Olen ollut mieheni kanssa yhdessä n. 5 vuotta ja avioliitossa vuoden. Meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Olen nyt reilun kuukauden ajan tapaillut toista miestä. Olen rakastunut tähän mieheen ja hän minuun. Tunteet omaa miestäni kohtaan on hiipuneet pois vähitellen. Tuntuu,ettei meillä ole enää muuta yhteistä kuin lapset. Nyt puntaroin vakavasti eroa. Pelottaa vain se lopullinen ratkaisu. Tiedän,että tällä hetkellä minua vahvasti ohjaa tunne. Tämä tapaamani mies on niin sitä,mitä olen "etsinyt". Minua pelottaa tehdä aloite erolle ja sitten edessä olisi muutto täysin vieraalle paikkakunnalle. Minulla nyt ajatukset ihan hukassa... Onko kenelläkään neuvoja,mitä tehdä??
Jätänkö mieheni vai en??
Iinali
516774
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 51
Vanhimmat
avioliitostaan.
Hänellä on Tian kanssa 2 pientä poikaa.
Kuulema vaimonsa vanhemmat rahoittavat kaiken ja se on yksi päällimmäinen syy.
Nyt sitten menivät lomamatkalle.
Itse kyllä lähtin rohkeasti kun tunsin että tuo mies ei ole se ketä haluan eli vastoinmielinen. Miksi pakoittaa itsesi.
Olet onnellinen, kun olet löytänyt miehen joka sinua haluaa ja haluaa olla kanssasi ja on siihenkaan valmiina, eikä niin kuin mun tapauksessa.
Jos meinaat heivata nyk. miehen niin neuvon ettet ota uutta tilalle koska tilanne ei muutu miksikään..1 v ja homma alkaa kaduttaa ja palaa samalle tasolle kuin nyt..
Mielummin ole yksin!
Kokemusta on.....
Itse en näe järkeväksi erota, jos avioliitto sujuu hyvin. Nyt kun tapaat jokun toisen "paremman", hän saattaakin vain antaa paremman ensivaikutelman. Miehesi jo tunnet ja hän olisi tuttu ja turvallinen, joku toinen olisi taas sama kuin hyppäisi pelastusveneestä myrskyaallokkoon - ikinä ei tiedä kestääkö se uuden kanssa parin kuukauden huumaa pidempään.
Ja lapsillekin olisi mukavampi jos heillä olisi oikea isä, eikä monta isäpuolta ja sitten tappelut lasten tapaamisista ym rasittavat. Minä unohtaisin ulkopuoliset ja pitäisin kiinni täysillä hyvästä avioliitosta, sillä niitä kun on niin vaikea enää rakentaa.
Ihmisethän aina etsivät rakkautta. Avioliittoon mennessäsi, miehesi oli sinulle rakas, eikö totta? Mitä tapahtui, kun tunteet hiipuivat? Etsitkö seikkailua vai eikö teillä ole yhteistä aikaa, vai jotain muuta?
Eli kysynkin näin päin, että oletko valmis tuhoamaan hyvän avioliittosi "syrjähypyn" takia?
Miksi tunteesi ovat hiipuneet? Onko joitakin erityisiä syitä, miksi oma mies ei tunnu enää hyvältä? Onko miehelläsi vaativa työ ja pitkät työpäivät? - Itse ainakin elät vaativaa elämänvaihetta, kun on kaksi alle kouluikäistä lasta.
ovat vähitellen hiipuneet. Tuntuu,et miehelleni olen täysin itsestäänselvyys. Aina kotona ja hän menee ja tulee miten haluaa. Hän ei enää ole niin huomaavainenkaan...jos meil ei olisi lapsia olisin jo aikapäiviä lähtenyt...
vaikkapa Väestöliiton artikkeleiden valossa, http://www.vaestoliitto.fi/ . Otsakkeen Oikopolut alta löytyy artikkeleita. Toimivan parisuhteen artikkelit löytyvät suoraan http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/ .
Olen itse samantyyppisessä tilanteessa parisuhteeni kanssa ja noiden artikkeleiden avulla yritän ryhtyä keskustelemaan miehen kanssa suhteen tilasta. Terapiaan ei nyt ehditä, mutta yritän tehdä vielä yhden yrityksen tämän suhteen eteen.
Moni suomalainen mies saisi paljon positiivista aikaan, jos/kun jaksasi olla naiselleen huomaavainen ja kohtelias.
Kautta historian se nalkuttava osapuoli on ollut nainen.
Paskaa tulee tuutista niin paljon,että mies kuin mies menee sanattomaksi.
Iljettää puhua ja pussata sellaista suuta.
Taas yksi yksisilmäinen joka luulee olevansa kaikessa oikeassa!
Huomaavaisuus ja kohteliaisuuskin täytyy ansaita!
Jaa, no mitä sinä ajattelet tämän uuden miehesi arkeaan elävän, kun elätettävänä ja kuvioissa on vielä kaksi toisen miehen tenavaakin (jos et sitten heitä isälle jätä)??? Tuskinpa se vastaa sitä, mitä te nyt kahden kesken olette salaisissa tapaamisissanne kokeneet???
