Miksi itselleen yhä tärkeän ihmisen kanssa ko.asiasta keskusteleminen on niin vaikeaa?
Toista kuitenkin tahtoo suojella, eikä halua satuttaa? Sitten on itse ihan sekaisin eikä tiedä mitä tehdä?
Olen havainnut että jo ihan tapailusta saakka ikävien asioiden (ei tavata enää tms.) sanominen on äärimmäisen vaikeaa, ainakin mulle. Ei halua tuottaa pettymystä olla ilkeä, tehdä mitään mikä saattaa joskus kaduttaa etc.
Olenko ainoa?
Toista kuitenkin tahtoo suojella, eikä halua satuttaa? Sitten on itse ihan sekaisin eikä tiedä mitä tehdä?
Olen havainnut että jo ihan tapailusta saakka ikävien asioiden (ei tavata enää tms.) sanominen on äärimmäisen vaikeaa, ainakin mulle. Ei halua tuottaa pettymystä olla ilkeä, tehdä mitään mikä saattaa joskus kaduttaa etc.
Olenko ainoa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuosta suojelemisesta on tyypillisesti seurauksena vahinon siirtyminen myöhempään ajankohtaan, jolloin se onkin jo huomattavasti ikävämpi vahinko. Pahan olon minimointi lyhyellä aikavälillä johtaa maksinointiin pitkällä.
Onneksi olen itse aavistuksen pääsemässä irti tuosta kierteestä.
Ei se motiivi oikeasti ole suojelu tai halu välttää pettymyksen tuottamista, vaan pelkuruus. Pelko kohdata sanomistensa seuraukset.
..kait etten ole ainoa.
Miten olet pääsemässä asiassa eteenpäin?
Allekirjoitan sen pelkuruudenkin,mutta vain osin.
Itsellä ainakin ajatuksissa on se, miten toinen,ja kuinka voimakkaasti (!) mahdollisiin huonoihin uutisiin reagoi! Toki voihan olla että toinen on miettinyt ihan samoja juttuja,epäilen tosin sitä.
Mutta ainakaan ei itseään päästä kovinkaan helpolla, sillä jokainen päivä tuntuu olevan edellistä pahempi...