En tiedä mitä tehdä. Joulun loputtua sain ilmoituksen, ettei avomies tiedä jatkuuko suhde vai ei. Kolmatta osapuolta ei ole. Kyse on enemmänkin itsensä tutkiskelusta.
Olen rikki, poikki, hajalla. 8 vuotta yhteiseloa takana ja kirkko varattu kesäksi. En tiedä mitä tehdä, voinko auttaa. En tiedä mitään.
Olemme puhuneet nämä päivät asiasta erittäin paljon. Tänään hän kuitenkin halusi lähteä työkavereiden kanssa ulos. Tämä on ensimmäinen uusi vuosi yksin. En jaksaisi enää itkeä. Mutta kun muukaan ei tunnu mahdolliselta. Kihlasormuksia ei olla otettu pois - hän tarvitsee kuulemma aikaa. Mutta miten sitä annan, kun pää hajoaa? Ja miten kauan voin tätä itselleni tehdä? Tuntuu, etten edes ole elossa. Ainoastaan jatkuva kipu sydämessä kertoo sen, että edelleen hengissä ollaan.
Rakastan, rakastan niin paljon. Miten edetä?
Olen rikki, poikki, hajalla. 8 vuotta yhteiseloa takana ja kirkko varattu kesäksi. En tiedä mitä tehdä, voinko auttaa. En tiedä mitään.
Olemme puhuneet nämä päivät asiasta erittäin paljon. Tänään hän kuitenkin halusi lähteä työkavereiden kanssa ulos. Tämä on ensimmäinen uusi vuosi yksin. En jaksaisi enää itkeä. Mutta kun muukaan ei tunnu mahdolliselta. Kihlasormuksia ei olla otettu pois - hän tarvitsee kuulemma aikaa. Mutta miten sitä annan, kun pää hajoaa? Ja miten kauan voin tätä itselleni tehdä? Tuntuu, etten edes ole elossa. Ainoastaan jatkuva kipu sydämessä kertoo sen, että edelleen hengissä ollaan.
Rakastan, rakastan niin paljon. Miten edetä?
Vastaukset 23
Vanhimmat
tee mitään peruuttamatonta!!!!!!!!!! juttele ja juttele viel uudestaan!!!! kyl se yhteinen sävel löytyy!!! tv ukkomies.
Ja suuntaa katse eteenpäin...
Jossain ja joskus on joku parempi Ihan Sinua varten odottamassa että vapaudut.... Lupaan sen Sinulle!
hyvää? Eikö miettimisaika nyt kuitenkin ole parempi kuin esim.pako häiden alla tai ero aamenen jälkeen? Salli se hänelle ...ja itsellesi! Nythän kuitenkin ratkaistaan loppuelämän suunta! Ja se, mitä tapahtuu, voi olla parasta mitä sinulle koskaan on tapahtunut!!! Pää pystyyn!!! Ja Hyvää Uutta Vuotta!
Kiitos vastauksistanne. Ei kirkon peruminen tunnu oikealta ratkaisulta. Ei ole mitään mieltä mielestäni heittää hukkaan kaikkea ilman harkitsemista. En usko, että siitä hyötyisi kukaan.
Vaikeaa tämä on. Meillä on mielestäni lähes kaikinpuolin täydellinen suhde. Kunnioitamme toisiamme, ei väkivaltaa tai pettämistä, seksi sujuu. Se tässä varmaan onkin niin hankalaa, kun en ymmärrä, että mikä ei suju. Tiedostan, että kenties hänestä ei jokin suju. Tai voihan kyseessä olla vain elämäntilannekriisi.
Mutta miten tämä auttaa minua jaksamaan?
niin pidä kuitenkin ylpeytesi! Älä sorru ruikuttamaan tai anelemaan... se nimittäin johtaa vain siihen, että miehesi lakkaa kunnioittamasta sua.
Anna miehesi pohtia tilannettaan, mutta pidä omista oikeuksistasi kiinni. Kukaan ei ansaitse tuollaista kohtelua!
"Kukaan ei ansaitse tuollaista kohtelua!"
En nyt halua vääntää puukkoa haavassa, mutta millä tavalla mies on tässä tökerösti kohdellut? Hyvähän se on, että ukko sanoo suoraan tarvitsevansa miettimisaikaa, jos kerran siltä hänestä tuntuu.
Ei tämä ole pelkästään tai lainkaan puukon kääntöä haavassa. Koen itseni loukatuksi, mutta ymmärrän, että enemmän väärin minua kohtaan olisi kanssani eläminen ja kenties valheessa eläminen. Sehän tässä onkin tavallaan todella vaikeaa. Tunteet heittävät vuoristorataa.