Että järki käteen, tyttö. Ja samalla koeta tehdä yhdessä oman miehesi kanssa jotain suhteenne ja tunteittenne piristämiseksi. Ei se ilmaiseksi tule!
Entä silloin jos vaimo on huomaavainen vuodesta toiseen eikä aviomies noteeraa sitä lainkaan?
Joskus väsyneenä ja turhautuneena tulee sanottua miehelle liian napakasti. Valitettavasti, mutta mielestäni ymmärrettävästi.
Kyllä se nyt vain on niin, että ainakin minä saan juuri sellaista kohtelua kuin olen ansainnut.
Joskus palaa hihat ja ihmiset pysyvät yleensä aika etäisinä.
Joskus kun onnistun olemaan ihana ja hurmaava, se taatusti palkitaan aivan samalla tavalla.
Jos erehdyn jostain asiasta, ja olen aivan varma, että olen tässä asiassa oikeassa, muut yleensä eivät ala jankkaamaan. Tuumivat vain itsekseen "Pässi mikä pässi!"
Sitten hävettää kun huomaan olleeni sittenkin väärässä. Jos nyt ylipäätään huomaan. Sitten ei hävetä.
Tätä iso osa miehistä odottaa, että vaimokulta huomaisi, että mieskin saattaa edes joskus olla oikeassa. Odottaa ja odottaa vuodesta toiseen, koska eihän nainen kestä minkäänlaista arvostelua.
Vihannekselle on muutenkin turha puhua.
Minulla ei ole lapsia, mutta olen kokenut rakastumisen toiseen mieheen vuosi sitten palavasti ja olin varma että tunteeni ovat kuolleet jo nykyiseen mieheeni ikuisesti ja hän vaikutti todella tylsimykseltä silloin, ja tämä uusi mies näytti olevan juuri kaikkea sitä unelmaa mitä olen aina halunnutkin. Hän kuitenkin palasi kotimaahansa ja minä olin ihan murtunut, mutta tällä hetkellä kuolleet tunteeni ovat heränneet uudelleen ja olen taas aivan satavarma siitä että nykyinen mieheni on minulle melkeinpä ainoa oikea yms yms. siis todella uskomatonta, että näin voi käydä, mutta totta se on että elämä ei ole mitään tasaista ja tunteet voivat muuttua milloin mitenkin. En usko että se muuttuuu paljon kenenkään kanssa, alkuhuuma on vain alkuhuumaa ja se loppuu aikanaan varmasti kaikkien kanssa. Suosittelisin siis jo lastenkin takia odottelemaan miten tilanteet muuttuvat, ja muista että puhuminen todellakin aina auttaa parisuhteessa. ja yksi hyvä keino saada mies tajuamaan että on todellista aihetta muutokseen, on se että myönnät että olet jo harkinnut lähtöä ja että haluaisit kuitenkin olla hänen kanssaan, joten voisitte mielestäsi koettaa molemnmat ryhdistäytyä ja uudistaa ehkä jotenkin parisuhdettanne esim. uudenlaisien käytöstapojen ja asioihin suhtautumisten avulla. Varmasti miehesikin haluaisi pysyä lastensa ja sinun lähellä, ellei hänenkin puoleltaan ole sitten kaikki tunteen hiipuneet? Tsemppiä sinulle ;)
odottaa... ei ole kovin mukavaa että työssään menestyvä mies joka saas kehuja niin työssä kuin kotonakin, ei sitten osaakaan kehua vaimoaan mistään. minun työni on toisenlaista mutta olen menestynyt omassa työssäni helkutin hyvin. sitä arvostetaan kyllä työpaikalla -. kiitos ja kunnia heille - mutta kotona saan osakseni jatkuvaa vähättelyä. eipä kauan enää jaksa miestäkään kannustaa. jos olen asiasta maininnut, miehen kommentti: kyllähän minä sinun työtäsi arvostan, MUTTA.... plaaplaaplaa. ja mitä paremmin mies menestyy sen ylpeempi se on. tämä muutos on tapahtunut viim. kolmen vuoden aikana. sitä ennen meillä oli hyvää avioelämää 12 vuotta. onkohan mies vaihtuut jossain kokkareissa....
Vaikutat kovin nuorelta. Nyt olet kuitenkin äiti ja äidit ei jokaisen ihastuksen anna vaikuttaa elämäänsä.
Järki käteen, tunteet tulee ja menee. Vai oletko sellainen jonka pitää koko ajan kokea olevansa rakastunut? Jos olet, sinun ei olisi kannattanut hankkia lapsia lainkaan.
Anteeksi jos sanoin liian suoraan miten näen asian.
mitään pahoitteluja. Mielipiteitä kun kaipailinkin :) Kiitos!
Et liene mikään ihannemorsio kenellekkään, kun vaihdat rakkautesi kohdetta ilmeisen summittaisesti?
Tämä luonteenpiirteesi varmaan näkyy ja ilmenee myös sille uudelle "ihanalle", ja taas olet samassa pisteessä.
