luulin, etten pysty. Kuinka kipeää voikaan olla jättää ihminen, jota rakastaa. Rakkaus teki ihan liian kipeää. Kukaan ei koskaan tule enää sanomaan minulle, että kuuntele sydämesi ääntä. Tein sen ja hajotin itseni.
Tein sen
vaikka
352443
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Uusi vuosi alkaa sitten sinkkuna, toivottavasti teit oikean päätöksen.
hiukan lisää. Oliko kysymys mustasukkaisuudesta, välimatkasta, ikä- tai luonne-eroista vai jostain muusta?
totta. Tulimme täydellisesti toimeen keskenämme, ajatukset, unelmat..kaikki niin täydellistä. Hymyä, naurua, mutta myös vakavia keskusteluita. Tiedän, että meidät oli luotu yhteen.
Kyse oli siitä, etten jaksanut odottaa hänen rakastumistaan minuun. Hänet hajotti joku ihminen joskus ja hänen täytyy saada se tuska ensin pois. Tiedän, että hänellä oli tunteita minua kohtaan.
..ymmärränkö nyt oikein, sinä jätit ihmisen josta välitit ja joka välitti sinusta ?? No onnea vaan.
ihmeellistä. No, eihän kaikki ole noin mustavalkoista, meidän tarina on pitkä, mutkainen ja kivinen. Kuulostaa varmasti aika erikoiselta, mutta näin tässä nyt kävi. On pakko perääntyä ennen kuin sattuu liikaa.
Minulla on periaatteessa samanlainen tilanne. On tuskallista huomata, että itse rakastaa enemmän kuin koskaan ja kaikki natsaa kohdalleen...mies vaan arkailee heittäytymästä kokonaan. Taistelee ikään kuin rakastumista vastaan. Olen kerran yrittänyt lopettaa suhdetta samasta syystä kuin sinä, mutta sekin toisaalta teki selvästi niin kipeää meille molemmille, että todettiin molemmat haluavamme sittenkin jatkaa. En tiedä saanko koskaan mieheltä sellaista rakkautta kuin itse annan, mutta aion silti seistä hänen rinnallaan vakaana kuin kallio, jotta hän saa työstettyä itseään ja ajatuksiaan ilman pelkoa että taas jätän. Rakastan häntä sellaisena kuin hän on ja tahdon siis antaa mahdollisuuden meille/hänelle. Ajattelen, että kenties jonain päivänä se palkitsee meidät molemmat...
sinä ymmärrät miltä tämä kidutus voi tuntua myös minusta. Kyllä olen ollut useamman vuoden hänen rinnallaan tukemassa häntä, antamassa voimia, yrittänyt ymmärtää...ja odottanut, että joskus odotukseni ja "auttamiseni" palkitaan hänen rakastuessaan minuun. Sitä ei vain tule koskaan tapahtumaan, näin olen sen järkeillyt. Menetänkö koko loppuelämäni odottamiseen? En. Haluan suhteen, jossa myös minä voin olla se, joka tarvitsee tukevaa olkapäätä heikkoina hetkinäni. Haluan olla se, joka tuntee tulevansa rakastetuksi. Haluan, että minua rakastetaan ja jossain on olemassa vielä sellainen ihminen, joka rakastaa minua. Miltä tuntuisikaan saada vastavuoroista rakkautta? Ei olla vain odottaja vuodesta toiseen?
Minäkin olen tässä jo kolme vuotta odotellut ja viime keväänä yritin tosiaan pyristellä irti. Hirvittävän kipeää tekee monin tavoin. Puhut kyllä täyttä asiaa, kuinka kauan sitä pystyy ja kannattaa olla se osapuoli, joka antaa tavallaan enemmän..? Pelkään myös että jossain vaiheessa joku muu korjaakin potin ja vie jalat alta tältä rakastamaltani ihmiseltä. Ja minä jäänkin yksin siinä vaiheessa. Voipi olla että siinä vaiheessa onkin aika katkera olo!