Ymmärrän, että oikeastaanhan minua kohtaan on tehty nimenomaan oikein ottamalla asia esille ja nostamalla kissa pöydälle. Toisaalta taas on tehty väärin, kun ei olla otettu asioita esille aiemmin. Vasta nyt, kun tuntuu, että pää räjähtää, ja koko elämä kyseenalaistetaan, saan kuulla tästä.
Tässä on tapahtunut niin paljon. Hänellä on uusi työ. Olemme molemmat valmistuneet. Elämä on tavallaan murrosvaiheessa.
Siksi(kään) en pysty ymmärtämään, eikö ehdottomasti kannattaisi yrittää hyväksyä tämä uusi elämänvaihe ja ottaa se haasteena ja mahdollisuutena.
Olen sitä mieltä, että jos parisuhteessa ei koskaan riidellä tai ei koskaan ole vaikeuksia, saattavat tunteet puuttua. Siksi jotenkin koko ajan koitan uskoa, että hän ymmärtää tilanteen. Vai toivonko vaan, että hän ymmärtää rakastavansa minua?
On hyvin hankalaa olla yhtä aikaa osapuoli asiassa ja miettiä ollako lojaali itselleni, hänelle vai meille. Haluan auttaa, ymmärtää ja rakastaa. Uskon, että pääsemme mistä vain yli yhdessä. Mutta uskooko hän? En ole varma.
Mistä oikein on kysymys? En ole siitäkään ihan varma. Sattuu niin pirusti, siitä olen varma.
niin se elämä jatkuu nimimerkki läheltä asiaa seurannut.
Uskon, että sinusta tuntuu varmasti todella pahalta. Mutta hyvä asia on, että miehesi ottanut asian esille: naimisiinmeno on niin suuri askel, jota tulee miettiä tarkoin. Parempi harkita kunnolla ennen astumista avioliittoon, liian paljon ihmiset rynnivät alttarille ja eroavat niin helposti, monesti juuri tällaisista syistä.
Anna hänelle aikaa, äläkä painosta tms. Epätietoisuus on sinulle kaikista pahinta eli aika juuri nyt eli sinä joko kestät sen tai sitten et kestä ja lähdet pois. Toista et voi silti pakottaa yhtään mihinkään ja on mahdollista, että mies haluaa sinut jättää. Ehkä hän on ihastunut toiseen naiseen? Kuka tietää.
Äläkä ole liian sinisilmäinen: vaikka teillä on kaikki ns. kunnossa, voi olla, että rakkautta tai tunteita ei ole miehen puolelta enää tarpeeksi. Vaikka sinä rakastat, toinen ei välttämättä tunne samoin tai yhtä vahvasti. Älä hyvä nainen roiku miehessäsi. Mutta keskustelkaa!
Tsemppiä kovasti!
Kiitos sanoista ja ajatuksistasi. On todella minustakin hyvä, että asia on otettu esille. Vaikka todella se tuntuu niin pahalta; se vihloo, satuttaa, itkettää. Mutta parempi se näin päin on. En halua olla vaan osa sitä tilastoa, että ero vuoden sisään. Asioista ja tunteista pitää olla varma.
Se on erittäin paljon sanottu ja erittäin totta, etten voi pakottaa häntä mihinkään. En voi pakottaa häntä rakastamaan minua. Enkä toisaalta edes haluaisi.
Arvostan kommenttejanne ja ajatuksianne. Ne ovat tällä hetkellä kultaakin kalliimpia.
Koita nähdä asiassa kolikon toinenkin puoli. Voi hyvin olla että miehesi "herää" ajattelemaan sitä kaikkea hyvää jota teillä jo on, mutta ei näe sitä selkeästi ennenkuin tuntee sen sinun luota poissaollessaan. Joskus on mentävä kauas että näkee lähelle.
Elämä ja sen kauneus syntyvät parisuhteesta ja siksi on hyvä miettiä parisuhdettaan ennenkuin astelee avioon. Toisaalta, jos mies valitsee jotain muuta kuin sinut, hän ei ollut sinulle se ihminen joka tahtoo kuitenkaan sinut elämänkumppanikseen.
Koita jaksaa, tuntuu varmasti hyvin pahalta.
Anna aikaa. Ja keskity omaan elämääsi vaikka, tee itsestäsi oman elämäsi sankari. Saa vastaukset itseltäsi/muualta ja rauha itseesi ensin, sitten on kivempi katsoa eteenpäin suhdepuolella? Älä huolestu /huolehdi turhia -tässä miehessä ei ole sen verran potentiaalia että murehtisit -hän on vain inhmillinen ihminen vikoineen.