Uuusiosuhteista ei onnistu muutenkaan kuin aivan aniharva. Tilastojenkinmukaan vain n. kymmenen prosenttia. Mitenkähän paljon niitä jääkään tilastoimatta, koska mitä arvoa niillä on? Ketään ei kiinnosta jne.
Tee mitäs tykkäät, mutta paskaan astut, jos vaihdat muka parempaan!
Kuka kunnollinen edes huolisi varattua?
Itse olen sitä mieltä, että avioliitto ei onnistu ilman rakkautta. Toki alussa tunteet ovat vahvemmat ja saattavat arjen myötä hiipua. Ja muutakin kuin rakkautta tarvitaan. Jos susta kuitenkin tuntuu oikeesti siltä, ettet enää rakasta miestäsi miksi pitäisi jatkaa? Lapsia täytyy tietenkin ajatella ja pistää itsensäkin edelle, mutta eivät lapset ole tyhmiä! Lapset vaistoavat vielä paremmin jos asiat on huonosti. Voi olla ennemminkin parempi asia sekä lapsillesi, että itsellesi ettet jatka suhteessa missä et ole onnellinen. Ei ehkä ole viisasta heti hypätä uuteenkaan suhteeseen, vaikka olisi kuinka ihastunut.. Nää on vaikeita asioita joissa ei voi tehdä hätiköityjä päätöksiä. Jos vaikka pitäisit vähän aikaa väliä tän toisen miehen kanssa ja keskittyisit vaan avioliittoon ja yrittäisit vielä ja sen jälkeen katsot mihin lopputulokseen tulet, että löydätkö vielä jotain kadotettuja tunteita miestäsi kohtaan...
Onni ei löydy etsimällä.
Minusta pitäisi olla onnellinen, että on lapsia.
Sen lapset kyllä myös huomaavat.
Aika törkeää jos oma huvittelunhalu menee lasten edelle.
Ei kenenkään avioliitto ole yhtä ruusuilla tanssimista.
Ei liioin lasten elämä sen jälkeen, kun koti on pirstottu epämääräisen syyn takia, ja näin kaukaa katsoen aivan toivottoman suhteen takia!
dr. idan kommentti on sinänsä ihan hyvä ja varteenotettava. Täytyypi vain muistaa, että rakkaus ei ole sama asia kuin suuri intohimo ja tunteiden palo!
Rakkaus on pohjatunne RAKASTAMISELLE mikä taas tarkoittaa sanoja, tekoja, välittämistä, sitoutumista ja elämistä arkipäivässäkin...
Eli ei muuta ap, kuin rakastamaan sitä omaa puolisoasi.
Jätätkö lapset isän kanssa vai ajattelitko ottaa ne uuteen suhteeseen?
Jos jätät isälle, niin kai sinulla on mahdollisuuss elämäsi "rakkauden" kanssa tehdä uusia ja kun taas arki tulee, niin lähteä. Koskee teitä molempia.
Jos lapset seuraa mukana, niin on todella pienet mahdollisuudet onnistua. Mies voi jonkin aikaa kestää lapsiperheen rumbaa, mutta kun äidin aika menee uhmaan/nuhakuumeeseen/ripuliin, niin alkaa ottaa päähän. Teillä on nyt ollut vain sunnuntaita, sillä ei ole mitään tekemistä arjen rakkauden kanssa. Voithan ryhtyä rakastumisen kiertolaiseksi, mutta älä tee yhtään lasta siihen epävarmuuteen enää.
Aika hurjaa lähteä noinkin pienten lasten kanssa
täysin vieraalle paikkakunnalle, ei kai tuohon voi muuta sanoa. Entä kun rakkaus haihtuu, yksinäinen arki astuu kuvaan, mikä on lasten osa?
Jäitä hattuun!
Kannatan harkintaa, kyseessä ei ole pelkästään sinun etusi, vaan lasten ja nykyisen miehesi kohtalo myös. Rakastumisen huuma hullaannuttaa herkän ihmisen, mutta se hiipuu ja muuttuu kaikissa suhteissa.Kuukausi on tosi lyhyt aika tehdä johtopäätöksiä, et ole tietoinen nykyisen rakkautesi huonoista puolista, näet kaiken vielä ruusunpunaisten linssien läpi. Vuoden parin päästä tiedät enemmän.
Olet kyllä aika heppoisin miettein avioliittoasi pois heittämässä. Mieti nyt vielä hetki, jos toinenkin. Anna ajan kulua, tuollainen hetken huuma tulee itsekullekin, vaan kun siitä selviät, olet luultavasti onnellinen oman miehesi kainalossa. Harkitse myös jotain pariterapeuttia. Anna miehellesi myös mahdollisuus. Ja jos sitten lähdet, vaihdat paikkakuntaa, harkitse vakavasti, että suosiolla ne lapset jäävät sitten isälleen. Sinun tulevaisuutesi ei tällä kertomallasi tiedä kovin tasapainoista elämää, sinulle tai lapsille. Monta isäpuoliehdokasta, koska jos kuukauden 'rakkauden' jälkeen olet eroamassa, huhhuh...
kemiallisen toimintahäiriön takiako? Mieti nyt hieman!
