Minua, on tässä lähipäivinä melkein jatkuvasti ärsyttänyt yksi parhaimmista ystävistäni. Nuoriakin vielä olemme, olen itse 19 vuotta ja hän on 17. Se, mikä minua hänessä niin ärsyttää, on se, että juuri hänen pitäisi olla maailman keskipiste ja että kaikkien miesten pitäisi olla juuri hänestä kiinostuneita, ja mikä ärsyttävintä, hän tuntuu manipuloivan minua. Myös se paremmuuden mainostaminen ottaa niin paljon päähän.
Usein saan jatkuvasti auttaa hänen ongelmiaan. Hän valittaa miten on paha olla, kun hänen poikaystävänsä on suuttunut ym. Mutta, kun tulee minun "vuoroni" olla surullinen, se ohitetaan sanalla "voih" ja jatketaan kaverini asioista puhuminen. Minun huoleni ei selvästikään kiinosta häntä, mutta minun pitäisi olla aina hänen ongelmiaan auttamassa. Niin, ja hän ei koskaan löydä vikaa itsestään. Aina vika on muissa, ei koskaan hänessä.
Myöskään emme vietä enää aikaa kahdestaan. hänen TAAS uuden poikaystävän myötä vietämme aikaa vain kolmestaan, ja silloinkin voisi sanoa, että he viettävät aikaa kahdestaan, ja minä katson tyhmänä seinää päin tai heidän kuherteluaan, kumpi nyt sattuu olemaan kiinostavampaa sillä hetkellä. Olen sanonut, että tuntuu kyllä vähän ulkopuoliselta olla tässä. Sitten hän kertoo iskemään miehen, no vähän vaikea iskeä sellaista, kun nykyään vietämme aikaa iltaisin VAIN sellaisissa pubeissa, missä on vain jotain 50 miehiä. Ehken ajatellut ihan sellaista. Baareissa emme ole enään hänen uuden poikaystävän jälkeen käyneet, kun ei häntä kiinosta enään. Enkä tykkää yksinkään lähteä. Ja kaverini ovat vähän sitä luokkaa, etteivät tykkää baareissa olla tai sitten he asuvat liian pitkällä. Minusta on ärsyttävää, ettei kaverini voi koskaan tehdä minulle mitään mieliksi, vaan minä joudun jatkuvasti. Myös ongelmieni vähättely ei ole mielestäni reilua. Hän vähättelee suruani exääni kohtaan, hänen maineensa takia (joka oli aika hulttio), mutta sanoo, että hänen surunsa on aitoa. Oliko se sitten niin kovaa surua, että erosi exästään ja seuraavana päivänä hän hyppäsi uuden kainaloon ja on kumpaakin jo ehtinyt pettääkkin? Pitäkööt suunsa kiinni, hänellä ei ole mitään oikeutta vähätellä olotilaani, koska olin oikeasti eron jälkeen todella murtunut ainakin kaksi kuukautta. Siitä on nyt kulunut jo 5 kuukautta, ja minulla on vieläkin ikävä häntä.
Ärsyttää, kun hän välillä käyttää minua hyväkseen silloin, kun hän on riidoissa jonkun kanssa. Jos hän on riidoissa jonkun kanssa, en saisi minäkään puhua heille. Olen monasti rikkonut tätä "sääntöä" ja siitäkös olen saanut raivot päälleni. Ei hän voi määrätä kenen kanssa minä voin puhua ja en. Välillä hänen käytöksensä myös alentaa itsetuntoani, tunnen itseni jatkuvasti huonommaksi. Vaikka todellisuudessahan en ole, mutta minkäs teet...