Minkäikäisiä olette?
Olemme 25-vuotiaita molemmat, seurustelumme on alkanut aika aikaisin.
Yritän antaa hänelle aikaa. Mutta mitä itse asiassa tarkoittaa antaa toiselle aikaa? Tilaa ainakin yritän antaa sillä tavalla, että hän saa nyt olla yksin kotonamme - miettiä rauhassa ja myös toisaalta tuntea, miltä tuntuu tulla tyhjään kotiin. Ajan antaminen kenties tarkoittaa, ettei pidä vaatimalla vaatia toiselta vastauksia. Siihen pyrin. Kai nämä ajan ja toisaalta tilan antaminen ovat jollakin tavalla myös toisiinsa liitoksissa.
Aina hoetaan jopa mantran omaisesti, että naiset ja miehet ovat niin erilaisia. Nyt tavallaan ensimmäistä kertaa näen ja ymmärrän sen. Itse ajattelen asioita joka päivä, pohdin mitä elämältäni haluan, eikä minun tarvitse vaipua lähes maan alle miettiäkseni näitä kysymyksiä. Totta kai olen itsekin kyseenalaistanut omia valintojani, elämääni ja myös suhteemme. Olen kyseenalaistanut ja pohtinut ja tullut tulokseen, että olen hänen kanssaan koska rakastan häntä. Hän saa minut nauramaan, tukee minua ja huomaan, että olisin valmis tekemään lähes mitä tahansa, jotta hän olisi onnellinen. Viimeistä ylläolevasta listasta ei pidä ottaa väärin - olen kokonainen ihminen ja tietenkin oma arvokkuuteni on minulle tärkeää. Mutta näen, että kun toista rakastaa, on valmis tekemään asioita toisen iloksi, toisen puolesta, toista miellyttääkseen.
Mies on kuin kuminauha. Välillä hän ottaa etäisyyttä voidakseen kimmahtaa takaisin luoksesi.
Meillä on mies käynyt parikin suurempaa kriisiä miettiessään elämänsä suuntaa. Kyllä se sattuu kun itse on koko ajan varma että rakkaus ei omalta osalta ole ohi. Mutta tärkeää on antaa miehelle se tila, jonka hän tarvitsee.
Jos koettaa miehen päätä kääntää ja häntä taivutella voi käydä niin, että kun kuminauha on äärilleen jo viritetty, se katkeaa ja peli on menetetty.
On tietysti hyvä että asioista keskutelette. Mutta väkisin siihen ei miestä kannata pakottaa, ennen kuin hän on valmis. Uskon että kun annat hänelle tilaa, hän "palaa" luoksesi (vaikka olisin '"vain" henkisesti poissa).
Te olette ollee kauan yhdessä ja suuria asioita on tapahtumassa elämässänne. On ihan normaalia välillä miettiä omaa elämäänsä ja mitä siltä haluaa. Vaatii sinulta varmasti paljon hyväksyä tämä asia. Olen varma, että jos pystyt olemaan miehellesi saatavilla, mutta siten että annat hänen tehdä aloitteen kun hän on valmis asioista puhumaan, te kesällä olette kirkossa yhdessä..
Tiedän kokemuksesta että ensin sitä säikähtää ja on valmis melkein kaikkeen, jotta mies vain palaisi luokse, mutta kun päiviä kuluu sitä meinaa vähän suuttua. Ja suuttuminen ei asiaa millään tavalla paranna. Pitää vain koettaa muistaa, että on luonnollista välillä miettiä asioita, silloinkin kun kaikki on periaatteessa hyvin. Ja kun saa aikaa rauhassa miettiä, sitä tajuaa sen toisen arvon eikä enää muista välttämättä miksi sitä aikaa edes halusi..
Parasta on jos voit elää normaalia elämääsi (keskittyä rutiineihin ja harrastuksiin) ja siten antaa miehesi rauhassa ottaa asioihin etäisyyttä ilman että hänen tarvitsee pelätä miten sinun käy. Jos nimittäin miehesi rupeaa tuntemaan että on vastuussa sinusta ja hyvinvoinnistasi, saatat ruveta tuntumaan taakalta hänelle. On hyvä muistaa (vaikka tuntuu varmasti vaikealle) että elämäsi jatkuu vaikka miehesi päättäisikin jatkaa omaansa ilman sinua.. Tietenkään en tarkoita että sinun tulisi olla välinpitämätön miestäsi kohtaan vaan antaa hänen vain rauhassa miettiä sen minkä tarvitsee.. Ole syli avoinna kun hän luoksesi tulee, mutta siihen asti puuhaile omiasi.