Älä ainakaan eroa.
Erotkaa.
pitemmässä suhteessa jossain vaiheessa itsestään selvyys miehellesi tai miehillesi. Tunteet menevät ja tulevat, koskaan ei ensi rakkauden ja rakastumisen huuma pysy pitempään. Mikäli niiden mukaan alat elämään, niin joudut vaihtamaan miestä kuin paitaa.
Tämä mies, jonka kanssa nytkin olet, on luultavasti vain oman tunteidesi luomus, kunnes teillä arki koittaa ja näkisitte kaiket päivät. Mikäli nykyinen liittosi muuten on hyvä ja miehesi ei ole paha sinulle, niin sanoisin, että mieti kaksikin kertaa, ennen kuin menet liittosi rikkomaan. Tähän sisältyy myös nyt tämä pettämisesi. Olet ottanut jo ensimmäisen askeleen kotisi ja perheesi rikkomiseen.
Avioliitto on lupaus olla yhdessä lopun elämää, joko tämä unohtui? Miksi menit naimisiin, jos nyt jo vuoden päästä olet valmis rikkomaan lupauksesi? Selitys rakkaus, ei riitä tähän, koska tuskin voit rakastaa oikeasti tätä miestä, jota tuskin edes näin pienellä ajalla tunnet.
kirjoittajaan ainakin viiden viimeisen rivin kohdaalla.
Miehes löytäis toisen naisen tsm. Tiedän tapauksia joissa (on erottu MIEHEN ALOITTEESTA) ja lapset ovat joutuneet koville ero/muutto/muutto/uusi tarha/ taas uusi tarha tsm. Lapset vaistovat ettet oo onnellinen.
Jos pitää koko ajan hymyillä, pitää vetää jotain tai mennä neulottamaan suupielet plastiikkakirurgilla korviin kiinni.
Ei lapset siitä rikki mene jos joskus on normaali olo.
Kysy lapsilta haluavatko he kotinsa hajotettavan? Tai älä vaan kysy! Olet niin tyhmä, että varmaan teetkin sen, jos sinua ei erikseen nimenomaan kielletä.
Kaikki lapset haluaisivat, että heillä on koti! Kaikki eron jälkeen tulevat asunnot ovat kehnoja korvikkeita vaikka mitä itsellesi uskottelisit!!!
Jos kuvittelet tulevasi erosta onnellisemmaksi, olet väärässä.
Olet mikä olet. Kaikki muutkin miehet kohtelevat sinua aivan samoin kunhan oppivat tuntemaan.
Muuta on turha kuvitella.
Kierrätyskamana sinulla ei enää ole tunnearvoa.
Joka kerta kiertonopeus kiihtyy.
Usko pois; Paska löytyy peilistä, eikä sitä välttämättä kukaan oikeasti halua tontilleen!
Kuten ehkä jo oletkin lukenut yhden aloittamani keskustelun samasta aiheesta!? Erona vaan että jo vuosia meillä on liitto junnannut ja ollut kaveriasteella, ja mulla ollut suhde toiseen jo pitkään.
Mitä sulle tässä sanoisin, kuukausi tutustumista toiseen on vielä varsin lyhyt aika, eikä siinä toisen varsinaista luonnetta välttämättä niin hyvin tunne vielä. En ole lukenut kaikkea mitä tässä sinulle aiemmin on vastailtu, mutta mielestäni olennaista on mitä ajattelit kuukausi sitten, ennenkuin tapasit sen toisen miehen. Olitko silloin jo ajatellut erota? Vain toisen miehen takia en lähtisi eroamaan, siinä alkuhuumassa kaikki vaikuttaa niin täydelliseltä aina. Ainahan kaikki parisuhteet väljähtyy, ja se on osittain myös itsestä kiinni, joskus tilanne vaan menee sellaiseksi ettei sitä voi paikata enää. Vain sinä tiedät mikä oman avioliittosi tilanne on. Toivon että asiat järjestyvät, niin sinulla kuin minullakin. Tässä vaiheessa tuntuu että teki niin tai näin, niin kaikki on vaikeaa, mutta ehkä se sitten vähän myöhemmin helpottaa, niin pitää vaan jaksaa ajatella. Tsemppiä sulle!
meillä oli mieheni kanssa jo suhteen alkutaipaleella paljon vastoinkäymisiä ja riitoja paljon. Johtui siitä,kun kuitenkin toisen tunsi vasta niin huonosti. Sit kuitenkin aina mentiin eteenpäin. Eka lapsi syntyi,kun olimme olleet yhdessä 1,5 vuotta. Ajat silloinki oli vaikeita. Ja mietin monesti,et jos ei olisi lasta,niin ei varmasti oltais yhdessä. Mutta nyt meillä on 2 ihanaa lasta. Naimisiin mentiin ja jotenki epäröin sitäkin....??? Nyt vaan kun tapasin tämän miehen niin hän on niin eri tasolla kaikinpuolin kuin oma mieheni. Hänelläkin on 1 lapsi joka asuu hänen kanssaan. Naimisissa ei ole ollut.