En vaan oikein tiedä..toisaalta koitan asettua tämän miehen asemaan ja miettiä minkälaisia pelkoja hänellä on minun suhteeni. Monesti hän hädissään kysyy, että "jaksatko vielä..?" Siksi olen koittanut olla nyt lujasti hänen rinnallaan. En vaan tiedä että kuinka kauan on järkevää jaksaa. On tämä sellainen kehä josta on vaikeaa päästä pois.
Toivon sinulle jaksamista valitsemallasi tiellä, ehkä teit ihan oikein...
oikein. Ymmärrän sinua sinun valinnassasi, sillä elinhän itsekin sellaisessa vuosia. Enhän oikeassti voi tietää vieläkään miten tämä meidän juttu päättyy. Jossain sisälläni pieni tyttö haaveilee vielä yhteisestä tulevaisuudesta, vaikka yritän aikuisten järjellä tätä ajatellakin mahdottomana yhtälönä..siltikin, että koen meidät täydentävän toisiaan.
Joskus mietin oliko suhteemme vain riippuvuussuhde. Hän piti kiinni minusta siksi, että jaksoin ammentaa hänelle enegiaa itsestäni, kyse ei ollut kuitenkaan rakkaussuhteesta hänen puoleltaan. Ehkä sen aika vielä näyttää, mutta jaksa valitettavasti enää odottaa.
Kun mietin tätä päätöstäni, kysyin itseltäni - kumpaa haluan enemmän - tulla rakastetuksi vai rakastaa itse enemmän. Tulin tulokseen, etten enää jaksa olla se joka rakastaa enemmän, koska tarvitsen vastarakkautta ja kokea itseni rakkaaksi edes ajoittain.
Kuten sinä, niin minäkin mietin, milloin tulee joku toinen ja vie häneltä jalat alta. En vain kyennyt ajattelemaan, että niin tapahtuu, en voi jäädä odottamaan sellaista.
Olen kokenut ja koen edelleen samaa mitä te molemmat kirjoitatte. Pari vuotta mennyt niin että humahti, eilen riita uudenvuoden illallisen päätteeksi ja eri osoitteisiin nukkumaan ja tänään päätös ettei enää tätä samaa.
Ei voi jatkua samalla tavalla, miehen täytyy panostaa tähän meidän suhteeseen mikäli haluaa sen toimivan sekä työstää vanha suhde alta pois (joka loppui jo 1½v sitten..). Kärsin kun näitä asioita ei olla työstetty, riidat ovat myös sen laatuisia.
Mistä rohkeus tehdä oikea päätös ja mistä voimia tietää mikä se on? Olen koko iltapäivän välillä aktiivisemmin, välillää alitajunnassa miettinyt mitä tehdä kun ei enää jaksa riitoja ja odottelua että mies olisi 100% varma tähän suhteeseen. Ikä tulee itsellään vastaan, haluaisin niin saada suhteen jossa rauhaa ja rakkautta. Uuden miehen löytäminen tuntuu mahdottomalta, sinkkuudesta kyllä selviän.
Puhuttu viimeksi tänään miten jatkossa, sanoin tarvitsevani aikaa miettiä mitä haluan..
Mutta miten teen päätöksen jatkanko vaiko ei?
näin päin. Kuinka kauan mies jaksaisi naista tukea ongelmissaan? Entä jos nainen alkoholisoituisi, kuinka kauan mies jaksaisi toivoa, että nainen nousee ylös? En jaksa uskoa, että kovinkaan kauaa.
Kukaan toinenhan ei voi tehdä päätöstäsi sinun puolestasi. Me jokainen teemme ne itse. Minä päätin..siis PÄÄTIN, ottaa itse vastuun elämästäni. Tästä lähtien teen asioita itseni vuoksi ja onnellisuuteni eteen. En odota, en katkeroidu.
Päätin, että kun mies sitten joskus...ehkä...tietää mitä tahtoo, löytää minut. On eri asia, olenko sitten enää vapaa. Mutten jaksa uskoa, etteikö "hyvyyteni" jättäisi jälkiä ja ainakin kiitollisena minua muista. Hän etsii minut käsiinsä, jos minut joskus haluaa.
