Aloitan tämän kirjoituksen toteamalla, että et varmaankaan muista minua. Oli kevät 2001, kun minulla alkoi lukion uskonnon 2 kurssi. Istuin luokassa ensimmäisten joukossa, ja olin valinnut paikkani seinän vierestä. Sinä tulit luokkaan istumaan minuun edessäni olevaan tyhjään pulpettiin. Kysyit minulta ensin, oliko pulpetti varattu jollekin kaverilleni. Vastasin epämääräisesti ettei se ollut. Istuit siihen pulpettiin. Sinä olit vuotta ylemmällä luokalla ja kaksi vuotta minua vanhempi.
Uskon etten koskaan unohda tuota päivää, ja syy siihen on että puhuimme keskenään ensimmäistä kertaa tuona päiväni. Olen nyt 22 vuotias ja jotkut päivät ovat jääneet muistoihini syystä tai toisesta. Kun miettii omaa elämäänsä, niin montako yksittäistä päivää muistat? Joka kymmenennen? Entä jos mennään vaikka kuuden vuoden päähän, montako päivää muistat. Itse muistan kuuden vuoden takaisesta useampiakin päiviä, johtuen sinusta. Päivämäärää en muista, tai säätä. Mutta muistanpa ensimmäiset sanasi minulle. Ne ovat arvokkaimpia muistojani. Viimeisiä sanoja en muista, toivottavasti niitä ei ole vielä sanottu.
Erään kerran muistan kun sinä keväänä pääsimme yhtä aikaa koulusta. Heitin sinua kohti lumipallolla sievästi kun kävelit edessäni. Pallo taisi osua jalkaasi, farkkuihisi jäi siitä pieni märkä läiskä. Käännyit ja hymyilit vähän ovelasti. Sinä päivänä kävelimme yhdessä bussipysäkille. Sen lyhyen yhteisen kävelymatkan olisin toivonut jatkuvan ikuisesti. Kerroin että ensi viikolla pitää ottaa sukset matkaan liikuntatunneille. Sinä kerroit että sinun ei enään tarvitse koulu-hiihtoa harrastaa ja vitsaillen säälit minua, joka joutuisi hangessa tarpomaan suksineen. Se taisi nolostuttaa minua, mutta ainoa asia, mitä murehdin sinä aikana oli luultavasti se, että kohta yhteinen taival loppuisi, vaikka olisin toivonut sen jatkuvan loppuelämäni. Silloin olisin voinut ihan hyvin kysyä sinua treffeillekin, ilman että ketään koulukavereita olisi ollut kuulemassa ja vieläpä kasvotusten. En käyttänyt sitä tilaisuutta silloin.
En muista mitä ajattelin kun nousin bussiin. Jotain sellaista toiveikkaana varmaan että ensi perjantaina parempi onni. Sitä perjantaita ei koskaan tullut. Tajusin kuitenkin pikkuhiljaa, etten onnistuisikaan kysymään sinua mihinkään, eikä siitä mitään olisi varmaan tullutkaan, eihän? Seuraava lukukausi meni sitten omasta edestä ja sinä kirjoitit keväällä ylioppilaaksi hyvin arvosanoin.
Syitä siihen miksi en edes yrittänyt kysyä sinua treffeille, olen miettinyt luultavasti heti sen jälkeen kun huomasin ettei meillä ole yhteisiä tunteja enään. Kun tulin lukioon, ihastuin tietenkin oitis erääseen toiseen tyttöön, joka muuten oli uskonnon 1 kurssilla. Ja myöskin vuotta ylempänänä, kuin minä. Eli ajattelin että kunpa jotenkin pääsisin juttuun hänen kanssaan. Mutta sitten aloin epäröidä teidän kahden välillä, kun tutustuin sinuun, enkä osannut päättää. En päässyt juttelemaan koskaan sen toisenkaan tytön kanssa. Eikä se enään kiinnostanutkaan sen jälkeen, kun lopulta kiinostuin enemmän sinusta. Toinen syy mikä vaikutti enemmän, oli heikko itsetunto. Ajattelin, että et sinä voisi olla millään olla kiinnostunut minusta, vaikka olinkin näkevinäni sinussa sellaisia merkkejä. Niin, mitäpä meillä olisi yhteistä. Erilaisista ympyröistä kun tultiin. Sinä olit se suosittu tyttö koulussa, ja minä se poika joka kyllä huomataan, mutta ei kukaan viitsi sitä bileisiin kutsua, kun se ei ole niin kuin muut.