Tämä on niin vaikeaa..Yritän koko ajan punnita kaikkea mahdollista....
Oleko alusta asti haaveillut toisesta miehestä? Se näkyy.Eikä tunnu kivalta. Eikä sekään kun huoraat. Pienten lasten äidin kuuluisi ajatella vähän toisin...
riitelyyn löytyy yleisesti kotitöistä,jotka minä aina teen,miehen alkoholinkäytöstä ym. Ollaan yritetty puhua ja hän aina vannoo korjaavansa tapansa ja ollaan sovittu töiden jaosta,mut sitä "hyvää aikaa" kestää pari päivää ja sit palaa taas entiseen. Sit ku juo ei jaksa hoitaa lapsia ym. Oon niin väsynytkin tilanteeseen. Olen kyllä yrittänyt!!!!
Ja minun mielestä lapset voi hyvin,kun äiti tai isäkin voi,eikös???!!! Minusta on nyt tämän uuden miehen tapaamisen jälkeen löytynyt sellaisia positiivisia piirteitä,mistä en edes ollut tiennyt omaavani! Lapset on mulle kuitenkin aina numero 1.
meininki kuin sinulla, että ei tosikaan. Tai no, yksi iso erottava tekijä on, nimittäin lapset, meillä niitä ei ole.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä vajaat 5 vuotta, joista reilut 1,5 vuotta naimisissa. Hän on oikeastaan "ensirakkauteni". Alusta asti on meilläkin ollut vaikeaa, mutta aina ollaan vaan eteenpäin jungerrettu. Eroa olen pohtinut oikeastaan jo alusta asti, mutta aina olen vaan jatkanut, kun jotenkin olen tehnyt tosi paljon sitä täällä jonkun aiemmin ehdottamaa peiliin katsomista ja olevinaan nähnyt siellä kaikkien ongelmien syyn, eli olen syyllistänyt itseäni koko ajan, myös mieheni on tehnyt sitä: et sinä parempaa löydä, itse olet niin vaikea jne. Ja tämän tietysti olen uskonut - ainakin silloin tällöin.
Nyt jokunen kuukausi sitten tapasi toisen miehen, johon ihastuin. TArkoitus ei meillä kummallakaan ollut ihastua, niin vain kävi, kun on niin helppo ja hyvä olla toisen kanssa yhdessä. Ja silmäni ovat avautuneet: eivät nämä kaikki oman suhteeni ongelmat VOI millään johtua pelkästään itsestäni! Olen ollut vaan äärimmäisen epävarma itsestäni ja mieheni puheitten (ja varsinkin käytöksen!) myötä olen oppinut, etten muka parempaa ansaitsekaan. Kuitenkin tämä uusi, tapaamani mies on kuin nostanut minut siivilleni, ja huomaan, että nyt vasta olen elämäni ekaa kertaa rakastunut. On mieletöntä huomata, että toinen ymmärtää, ei tarvitse selittää ja selitellä omaa persoonaa, tapoja ja käytöstä toiselle koko ajan, toinen kuuntelee ja yhdessäolo on helppoa.
Nyt taas joku voi täällä sanoa, että juu juu, tuo on tuota alkuhuumaa. Olen sitä itsekin miettinyt, että olisiko tämä vain sitä, mutta enpä usko. Ikävä kyllä totuus on se, että kamalia, tunnevammaisia ihmisiä on olemassa ja jotkut sattuvat menemään niitten kanssa naimisiin. En nyt tarkoita, että itse olisin avio-ongelmissani mikään pulmunen, mutta ikäväkseni on todettava, että mieheni on oikeasti varmasti jollain lailla tunnevammainen ja saanut aikamoisen erikoisen kasvatuksen. Tämän myöntäminen itsellekin on ollut vaikeaa... Eli kun täällä jotkut kertovat ihastumisistaan toisiin miehiin/naisiin, niin enpä uskaltaisi ihan heti mennä tuomitsemaan, nimittäin taustalla voi todella olla huonoja ja haavoittavia suhteita, joissa eläminen ja niitten jatkaminen on suorastaan rikos ihmisarvoa kohtaan! Ja toisaalta tietenkin ymmärrän senkin, että paljon tapahtuu turhia eroja ja hetken huumassa tehtyjä vääriä ratkaisuja, mutta joskus voi vaan ihmisen ainoa pelastus olla ihastuminen/rakastuminen toiseen ja silmien avautuminen, kertakaikkisesti on olemassa sellaisia ihmissuhteita, joissa toinen todella tapetaan, ainakin henkisesti, niistä vaan on ehkä kaikkein vaikein ihmisten lähteä kuitenkin pois (puhun ainakin itsestäni, joka edelleenkin pohdin, mitä tehdä, vaikka järki ja tunteet sanovat samaa, silti on joku ihme jarru päällä: kai tämä huono suhde on syönyt niin itsetuntoni, etten uskalla enää tehdä mitään), helpommin ihmiset miltei lähtevät suhteesta joka on "ihan okei" toisen ihastuksen perään. Todella vaikeassa suhteessa elänyt on niin lukossa, että mikä tahansa ratkaisu tuntuu vaikealta. Ehkäpä itse odotan jotain "rysähdystä" joka selvittää asiani johonkin suuntaan.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia, meilaa [email protected] . Yleisellä foorumilla on jonkin verran mietittävä mitä kirjoittaa.. Jos arvelet että musta tai ajatusten vaihdosta olisi hyötyä, niin pistä meiliä tulemaan.