Usein saan jatkuvasti auttaa hänen ongelmiaan. Hän valittaa miten on paha olla, kun hänen poikaystävänsä on suuttunut ym. Mutta, kun tulee minun "vuoroni" olla surullinen, se ohitetaan sanalla "voih" ja jatketaan kaverini asioista puhuminen. Minun huoleni ei selvästikään kiinosta häntä, mutta minun pitäisi olla aina hänen ongelmiaan auttamassa. Niin, ja hän ei koskaan löydä vikaa itsestään. Aina vika on muissa, ei koskaan hänessä.
Myöskään emme vietä enää aikaa kahdestaan. hänen TAAS uuden poikaystävän myötä vietämme aikaa vain kolmestaan, ja silloinkin voisi sanoa, että he viettävät aikaa kahdestaan, ja minä katson tyhmänä seinää päin tai heidän kuherteluaan, kumpi nyt sattuu olemaan kiinostavampaa sillä hetkellä. Olen sanonut, että tuntuu kyllä vähän ulkopuoliselta olla tässä. Sitten hän kertoo iskemään miehen, no vähän vaikea iskeä sellaista, kun nykyään vietämme aikaa iltaisin VAIN sellaisissa pubeissa, missä on vain jotain 50 miehiä. Ehken ajatellut ihan sellaista. Baareissa emme ole enään hänen uuden poikaystävän jälkeen käyneet, kun ei häntä kiinosta enään. Enkä tykkää yksinkään lähteä. Ja kaverini ovat vähän sitä luokkaa, etteivät tykkää baareissa olla tai sitten he asuvat liian pitkällä. Minusta on ärsyttävää, ettei kaverini voi koskaan tehdä minulle mitään mieliksi, vaan minä joudun jatkuvasti. Myös ongelmieni vähättely ei ole mielestäni reilua. Hän vähättelee suruani exääni kohtaan, hänen maineensa takia (joka oli aika hulttio), mutta sanoo, että hänen surunsa on aitoa. Oliko se sitten niin kovaa surua, että erosi exästään ja seuraavana päivänä hän hyppäsi uuden kainaloon ja on kumpaakin jo ehtinyt pettääkkin? Pitäkööt suunsa kiinni, hänellä ei ole mitään oikeutta vähätellä olotilaani, koska olin oikeasti eron jälkeen todella murtunut ainakin kaksi kuukautta. Siitä on nyt kulunut jo 5 kuukautta, ja minulla on vieläkin ikävä häntä.
Ärsyttää, kun hän välillä käyttää minua hyväkseen silloin, kun hän on riidoissa jonkun kanssa. Jos hän on riidoissa jonkun kanssa, en saisi minäkään puhua heille. Olen monasti rikkonut tätä "sääntöä" ja siitäkös olen saanut raivot päälleni. Ei hän voi määrätä kenen kanssa minä voin puhua ja en. Välillä hänen käytöksensä myös alentaa itsetuntoani, tunnen itseni jatkuvasti huonommaksi. Vaikka todellisuudessahan en ole, mutta minkäs teet...
Vastaukset 1
Vanhimmat
melkolailla sama tilanne..ei tosta pitemmän päälle oikeesti tuu mitää. mä en oo enää pitäny tähä mun "ystävään" yhteyttä... sitten joskus kun hän ottaa minuun yhteyttä.. emme puhu mistään muusta kun hänestä ja hänen ympärillä pyörivästä elämästä.. ei laninkaan minun .. noh.. joskus saattaa tulla kysymys, että mitäs sinulle?(sellasella välinpitämättömällä äänellä) kun kerron asioitani, hänt ei vois vittuukaan kiinnostaa.. onneks ei tarvii kuunnella sitä enää paljoo ku seki on varmaa ymmärtäny ettei mua enää kiinnosta olla sen kanssa ja sil on uudet kuviot muutenkin..ennen hän oli luotettava ja ihana ystävä.. nykyään ystävyys muuttunu vihaks=/ ja tunnen itteni aika yksinäiseksi..
voisinki lähtee sun kanssa vaikka heti baarittelemaan jos ikää ois vuos enemmän ;)heh..