Olit siis vuotta ylemmällä luokalla ja penkkareissa sinulla oli supernainen-paita ylläsi, minua tympäsi tuolloin koko penkkari-touhu. Mutta sinut nähdessäni, ajattelin ensimmäisenä että siinäpä sopiva paita sinulle. Itse en jäänyt seuraamaan penkkareita vaan painuin salille. Salilta tultuani lukio oli aikalailla tyhjä ja niin oli mielikin. Ajattelin että, nyt sinulla ei ole enään koulua, niin en sitten varmaan enään näekään sinua. Enkä kyllä tainnut nähdäkään muutakuin vilaukselta jossain, ennen kuin kevään ylioppilasjuhlissa. En kyllä ole varma olitko pukeutunut vaalean siniseen mekkoon, mutta ainakin minun mieleni oli sininen. Ajattelin juhlan jälkeen että paras poistua paikalta mahdollisimman nopeasti. Sinut minä unohtaisin viimeistään syksyllä, kun et enään olisi meidän lukiossa. Arvaa unohdinko.
Jos epäröit jonkun asian kanssa, että teetkö sitä vai et, niin kannattaa ajatella että kaduttaako myöhemmin enemmän se, että jätit asian tekemättä vai se että teit sen ja kärsit seurakset,hyvät ja huonot, mutta et ainakaan ole epätietoinen. Tajusin tämän asian vasta hiljattain, kun sen minulle kertoi oma pikkuveli, joka minulle ollut parempi veli kuin minä hänelle. Eihän elämäni vielä loppua näytä, mutta lopun hetkellä uskoisin katuvani juuri niitä, mitä jäi sanomatta. Elämässä ei kannata surra menneitä ja murehtia tulevia. Sillä tämä hetki kiitää ohitse ennen kuin huomaatkaan ja uusi päivä sarastaa huomennakin, ja jos ei sarasta, niin sitten ei enään murheetkaan paljon paina.
Kirjoitan tämän kirjeen varmaankin enemmän itseäni varten, kuin sinua. Itsekäs kun olen ainakin jonkun verran. Minä olen lapsesta asti ollut hidas-järkinen. Siksi kai jouduin tukiopetukseenkin ala-asteella. Eikä minun järjen juoksuni ollut nopeutunut lukioon mennessäni. Tyhmästä päästähän kärsii koko ruumis. Vielä kun tähän yhdistetään minun itsepäisyyteni, niin ei ole ihme että asiat menivät näin. Olen vieläkin se sama poika, joka on ujo tyttöjen seurassa. Ajattelemattomuuteni on aiheuttanut paljon mielipahaa ja äkkipikaisuuteni on suututtanut monia. Mutta sinä olet yksi niistä hienoista ihmisistä, joiden vuoksi yritän parantaa tapojani ja oppia kunnioittamaan muita ihmisiä. Etenkin lähimmmäisiä tulisi kohdella paremmin.
Kuulin veljeltäsi, että opiskelet toisessa kaupungissa ja että sinulla on mies. Olen iloinen puolestasi ja toivon vilpittömästi, että olet onnellinen. Olet sen mielestäni ansainnut.
Juhani
Uskon etten koskaan unohda tuota päivää, ja syy siihen on että puhuimme keskenään ensimmäistä kertaa tuona päiväni. Olen nyt 22 vuotias ja jotkut päivät ovat jääneet muistoihini syystä tai toisesta. Kun miettii omaa elämäänsä, niin montako yksittäistä päivää muistat? Joka kymmenennen? Entä jos mennään vaikka kuuden vuoden päähän, montako päivää muistat. Itse muistan kuuden vuoden takaisesta useampiakin päiviä, johtuen sinusta. Päivämäärää en muista, tai säätä. Mutta muistanpa ensimmäiset sanasi minulle. Ne ovat arvokkaimpia muistojani. Viimeisiä sanoja en muista, toivottavasti niitä ei ole vielä sanottu.
Erään kerran muistan kun sinä keväänä pääsimme yhtä aikaa koulusta. Heitin sinua kohti lumipallolla sievästi kun kävelit edessäni. Pallo taisi osua jalkaasi, farkkuihisi jäi siitä pieni märkä läiskä. Käännyit ja hymyilit vähän ovelasti. Sinä päivänä kävelimme yhdessä bussipysäkille. Sen lyhyen yhteisen kävelymatkan olisin toivonut jatkuvan ikuisesti. Kerroin että ensi viikolla pitää ottaa sukset matkaan liikuntatunneille. Sinä kerroit että sinun ei enään tarvitse koulu-hiihtoa harrastaa ja vitsaillen säälit minua, joka joutuisi hangessa tarpomaan suksineen. Se taisi nolostuttaa minua, mutta ainoa asia, mitä murehdin sinä aikana oli luultavasti se, että kohta yhteinen taival loppuisi, vaikka olisin toivonut sen jatkuvan loppuelämäni. Silloin olisin voinut ihan hyvin kysyä sinua treffeillekin, ilman että ketään koulukavereita olisi ollut kuulemassa ja vieläpä kasvotusten. En käyttänyt sitä tilaisuutta silloin.