Olet oikeassa, vain minä voin tehdä päätöksen puolestani. Olen itse ja vain iste vastuussa omasta onnellisuudesta. Kuitenkin pyörii miellessäni se pieni toiveen vaihtoehto "mitä jos..".
Koskee lukea mitä aikaisemmin kirjoitit, osui niin nappiin ja ymmärrän tilanteesi hyvin. Tunnen myös että annan enemmän rakkautta kuin mitä saan. En myöskään jaksa odottaa että hän "löytää" itsensä ja meidät. Olen jo sitä tehnyt pari vuotta ja kärsinyt paljon siinä sivussa. Voi kun saisin sielunrauhan.
Näillä palstoilla krijoitellaan paljon siitä, että pitää puhua, puhua ja puhua kumppaninsa kanssa. Ehkä vielä otan yhden session ja yritän jutella. Katsoa löytyykö jotain vielä.
itseen löytyy vain itsensä kautta. Kaatumalla, yrittämällä ja viimein oivaltamalla.
Kuinka paljon olen kyyneleitä vierittänytkään hänen vuokseen kasvoilleni, kuinka monena iltana itkenyt itseni uneen. Käsitellyt asiaa ja yrittänyt ymmärtää. Koskaan pääsemättä maaliin.
Juuri nyt olo on haikea ja surullinen, mutta sydän on keventynyt.
Tärkein on oma hyvinvointi ja onnellisuus. Jos kerran sydän on keventynyt olet varmaan tehnyt oikean päätöksen. Haikeus ja surullisuus kertoo sen sijaan että omaat tunteita ja uskallat ne elää. Tärkeintä on käydä läpi kivuliaatkin asiat itsesi kanssa, muutin löydät ne edestäsi myöhemmin. On rohkeata tehdä tuollaine päätös, samalla se myös tuo voimaa. Tekee ihmisestä vahvan, ehjän ja nöyränä. Kaikki niitä tarvitaan tulevaisuutta ajatellen. Tsemppiä ja voimia sinulle. Tästä se lähtee.
Olo itsellä hieman parempi. Asioista on puhuttu, itketty, käyty läpi, mietitty. Tajusi mies että pohjalla ollaan ja mudassa nyt räpiköidään, tilanne siis kriittinen. Katsotaan teenkö itselleni karhunpalveluksen vai johtaako tämä kenties sittenkin vielä hyvään ja tasavertaiseen parisuhteeseen. Haluan uskoa hyvyyteen, annan siis mahdollisuuden suhteellemme. Molemmilla halu muuttua ja muuttaa toimintatapoja, pienen pieni uskon-siemen olen kylvänyt, toivon ja haluan toteuttaa onnellisuuttamme yhdessä.
Voimia kaikille joilla rankkaa tällä hetkellä. Tsempatkaa ja uskokaa itseenne.
että olette keskustelleet asioista... ;) Kyllähän se niin on, että asioita keskusteleminen on se kaikkein tärkein asia. Sinä kuuntelet sydämesi ääntä ja toimit sen mukaan. Minäkin yritin sitä, mutta epäonnistuin.
Viime yö oli rankka, mietin häntä niin paljon. Sydämessä suuren suuri ikävä ja kaipuu, silti on pakko mentävä eteenpäin. Kelasin asioitamme taaksepäin ja tulin tulokseen, ettei tämä tästä muutu. Silti sydän kaipaa niin jumalattomasti häntä. Tiedän, että hänellä on vaikeaa, muttei ennätä pysähtymään miettimään vaan etsii jotain sellaista mitä ei ole edes olemassa. Tiedän myös, että jonain päivänä pääsen hänestä edes vähän irtaantumaan ja löydän tien valoon. Hän oli minulle niin rakas, mutta niin kivulias rakkaus.