Voimia sinulle! Välillä rakkauskin on vaikeaa ja asioita vaikea tarkastella läheltä..
Kirjoitin sen, miten asiat meillä on selvinny ja kriisit käyty läpi ja niistä voittajina selvitty. Ei ole huonon parisuhteen tai tunteettomuuden merkki että niitä on. Suhde on kriisin jälkeen taas entistä vahvempi, jos sen pystyy kypsästi läpi viemään. Ja keskustelu sen jälkeen on tärkeää (jos sen aikana se on vaikeaa), jotta mitään ei jää hampaankoloon.
Joku on tainnut lukea Grayn parisuhdeoppaita...
Kiitos, kun jaoit oman tarinasi. Tämä kuminauha-ajattelu saattaa olla hyvinkin oikea ajatusmalli. Olen itse luonteeltani liiankin äkkipikainen ja teen töitä kovasti, jotten hänen päätään yrittäisi kääntää tai häntä enempää taivutella. Olemme itse asiassa keskustelleetkin siitä, miten parisuhteessa mielestämme molempien pitäisi joustaa, kuten kuminauha. Ja todella, nyt hän haluaa sitä etäisyyttä ja yritän parhaani mukaan sitä hänelle antaa. Kuten aimmassa viestissäni, jonka tänään kirjoitin, mainitsinkin, nyt olen antanut hänelle tilaa lähtemällä yhteisen keskustelun tuloksena vähäksi aikaa toiseen kaupunkiin. En siis riidan tuloksena tai mitään vastaavaa. Tämä on nimenomaan sitä tilanantoa, ei niinkään ajan yksinään.
En halua, että hän murehtii minusta turhaan, joten soitin myös hänelle saavuttuani määränpäähäni. Sanoin, että nyt pyrin olla soittamatta tämän aikaa, kun olen poissa. Hän totesi, ettei halua rakentaa mitään muuria ympärilleen ja tietysti saa soittaa. En kuitenkaan näin tee - puheluihin vastaan kyllä. Tämä on hankalaa, koska puhumme yleensä paljon ja kerromme toisillemme myös ns. typeriä pikkuasioita. Esimerkiksi nyt minun tekisi niin paljon mieli kertoa hänelle, että vihdoin eräs radiokanava kuului koko ajomatkan ajan. Lieneekö siis kuuluvuusalue laajentunut vuoden vaihteessa. Hölmö esimerkki, mutta kuitenkin. Hän on soittanut minulle jo muutaman kerran ja vastaan kyllä hänen puheluihinsa, koska en halua hänelle huolta aiheuttaa.
Aiemminkin jo mainitsin, mutta haluan vielä tuoda sen esille, että arvostan todella ajatuksianne ja kommenttejanne. Koko eilisen illan juttelin siskoni, joka on loistoystäväni, kanssa, mutta täysin ulkopuolisten ajatukset, tarinat ja ideat ovat kuitenkin eri asia. Ystävät ja tuntemattomat molemmat saattavat auttaa. Miten ikinä tässä vielä käykään, ainakin haluan ymmärtää ja olla tekemättä pikaisia johtopäätöksiä tai muitakaan päätöksiä, koska tässä on niin paljon pelissä, että ajatuksistaan ja myös teoistaan pitää olla tyytyväinen ja ottaa vastuu.
Jep, ja katsellut dr. Philiä sekä muutenkin ollut avoin kaikelle parisuhdetietämykselle.. :)
Hyvää uutta vuotta ja kärsivällisyyttä joka suhteeseen, sitä tarvitaan monesti kaikkein eniten olipa kyse melkein mistä vain..:)
Jotenkin olo on niin ontto. Nytkin itse tavallaan vastailen itselleni. Huomaan, etten meinaa kestää pienimpiäkään vastoinkäymisiä. Sisko, jota juuri äskeisessä viestissäni ylistin, ei taidakaan ymmärtää minua yhtään. Oikeasti taitaa olla niin, että parhaiten minua voivat auttaa ihmiset, jotka minua eivät tunne. Miten suoraan minun pitää sanoa ystävilleni, että välillä tuntuu etten jaksa? Ilmeisesti kaikille ystäville ei edes "En jaksa yksinäni tehdä nyt sitä" ei ole tarpeaksi suora lause. Tämä on hankalaa, vaikeaa ja kivuliasta minulle. Miksi ihmiset, jotka tuntevat minut, eivät näe tuskaani tai ymmärrä, että en nyt konkreettisesti jaksa olla maailman ihastuttavin ja toimeliain ihminen?