Yrität siis muuttaa toista? Olet yrittänyt koko ajan? Miestäsi on siis koko ajan v****nut kun ei sellaisenaan kelpaa!
Ei kukko käskien laula. Mitä enemmän yrität sitä enemmän potkii takaisin.
Koita muistella niitä hyviä aikoja. Kai teillä niitä oli ainakin seurustelun alussa? Pitäisi hyväksyä silloiset pelisäännöt. Oliko niissä paljonkin eroa?
Lapsille tämä uusi mies on arvoitus ja peikko. Eikä ainakaan mikään isän korvike, sillä hänhän sen kodin särkee.
yritä muuttaa ketään. Eikös perhees ole molemmilla vanhemmilla vastuu lapsista ja kotitöistä? Niin ainakin minä ajattelen. Ollaanhan tasavertaisia. Ei yks ihminen jaksa kaikkea..
Miten niin 'yksi ihminen ei jaksa kaikkea'? Totta helkkarissa jaksaa. Minä ainakin, kun mies muutti pois, niin aivan varmasti jaksan edelleen kolmen päiväkotilaisen kanssa elää elämää ja pitää kodista huolta.
Suhteellisuudentajua! Sinua ottaa aivoon, että mies ei tee mitään, älä sano 'ei yksin jaksa kaikkea'. Siinäkö se on eron syy? Nyt heti siitä juttelemaan, keskenänne tai terapuetin kanssa. Oma laiskuuttasi nyt luulet eron olevan se helpompi tie.
puhuneet ja paljon.. Mikään vain ei muutu. Itse olen kyllä ihmisenä tässä suhteessa kasvanut kovasti. Tottakai jaksan lapseni ym. yksinkin hoitaa,mutta tarkoitin,et kun kerran on toinenkin niin miksi pitää yksin???
Usko se mitä sydämesi sinulle koittaa sanoa! Älä anna "järjen" voittaa. Sanon näin omasta kokemuksestani, sillä itse yritin olla järkevä... ja kappas: minusta tuli katkera! Elän miehen kanssa jota en rakasta ja nyt kun olisin valmis toimimaan niin kuin oikeasti haluan ja oikein olisi, niin se on jo liian myöhäistä... "Jos sulla kerran on, joku josta oikeesti välität..."
Halusin sanoa sinulle yhden asian ja se liittyy vahvasti jo olemassa oleviin lapsiisi.
Teillä on kaksi pientä lasta, olette naimisissa omasta vapaasta tahdostanne.
Elämä pienten lasten kanssa nuoressa suhteessa ei ole helppoa. Tunteet muuttuvat. Miehesi on varmastikin ottanut sinut itsestään selvyyteenä. Luulisin että sinäkin olet ottanut sellaisena hänet. Näin se vain menee.
Mikäli teillä ei ole mitää ihan älyttömiä perhettänne fyysisesti tai henkisesti tuhoavia ongelmia, koettakaahan vielä.
Onko kaikki polut jo kuljettu vai onko uusi ihastus vain saanut jalat alta ja mielen jo ihan muualle kuin sinne omaan suhteeseen?
Kanna vastuu teoistasi jotka olet tehnyt vasta muutama vuosi sitten. Anna aikaa. Anna anteeksi. Puhukaa. Hakekaa apua. Älä heitä kaikkea pois ennen kuin voit käsi sydänmellä todeta yrittäneesi kaikkesi.
Me yritimme 2 vuotta, se ei tainnut ikävä kyllä auttaa, mutta kyllä olisi harmittanut jos tähän olisi päädytty jo aiemmin ilman yritystä.
Tsemppi!
Olet nyt tapaillut toista miesta kuukauden. Mitä se kertoo tästä miehestä, tunnetko todella hänet, miksi olet ihastunut jne. Näitä kysymyksiä on satoja etkä tiedä niihin vastausta. Muistele miehesi kanssa elettyjä alkuaikoja tunteet olivat samanlaisia mutta lasten tulon ja suhteen arkistumisen myötä asiat muuttuvat. Mitä vuoden päästä kun suhteenne on arjen pyörittämistä on jälleen uudet ihastuksen vuoro ja miehen vaihto. On toinenkin vaihtoehto... Tälläistä tämä elämä on.
salassa ja jatka avioliittoasi. Anna miehelle pari kertaa ja suututa parikertaa niin tunnet kaverista jotakin.
Mista maailmassa sinulla riittaa aikaa haikailla vieraiden miesten peraan???!!!