Et kyllä taida tietää itsekkään mitä olet tekemässä. Et voi paeta itseäsi. Perääntyminen on osoitus siitä. Mietithän myös toista ihmistä?
tarkasti harkinnut. Eikä tämä ole mitenkään pikainen päätös ollut.
Mietithän toista ihmistä?? Miksi kysyt noin, juuri sitähän olen tehnyt monta vuotta, itseni unohdin moneksi vuodeksi.
oli varmasti perusteltu ja oikeakin...ei omia tarpeitaan/tuntemuksiaan voi eikä kannata loputtomiin painaa unohduksiin. Jokaisella miestä on rajamme siinä miten kauan jaksaa tukea toista saamatta itse sitä mitä kipeimmin kaipaa. Itse siis keikun vielä tässä suhteessa, mutta ymmärrän täysin sen, että sinä väsyit.
Joku totesikin, että jos tuntuu siltä että ratkaisun myötä sydämesi keveni, silloin päätös oli oikea. Ikävä ja haikeus tietysti kalvaa ensin kiivaana, helpottaakseen sitten aikaa myöten. Ihmeellistähän se olisikin, ellei eroon liittyisi voimakkaita tunnemyräköitä.
Voi kunpa itsekin saisin jostakin voimia irrottautumiseen...tunnen jollain lailla olevani ansassa tässä odotellessani sellaista minkä lopputuloksesta en voi olla millään lailla varma. Kahdenlaiset tunteet repivät minua kahteen eri suuntaan.
enemmän tai vähemmän riippuvaisia toisista ihmisistä. Kyllä se päätös on ollut vaikea, ja kuten aikaisemmin sanoin, jossain sisälläni asuu silti se pieni tyttö, joka toivoo kaiken vielä päättyvän toisin. Silti uskon, että jos hän minua kaipaa, hän löytää minut.
Ehkä kuitenkin päätökseni syntyi siksi, etten kokenut itseäni rakastetuksi. Epävarmuus toisen tunteista sai minut pakenemaan. Kyse ei ollut siitä ettenkö olisi kysynyt ja sain joskus vastauksia, joskus en. Tiedän, että hänellä on ne syvät tunteet siellä sisällään minua kohtaan, tiedän sen. Mutta hän ei löydä ulospääsyä niille hyville tunteille, koska elää vielä syvällä menneessä suhteessa ja tuli tässä satutetuksi. En ole vain laastari ja auttaja, vaan nainen, joka haluaa tulla myös rakastetuksi. On rankkaa katsoa miestä, jonka tunteet seilaavat naistensa välillä. Ei kiitos, on mentävä eteenpäin.
että minäkin olen vain sitä laastaria miehelle. Ehkä olisi parasta meitä molempia kohtaan viheltää tässä kohtaa sittenkin peli poikki, niin kipeää kuin se tekeekin. Kenties (vaikkakaan ei sen varaan voi laskea) jonain päivänä mies on sitten päässyt kunnolla yli erostaan ja havahtuukin siihen miten hyvä MEILLÄ kahdella on ollut ja löytääkin vielä luokseni aidoin tuntein...Tässä vuosikausia odotellessa tilanne on jotenkin jämähtänyt sijoilleen ja todellakin joku kolmas vielä korjaakin potin. Ehkä minäkin sittenkin irrottaudun tässä vaiheessa ja keskityn omaan elämääni. Tapaan kenties vielä joskus jonkun toisen, jonka kanssa asiat etenevät luonnollisesti. Ja eihän sitä ikinä tiedä, ehkä mies todellakin havahtuu jonain päivänä työstettyään asiansa. Ja ellei havahdu, niin tuskin sitä tässäkään ihmetellessä tapahtuu. Voi ei, tunnen samalla itseni oikein kylmäksi paskiaiseksi kun tällaisia mietin...vastahan muutama kuukausi sitten lupasin jaksaa hänen kanssaan. Huh huh! Pitää miettiä...
pahoillani tilanteestasi ja voit uskoa, että minä ymmärrän miltä se tuntuu. Kuten aikaisemmin sanoin, viime yö ja tämä päivä on ollut todella vaikea. Ajoin töistä kotiin autollani ja matkalla itkin. Kyyneleet tulivat, en voinut mitään. Kaipaan häntä todella paljon, mutta yritän olla vahva.