Harmittaa vielä, että huomaan lähes suuttuvani, näille ihmisille, joista yleensä ajattelen, että he välittävät minusta. Mutta miksi tuntuu, että he kääntävät selkänsä minulle juuri nyt, kun minulla on niin kovin vaikeaa?
Kaipa se tuli sitten toisiin ajatuksiin, kun tietää millainen "kahle" se avioliitto tulee olemaan. Anna miehen nyt tutkiskella itseään, tapailla kavereitaan, flirttailla naisille...jne. Jos sitä vielä sattuu kiinnostamaan, niin eiköhän se takaisin palaa ja saat ne kirkkohääsi.
mulla ollut sama tilanne joskus liki komevuotta sitten. Mies halus erota ja oltiin erossa kolme viikkoa ja pian tulikin soitto että hän tekee mitä vaan jos annan anteeksi. Sen jälkeen on elo sujunut hyvin ilman "taukoja" ja miettimisiä. Joskus sellanen ero tekee hyvää, sillä huomaakin kuinka paljon toista rakastaa oikeesti ja kuinka kauheeta olis olla ilman toista. voimia ja jaksamista
Kiitos voimien toivotuksesta. Niitä todella tarvitaan tällä hetkellä. Enemmän kuin mitään muuta. Olen nyt varannut itselleni ajan psykologille, että voin mennä tuntojani purkamaan, ettei pää hajoa. Tiedä sitten onko siitä apua vai ei, mutta yrittänyttä ei laiteta. En ainakaan voi oikein mitään hävitä.
Lueskelin alkuperäsen tarinaa ja tuntoja ja tavallaan helpotuin, et muillakin on samanlaisia kokemuksia, vaikka en TODELLAKAAN kellekään tällästa tilannetta toivo!
Mulla siis sama tilanne, vaikka me vasta reilu "kolme" vuotta oltu yhessä, eikä kirkkoa olla varattu, mutta muuten ollaan kyllä mekin elämän risteyskohdassa, varsinkin avomieheni. Että toisaalta ymmärrän irtioton tarpeen häneltä, mutta toisaalta mietin, että voiko hän oikeesti rakastaa mua, jos tarvii miettiä, et haluaako vai eikö olla mun kanssa. Selvästi kuitenkin välittää, mutta...
Minä myös olen pari viikkoa asustellut muualla ja ollut ottamatta yhteyttä mieheen niin vähän kun mahdollista ja päättänyt, että annan nyt hänelle sen aikansa, vaikka välillä ahdistaa niin lujaa! Onneks on paljon ystäviä, jotka on aina valmiita kuuntelemaan ja perhekin tietysti, mutta perheessä on se "vika", että ne välittää musta liiakskin: vaikka ovat tykänneet mun avomiehestä paljonkin, eivät vaan halua nähdä että muhun sattuu, eivätkä sen takia osaa nahdä asiaa ollenkaan avomieheni kannalta, vaan se on nyt se roisto, joka satuttaa heidän lastaan ja siskoaan. Eivätkä he halua nähdä, että mua sattuu, joten tavallaan ovat niin kuin asiaa ei olisi. Sama tavallaan ystävien kanssa, mutta ei ehkä niin suuressa mittakaavassa.
Pahimman järkytyksen yli olen jo päässyt ja tiedän että selviän ilman häntäkin... Tunteet heittää kuitenkin vuoristorataa päivästä toiseen: välillä oon tosi vahva ja välillä taas tuntuu, et ei näy mitään valoa tunnelin päässä. Välillä mietin että teenkö itteni naurettavaks muitten silmissä, kun vaan venailen, että koska pääsis takas kotiin (Meillä on ihan järjellinen syy siihen, miksi mä lähdin meidän kodista, eikä mies, en vain halua paljastaa sitä tässä tunnistamisen "pelossa"). Sen takia oon yrittäny olla vahva ja pakottaa itteäni harrastuksiin ja kavereiden kanssa kahvittelemaan yms. etten tuntisi itteäni täysin urpoksi odotellessani :) Mietin kanssa että JOS tästä nyt selvitään, pari kertaa pariterapiassa tuskin olis pahitteeksi.
No mutta hyvää alkavaa vuotta kaikille ja toivottavasti siitä tulee viime loppuvuotta parempi! Se mikä ei tapa, vahvistaa!
Silmät harittaa jo :) piti olla: "vasta" reilu kolme vuotta, eikä : vasta reilu "kolme" vuotta... No ehkä pitää mennä nukkuu..