmasti miljoonia vastapareja, jotka tuntuvat "niiltä oikeilta", mutta aika näyttää loppujen lopuksi ne todelliset puolet ja kaikillahan niitä heikkouksia on. Minulla on myös äiti, joka on suht rasittava aviopuolisoani kohtaan ja itse olen myös liian kiltti en pelkästään äitiäni vaan ylipäänsä kaikkia kohtaan. Se on heikko kohtani ja se tulee minulla lapsuuden ikävistä kokemuksista ja arvottomuuden tunteista veljeni vuoksi.
Nyt oltuani yli 15 v. pois lapsuuden kodista pystyn jo jonkin verran asettumaan vaimoni rinnalle vanhempiani vastaan, vaikka se helppoa ei olekaan. Ajattele miehesi hyviä puolia ja nauti niistä. Pidä liittosi omalta puolelta kasassa pelkästään jo lapsesi vuoksi. Kaikilla on huonoja aikoja, mutta yhdessä niistä noustaan ja jos ei yhdessä niin sitten ulkopuolisen avun turvin.