Joskus hiljaisina hitkinä mietin, miksi kaikki elämäni miehet ovat aiheuttaneet sydänsuruja. Jotkut voiva sanoa nyt, että itse tämä aiheutin itselleni. Voi ollakin niin, mutta onko ihmisen tarkoitus kärsiä enemmän kuin kestää? Enemmän kuin on mahdollista? Olen yrittänyt olla etäällä ja vuoroin lähellä, kuunnellut hänen toiveitaan. Sydän särkyy kun tietää, ettei voi tehdä enempää, eikä ole voimaa enempään.
Juuri tuo mitä sanoit, odottaminen. Mitä me odotamme? Sitä, että joskus tulee rakastetuksi? Olen varma, että jonain päivänä tulemme rakastetuiksi molempien ehdoilla, ei vain toisen. En jaksa juosta enää pakenevan unelman perässä.
kysymys. Voisitko elää ilman häntä?
Minä tein itselleni tämän ja vastaus oli etten voi. Silti tein sen mitä tein. Kaikkein hirveintä tässä oli se, että tunsin ensi kertaa rakastuneeni ja ensi kertaa näytin todelliset tunteeni.
Meneköhän nämä jutut aina niin, että me naiset rakastumme mahdottomiin miehiin? ;))
se että tietää sisimmässään tehneensä kaiken mahdollisen, eikä se tunnu riittävän...mitä ihmettä silloin on vielä tehtävissä? Sitä tässä pähkäilen ja tuntuu helpottavalta purkaa sitä ahdistusta täälläkin. Tuntuu vaan niin raastavalta, aivan kuin pettäisin miehen luottamuksen pahimmalla mahdollisella hetkellä, jos nyt peräännynkin. Tiedän olevani hänelle hirvittävän tärkeä, mutta se ei ole aivan sama asia kuin olla rakastettu...Mikä minä olen hänelle? Rakasteltu kyllä, mutten rakastettu ;)
Hei!
Sama juttu täällä, on tämä mahdotonta, parivuotta takana ja syksyllä myös yritin katkaista suhteen. Mulle mies on kertonut, että ei ole varma että olenko se oikea. Yhdessäolo on silti mukavaa, riitoja ei ole, samanlaisia harrastuksia yms.
Tunne on myös se, mitä muutkin täällä kirjoitelleet, että tulee se kolmas ja sitten sattuu vielä enemmän. Onko se sitten helpompaa, jos sen itse katkaisee...tiedä häntä.
Jostain luin, että turha sitä on odottaa, olisiko nurkan takana parempi ja aina haluta parempaa, mutta kerro se nyt miehelle.
Mutta raskasta on...
Sanoisin niin, että raja tulee kaikilla vastaan jossain vaiheessa. Jos tuntuu ettet voi/pysty poikkasemaan suhdetta vielä, aika ja hetki ei välttämättä ole oikea. Eikä välttämättä ehkä tulekaan olemaan, sillä joskus kelkka voi kääntyä.
Kirjoittelin tuossa aikaisemmin omasta tilanteestani ja olemme miehen kanssa jutellut ja jutellut asioista, eilen 2h, toissa iltana 1½h puhelimessa. Kävin ja olen edelleen pohjalla, sain niin tarpeeksi meidän riidoista, minun riittämättömyyden tunteesta, olla se joka suhdetta vetää, olla se joka antaa enemmän ja rakastaa enemmän. Olen tämän kaiken jutellut hänen kanssaa sekä myös siitä, että mikäli suhteemme jatkuu pitää molempien olla tosissaan ja työskennellä asioiden eteen, en pelkästään minä. Molemmat pitää haluata suhdetta ja molempien on osoitettava sen, olla nöyrä, kuunnella toista ja rakastaa toista. Toivon että olen saanut miehen ymmärtämään vakavuuden tässä, sillä en yhtään enää ota sitä mitä aikaisemmin oli. Suhteissa on riitoja, ja niitä pitääkin olla sillä yleensä ne puhdistavat ilmaa. Meillä ei puhdistunut ilma, se saastui entisestään.