Oman lapseni ollessa pieni (ja hoitaessa kotini ja perheeni) minulla oli aikaa juri ja juuri piipahtaa 2minuutin suihkussa yksin.
Jokatapauksessa nyt on liian myohaista haaveilla muista miehista.
Sina olet tietoisesti ja hyvin harkiten hankkinut kaksi teista kahdesta taysin riippuvaa avutonta ihmista. Te molemmat olette heista vastuussa seuraavt 18 vuotta. Tassa vaiheessa on taydellisen typeraa ruikuttaa aviomiehen epakelpoisuudesta, ja alkaa hourimaan haaveista repia perhe ja tyontaa isa pois lasten jokapaivaisesta elamasta.
Jos mitaan, sinun taytyy nyt kaikin voimin vetaa perheesi yhteen = hoitaa lapset (itsehan heidat hankit), kotisi (kuka viitsii asua sikalassa) ja miehesi (varsinkin jos tuo yhteiseen talouteenne myos euroja).
Joten lopeta typeryydet ja kanna vastuu jonka olet itsellesi hankkinut. SE on sinun velvollisuutesi.
se yksinkertainen on jos lapsen takia on vain nippanappa 2 min aikaa käydä suihkussa?? no,, jokainen kykyjensä mukaan. äitini maalasi tauluja, öljyväreillä, akvarelleja, kirjoitti kirjan, kuopsutteli kesällä puutarhassa ja talvella teki lumityöt,,, ja hoiti siinä sivussa vielä kaksi lasta minut ja siskoni ja niin tietysti...unohtui vallan isämme joka oli näyttelijä ja vietti aikaansa teatterilla harjoituksissa ja näytännöissä.,, eikä me sitä juur nähty kun ymmärrettiin sitten myöhemmällä iällä että äiti ja isä oli eronneet omalla taiteilijamaisella tavallaan...
- me kai kasvettiin kieroon koska minusta tuli ihan tavallinen biologi ja siskosta insinööri... kumpikaan ei ole eronnut, mulla vasta yksi lapsi siskolla kolme ja ikääkin mukavasti nelkyt ja risat. jaah... että omat saavutukset lasten hoidon ohella....
Lapsemme ollessa aivan pieni, aikaa ei todellakaan jaanyt mihinkaan! oliko se sitten uutuuden viehatysta vai mita, mutta joka hetki meni hanen kanssaan: taloustyot, ostosreissut, siivoukset, jopa kasvimaan laitto,kitkemiset ja kastelut. Kaikki tehtiin yhdessa. Miten ratkiriemuista se olikaan!
Sitten kun pienokainen aloitti paivakodin (3tuntia/paiva) jai aikaa omaan palkkatyohon.
Lapsen siirtyessa kokopaivaiseen kouluun (5 ja 6 tuntisiin paiviin), palkkatyon lisaksi aikaa riitti osallistumaan kouluun liittyvaan aktiivisuuteen. Viikonlopuilla hoidettiin kotityot, lapsen/omat harrastukset/ vierailut/ sukulaissuhteet.
Mutta tuo toimi van meilla. Muut jarjestivat aikansa kuten parhaaksi nakivat.
Viestisi oli aivan kuin omasta elämästäni. Yhdessä miehen kanssa 8 vuotta, naimisissa 1,5v. Jo ennen häitä suunnittelin peruvani häät, hääpäivänä toivoin lähinnä päivän loppumista, tullessani raskaaksi panikoiduin totaalisesti, sillä koin, että tulen jäämään lapsen kanssa yksin. Suhteessa ei "periaatteessa" pitäisi olla mitään vikaa, mies ei juo, ei lyö, ei käytä huumeita jne, eli kaikin puolin todella kiltti mies.