En muista mitä ajattelin kun nousin bussiin. Jotain sellaista toiveikkaana varmaan että ensi perjantaina parempi onni. Sitä perjantaita ei koskaan tullut. Tajusin kuitenkin pikkuhiljaa, etten onnistuisikaan kysymään sinua mihinkään, eikä siitä mitään olisi varmaan tullutkaan, eihän? Seuraava lukukausi meni sitten omasta edestä ja sinä kirjoitit keväällä ylioppilaaksi hyvin arvosanoin.
Syitä siihen miksi en edes yrittänyt kysyä sinua treffeille, olen miettinyt luultavasti heti sen jälkeen kun huomasin ettei meillä ole yhteisiä tunteja enään. Kun tulin lukioon, ihastuin tietenkin oitis erääseen toiseen tyttöön, joka muuten oli uskonnon 1 kurssilla. Ja myöskin vuotta ylempänänä, kuin minä. Eli ajattelin että kunpa jotenkin pääsisin juttuun hänen kanssaan. Mutta sitten aloin epäröidä teidän kahden välillä, kun tutustuin sinuun, enkä osannut päättää. En päässyt juttelemaan koskaan sen toisenkaan tytön kanssa. Eikä se enään kiinnostanutkaan sen jälkeen, kun lopulta kiinostuin enemmän sinusta. Toinen syy mikä vaikutti enemmän, oli heikko itsetunto. Ajattelin, että et sinä voisi olla millään olla kiinnostunut minusta, vaikka olinkin näkevinäni sinussa sellaisia merkkejä. Niin, mitäpä meillä olisi yhteistä. Erilaisista ympyröistä kun tultiin. Sinä olit se suosittu tyttö koulussa, ja minä se poika joka kyllä huomataan, mutta ei kukaan viitsi sitä bileisiin kutsua, kun se ei ole niin kuin muut.
Olit siis vuotta ylemmällä luokalla ja penkkareissa sinulla oli supernainen-paita ylläsi, minua tympäsi tuolloin koko penkkari-touhu. Mutta sinut nähdessäni, ajattelin ensimmäisenä että siinäpä sopiva paita sinulle. Itse en jäänyt seuraamaan penkkareita vaan painuin salille. Salilta tultuani lukio oli aikalailla tyhjä ja niin oli mielikin. Ajattelin että, nyt sinulla ei ole enään koulua, niin en sitten varmaan enään näekään sinua. Enkä kyllä tainnut nähdäkään muutakuin vilaukselta jossain, ennen kuin kevään ylioppilasjuhlissa. En kyllä ole varma olitko pukeutunut vaalean siniseen mekkoon, mutta ainakin minun mieleni oli sininen. Ajattelin juhlan jälkeen että paras poistua paikalta mahdollisimman nopeasti. Sinut minä unohtaisin viimeistään syksyllä, kun et enään olisi meidän lukiossa. Arvaa unohdinko.
Jos epäröit jonkun asian kanssa, että teetkö sitä vai et, niin kannattaa ajatella että kaduttaako myöhemmin enemmän se, että jätit asian tekemättä vai se että teit sen ja kärsit seurakset,hyvät ja huonot, mutta et ainakaan ole epätietoinen. Tajusin tämän asian vasta hiljattain, kun sen minulle kertoi oma pikkuveli, joka minulle ollut parempi veli kuin minä hänelle. Eihän elämäni vielä loppua näytä, mutta lopun hetkellä uskoisin katuvani juuri niitä, mitä jäi sanomatta. Elämässä ei kannata surra menneitä ja murehtia tulevia. Sillä tämä hetki kiitää ohitse ennen kuin huomaatkaan ja uusi päivä sarastaa huomennakin, ja jos ei sarasta, niin sitten ei enään murheetkaan paljon paina.
Kirjoitan tämän kirjeen varmaankin enemmän itseäni varten, kuin sinua. Itsekäs kun olen ainakin jonkun verran. Minä olen lapsesta asti ollut hidas-järkinen. Siksi kai jouduin tukiopetukseenkin ala-asteella. Eikä minun järjen juoksuni ollut nopeutunut lukioon mennessäni. Tyhmästä päästähän kärsii koko ruumis. Vielä kun tähän yhdistetään minun itsepäisyyteni, niin ei ole ihme että asiat menivät näin. Olen vieläkin se sama poika, joka on ujo tyttöjen seurassa. Ajattelemattomuuteni on aiheuttanut paljon mielipahaa ja äkkipikaisuuteni on suututtanut monia. Mutta sinä olet yksi niistä hienoista ihmisistä, joiden vuoksi yritän parantaa tapojani ja oppia kunnioittamaan muita ihmisiä. Etenkin lähimmmäisiä tulisi kohdella paremmin.
Kuulin veljeltäsi, että opiskelet toisessa kaupungissa ja että sinulla on mies. Olen iloinen puolestasi ja toivon vilpittömästi, että olet onnellinen. Olet sen mielestäni ansainnut.
Juhani
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.