Minulla on historiassa pidempi suhde (loppu jo tosin 4 vuotta sitten). Taistelin silloin pitkään sinkkuutta ja yksinäisyyttä vastaan, inhosin sitä ja inhosin itseäni ja tilannetta. Pääsin sen yli ja tiedän sen kokemukseni jälkeen ettei sinkkuus ja yksinäisyys ole niin paha. Opin silloin elämään sen kanssa, hyväksyin sen. Teki pahaa, teki kipeätä ja koski. Mutta selvisin siitä. Ja vain sinä voit sen tehdä.
Voimia teille, älkää antako miesten liikaa muuttaa teitä. Sain kuulla eilen tyttökaverilta että olen vuoden parin sisällä muuttunut miehen takia ja ei välttämättä hyvään suuntaa. Pelästyin tästä ja päätin etten aio itsekunnioitastani päästää keneenkään vallan alle.
odottaa että tulisi joku vielä parempi, käy niinkuin kävi minun exälleni. Minä elin vuoden samaa leikkiä mistä tässä ketjussa on kyse. Minut jätettiin kerran sinä aikana mutta ikävä tuli hänelle ja pyrki takaisin. Minä otin koska rakastin. Mutta hänen rakkaus oli niin vaikeaa ei voi kestää kun koko ajan pelkäsi sitä että menettää. Minä tein päätökseni joka on pysynyt. Erosin vaikka mies itkee nyt perääni ja vannoo ja vakuuttaa että muuttuu ja pystyy rakastamaan minua "oikeasti". Kävi vain niin etten enää halua sitä. En halua sitä vaikeaa elämää enää.
ajatuksia tuossa Koskee vähän -tekstissä. Itsekin huomaan jo, että olen tässä suhteessa ollessani muuttunut aika paljon. Minullekin siitä on mainittu, etten ole enää oma iloinen itseni. En ole enää mikään ihan pikkulikka, vaan 34 v. vaikkei sitä tältä ruikitukselta ehkä huomaakaan...
Takana on pari pitkää seurustelusuhdetta nuoruudessa sekä 7 vuotinen avioliitto. Sinkkuelämää olen viettänyt 2 vuotta ja viihtynytkin yksin, kyllä se on tehnyt hyvää. Perspektiiviä on siis aika monesta kulmasta, ja elämänkokemusta ylipäätään. Siksi jotenkin olin tunnistavinanikin tästä miehestä sen "sielunkumppanin", sellaisen yhteyden, jota en kuunaan kokenut edes aviomieheni kanssa aikanaan. Tämän miehen kanssa on natsannut kaikki yhteen; ajatusmailma, arvot, huumorintaju, harrastukset ja kemiat...Kaikki. Kun ollaan yhdessä, maailmaan ei mahdu mitään eikä ketään muuta. Mutta heti perään hän "pakenee" eli mies vaan jahkaa ja pyristelee vastaan, vaikka kyse ei ole siitä, että eleelläkään painostaisin sinänsä etenemään. Kaipaisin vain sitä hänen rakkauttaan, nyt tunnen itseni todellakin vain laastariksi joka heitetään aikanaan pois kun haava on ummessa.
Enpä tosiaan tiedä mitä tekisin. Ei ole hyvä näinkään. Erossakaan en osaa elää, sitäkin kokeiltiin ja mies itku kurkussa pyysi vielä mahdollisuutta...Ei näistä ajatuksista tunnu valmista tulevan.
minullekin sanottiin muuttumisesta ja itseasiassa huomasin itsekin, että harvemmin enää olen ollut iloinen. Normaalisti olen ollut sellainen ilopilleri ja kaikessa mukana. Viimeiset kuukaudet olen huomannut, että hymy on kadonnut ja vasta säpsähdin kun eräs ystäväni sanoi, että ihanaa nähdä sun hymyilevän. Silloin ymmärsin mitä kohti olen menossa ja oli tehtävä päätöksiä.