Kahdeksan vuotta olen saanut kokea todella paljon ikävää ja paskaa hänen suvultaan, mutta koskaan hän ei ole puolustanut mua julkisesti, kiltti mies kun on, niin ei asetu poikkiteloin vaikka olisi millaisesta asiasta kysymys tahansa. Olen itkenyt suhteen aikana niin paljon, ja paha olo sisälläni on asian takia vuosi vuodelta lisääntynyt. Oman historiani takia olen kovasti kaivannut tukea ja kannustusta elämässä, siis jotain sellaista henkilöä, joka pystyy potkimaan persuksille heikkona hetkenä ja antaa uskoa omaan itseen. Mieheni ei ole pystynyt tähän, vaan silloin kun minulla on ollut todella vaikeaa, hän vain toteaa kyllä tämä tästä, koen itseni suhteessa niin yksinäiseksi. Tämän takia tuntuu, että olen menettänyt häneen luottamusta ja uskoa siihen että olisimme yksi. Kuvittelin, että avioliitto jotenkin muuttaisi asiat, että olisimme sen jälkeen vihdoin yksi, mutta niin ei käynyt, tilanne on vain pahentunut. Olen ollut onneton suhteessa ja miettinyt eroa jo ennen kuin tapasin tämän "toisen miehen". En väitä että suhde häneen olisi ruusuilla tanssimista, mutta tuntuu että henkisellä puolella meillä on toisillemme paljn annettavaa. Lapsi on ainut asia mikä pitää minua nykyisessä suhteessa, olemme menossa ammattiauttajan luo, mutta silti eroasia epäilyttää ennen kaikkea lapsen takia. Mietin, pitäisikö minun uhrata oma onneni tai edes mahdollisuus siihen lapseni takia. Täällä kovasti on sanottu, että tunteet omaa miestä kohtaan voi palata, mietin kovasti joka hetki voiko todella, jos on kokenut pettymyksiä kahdeksan vuotta. Pelkään että katkeroidun nykyisessä suhteessa, merkkejä tästä on jo olemassa. Hyvä asia on, että olemme pystynnet miehen kanssa puhumaan, hän jopa tietää ihastuksesta. Ensi kertaa kahdeksaan vuoteen olemme todellakin puhuneet! Tämä tuntuu hienolta, mutta toisaalta ajattelen että voiko asia muuttua, tulisimmeko jatkossa puhumaan ja edes yrittämään ymmärtämään toisiamme. Kaiken lisäksi suurta vaikeutta aiheuttaa se, että yhteistä aikaa suhteellemme ei kerta kaikkiaan löydy! Olen monet kerrat pyytänyt ja sanonut, että meidän pitää löytää yhteistä aikaa, mutta pidemmän korren vie työ, yhteinen yritys tai sitten kaverit/tuttavat. Tämäkin on ollut minulle valtavan suuri pettymys, että vain silloin kun minä alan järjestää yhteistä ohjelmaa, on mahdollista että teemme oikeasti jotain. Tämäkään ei suinkaan aina välttämättä onnistu toteutumaan. Vaikeita asioita, tärkeää olisi kuunnella sydäntään ja miettiä ratkaisuja sitä kautta. Mutta kun järki sanoo, että pitää yrittää, yrittää, yrittää ei saa luovuttaa... Mutta mistä tähän voimat?
Ihmiset aina ovat tietävinään toisten asiat. Totuus lienee kuitenkin, ettei kukaan voi sanoa miten toisen pitäisi toimia. Kukaan muu ei voi tietää mitä se toisten arkielämä on. minuakin on liitossani pitänyt pitkään juuri ne toisten ajatukset siitä "miten hyvä mies minulla on jne.." Jotenkin olen ajatellut etten kuitenkaan ikinä parempaa saa, jos lähden.. Tällä hetkellä tuntuu rehellinen ollakseni, että ennemmin olen vaikka yksin. En usko että ainakaan omalla kohdallani ne suuret tunteet voisivat enää palata, liian paljon olemme muuttuneet ja liian paljon on unohdettavaa ja anteeksi annettavaa. Ja varmaan olemme vain niin paljon muuttuneet, minäkin epävarmasta 18 vuotiaasta reilusti varmemmaksi lähes 34 vuotiaaksi. Ehkä jo hiukan enemmän osaan itsekin ajatella mitä haluan.
Toivottavasti asiat järjestyvät, helppoa se ei ole mutta pitää vaan olla rohkea ja luottaa itseensä ja siihen että asiat lopulta järjestyvät.
Ap kysyy "jätänkö mieheni vai en". Suora kysymys, johon pitäisi sitten vastata, huh! Sitä saa mitä tilaa, eli kaikenlaisia kommentteja, laidasta laitaan, joku niistä osunee lähimmäksi, mitä tulevaan tulee, mutta sen tietää vain kysyjä itse, ja joskus hamassa tulevaisuudessa hänkin. Tässähän voisi, jos jaksaisi, laskea, monta ääntä on jättämisen puolesta ja monta vastaan, niin jos kysyjä sitten osaisi päättää ;)
Mun ex hassasi silloin vielä yhteisiä rahoja satoja euroja ennustajiin ja kaikenlaisiin vaihtoehtohoitoihin kun teki niin kipeetä!
Nyt oikea lääkäri syöttää mömmöjä ettei pää hajoo.
Hänen puolestaan voin sanoo, että ero on perseestä!
Nyt se kerjää kuin koira kun ensin oli pakko lähteä.
Joillekkin järki kasvaa kantapään kautta. Ei voi mitään.
Ensin luin ajatuksiasi, että voi ei. Taas pienten lasten äiti joka tuntee olevansa itsestäänselvyys suhteessa ja sitten onkin ruoho vihreämpää aidan takana. Sillä ainahan niin on että tulee ihmisiä jotka vaan sykäyttävät. Vaikka olisikin suhde kunnossa niin saatikka sitten jos se ei ole... Mutta sitten mainitsit alkoholin käytön. Itse jos mies joisi mielestäni liikaa, kuten on tapahtunut, lähtisin. Lapset tarvitsevat turvallisen, vastuuntuntoisen kodin. En ole itsekään mikään absolutisti mutta alkoholi ei vaikuta tekemisiini vanhempana.
Voimia mitä sitten päätätkin tehdä. Sillä se valinta seuraa elämässäsi kuitenkin tavalla tai toisella lopun matkan.