En ole enää kovin nuori, vaan ikää on kertynyt kunnioitettavat 35 vuotta eli kyllä olen oppinut jo itsestäni huomaamaan milloin alkaa mennä "yli" ja olen oppinut toimimaan sen mukaisesti. Tällä kertaa se näkyi siinä, että jätän tietyn asian historiaan - hänet ja menen eteenpäin.
Hienoa, että olet saanut jutella miehesi kanssa, mutta ehkä me naiset loppujen lopuksi olemme sellaisia, että katsomme "kortit" loppuun ennen päätöstä. Sillä ainakin itse haluan, etten enää koskaan mieti ettenkö yrittänyt kuitenkaan tarpeeksi. Kun tiedän, että tein kaikkeni ja annoin sydämeni hänen käsiinsä - tiedän, että tein kaikkeni eikä se silti riittänyt.
itsessänikin, että kaikki kortit on katsottava loppuun, jotta ei jää pienentäkään epäilystä ettenkö olisi tehnyt kaikkeani. Jos sellainen jää vaivaamaan, niin sitä jää sitten jossittelemaan helposti eikä pääse eteenpäin.
Tässäpä on ollut hyvää mielipiteiden vaihtoa, tuntuu että minullekin alkaa kirkastumaan lopullinen ratkaisu. Kerranhan sitä jo yritin, mutta ehken kuitenkaan ihan sisäistänyt kaikkea. Tässä on nyt niin kauan jahkattu, että mihinkäs tämä tästä muuttuisi enää? Itseäni kai petän odottelemalla miehen ajatusten selkiintymistä.
Onkohan kuulolla yhtään sellaista tapausta, joka osaisi kertoa onnellisesti päättyneen vastaavan tilanteen? Laastariksi olen tavallaan "leimautunut" hänen alitajunnassaan ja sellaisena varmaan pysyn. Jos kolmessa vuodessa ei ole tunteet selvillä, niin...Ei se nyt vaan riitä, että olen hänelle tärkeä. Kuulostaa julmalta, mutta te samassa tilanteessa olevat varmaan tiedätte, mitä ajan takaa.
Juuri tuota "kaikki kortit katsottavan" olen kaivannut syyksi miksi vielä yritän. Osuitte nappiin sen kanssa!Kiitos siitä. Haluan tsekata vielä saammeko tämä toimimaan ettei jää mitään hampaan koloon. Näitä sielunystäviä kun ei kasva ihan puussa. Mutta huom! se on meidän tehtävämme, ei hänen, ei mun. Me olemme miehen kanssa tässä yhdessä, ja sitä olenkin jumpannut hänen kanssaan.
Meilläkäin jahkailtiin pitkään tätä laastariasiaa ja ettei herra ollut valmis vielä, tarvitsi aikaa jne jne. Nyt tuli (vihdoin) sellainen stoppi itsellään jonka uskon pysäyttäneen myös miehen. Vetäydyin omaan kuoreni ja annoin niin selvän merkin "että joko tai "ettei siitä jäänyt epäilystäkään. Emme ole tavanneet sitten uuden vuoden päivän, tänään lähetelty pitkiä sähköposteja, purettu auki asoita ja jumpattu ja jumpattu ja jumpattu uudestaan ja uudestaan. Häneltä vaaditaan kärsivällisyyttä ja jos hänellä ei sitä ole oppii hän sitä nyt mikäli haluaa tämän toimivan. Liian kauan olin laastarina, en enää.
Mutta aikansa kutakin. Ei ystävät voi sanoa että jätä. Se täytyy tulla omasta halustaan, omasta päätöksestään.
Ella07: Mieti ja pohdi mitä haluat ja mihin olet valmis sekä mihin et ole valmis. Pohdi asioita ja mieti mikä tekee sinut onnelliseksi. Kun sitten otat ja teet päätöksen pidä siitä kiinni. Mikään ei ole niin sydäntä koskeva asia kuin palata takaisin vanhaan malliin. Luota itseesi ja etenkin vaistoosi. Kirjoitat että jos 3 vuodessa ei tunteet selvillä niin.. Aina se ei kato aikaa, mutta kyllä 3 vuodessa pitäisi minun mielestä selvitä mihin on valmis ja mihin ei. Saatko hänet ymmärtämään omaan kärsimystäsi, omaa huonoa oloaa? Välittääkö hän niin paljon sinusta että ottaa sen huomioon, haluaa auttaa jne. Muista puhua omasta tunteesta "musta tuntuu etten saa enää tarpeeksi huomioita", eikä "sä et anna mulle tarpeeksi huomiota". Näin miehesi ei voi sanoa sinulle että se on väärin, sillä sitä mitä tuntee on aina oikein, olkoot vaikka väärinkäsityksen takia. Mutta tunne on aina tunne.
tämä mies tuntee myös kipua ja syyllisyyttä siitä että on niin "sekaisin". Olisin varmasti lähtenyt tästä lopullisesti jo ajat sitten, ellei niin olisi. Tästä ei niin kauhean kauaa ole kun hän tuskaisena sanoi minulle että pelkää hajottavansa minut tässä hässäkässä...Sanoi että hän ymmärtää ettei tämä tilanne ole minulle tyydyttävä, mutta voisinko silti vielä jaksaa..? Näen että hänkin kipuilee ja pelkää menettävänsä minut. Silti...Ei vaan tiedä kuulema mitä minusta lopulta haluaa, välillä rakastaa ja välillä pakenee.
Varmaan minun olisi korkea aika ruveta ajattelemaan omaa hyvinvointiani ja kestämistäni. Minulla ei kohta ole mitään annettavaa hänelle, kun itse olen niin väsynyt. Kiitos hyödyllisistä ajatuksista :)
Tuo oli yksi syy miksi halusin perääntyä orastavasta suhteestamme. Se, etten kokenut voivani antaa enää mitään itsestäni hänelle. Annoin kaiken, eikä sekään riittänyt!!!
Jos kyse on vuosista, eikä toinen tiedä mitä haluaa, niin kyllä kyse varmaan on enemmänkin siitä, että odottaa sitä oikeaa! Me olimme vain hätäapuja, ettei tarvitse olla yksin. Kiitos ei ja ei kiitos enää.
En valitettavasti muista tarkalleen kirjan nimeä, mutta se oli joku: "lapsuus päihdeperheessä" tai jotain sinne päin jossa puhuttiin ilmoille heittämästä kysymyksestäsi.
Eli on ihan totta, että mies ei monessakaan tapauksessa jatka sellaisen naisen rinnalla, joka alkoholisoituu. Mutta nainen jatkaa vastaavassa tilanteessa miehen kanssa jolla vastaava ongelma..
(Toki poikkeuksia löytyy, puolin ja toisin)
Olisiko niin, että nainen (tässä tilanteessahan siis perheessä on myös lapsia) haluaa pitää perheensä koossa, ja on valmis kestämään jopa miehen jatkuvaa ryyppäämistä. Yhteiskunta on (valitettavasti) myös sallivampi miesten kuin naisten juomista kohtaan. Mies saa olla vähän renttu, nainen ei.
Naisen rooli on usein huolehtia ja hoivata, mutta kun hän ei tähän kykene, esim. alkoholi ongelman takia, mies laittaa hänet helposti vaihtoon.
Omasta mielestä kyllä kenenkään ei tarvitse parisuhteessa kestää alkoholi ongelmaista, fyysistä- eikä henkistä väkivaltaa taikka uskottomuutta. Ei naisen eikä miehen. Eikä varsinkaan sellaisessa tapauksessa, jossa perheessä on myös lapsia.
...hassunhauskan uudenvuoden sille toiselle jos ei muuta. :-)
Jos ihminen ei osoita kiinnostusta, niin miksi olisin merkityksellinen tai tärkeä hänen elämälleen?