Ensimmäinen hieman pidempi ero lapsista rupeaa olemaan takana ja näen heidät taas tänään.
Olemme eronneet hyvässä sovussa ja se tässä ihmetytttääkin, ollaan tällä hetkellä niin hyvää pataa ja molemmat kärsii kun lapset on toisella.
Asutaan lähekkäin, eilen tulin uudenvuoden vietosta ja teki mieli mennä muutaman kilometrin päähän katsomaan lapsia. Mutta eihän se ole mahdollista koska olemme eronneet, molemmille se olisi varmaan käynyt, mutta en sitten viitsinyt mennä.
On tämä hullua, mielestäni ei mitään järkeä, parisuhde oli hiipunut lasten tulon myötä, sitten lopetetaan koko avioliitto ja kaikki kärsii, asiat on siinä suhteessa hyvin että välit on kunnossa ja ajattelemme lasten etuja, mutta miksi näin, en voi ymmärtää?
Olen mies, vaimoni halusi eron n. 2 vuoden erinäköisten vaiheiden jälkeen, molemmat pettivät, hän henkisesti minä fyysisesti, sen jälkeen kun olin pettänyt hän halusi eron, hän oli aiemmin ollut tekstiviesti yhteydessä miehen kanssa, eikä tästä minulle kertonut, jäi kiinni ja vaikka sovimme niin hän teki sen uudelleen.
Olemme eronneet hyvässä sovussa ja se tässä ihmetytttääkin, ollaan tällä hetkellä niin hyvää pataa ja molemmat kärsii kun lapset on toisella.
Asutaan lähekkäin, eilen tulin uudenvuoden vietosta ja teki mieli mennä muutaman kilometrin päähän katsomaan lapsia. Mutta eihän se ole mahdollista koska olemme eronneet, molemmille se olisi varmaan käynyt, mutta en sitten viitsinyt mennä.
On tämä hullua, mielestäni ei mitään järkeä, parisuhde oli hiipunut lasten tulon myötä, sitten lopetetaan koko avioliitto ja kaikki kärsii, asiat on siinä suhteessa hyvin että välit on kunnossa ja ajattelemme lasten etuja, mutta miksi näin, en voi ymmärtää?
Olen mies, vaimoni halusi eron n. 2 vuoden erinäköisten vaiheiden jälkeen, molemmat pettivät, hän henkisesti minä fyysisesti, sen jälkeen kun olin pettänyt hän halusi eron, hän oli aiemmin ollut tekstiviesti yhteydessä miehen kanssa, eikä tästä minulle kertonut, jäi kiinni ja vaikka sovimme niin hän teki sen uudelleen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Asian kuitenkin sovimme mutta tämän aikana parisuhteemme hiipui, meillä on kolme alle kouluikäistä lasta ja haluasin heidän vuoksi ainakin koittaa elämää vielä yhdessä.
Mitä on tapahtunut? olen 36 vuotias ja perheeni on hajalla, vaikka välit on hyvät, tämä tuntuu vaan niin huonolta!
Osittain kuulosti tutulta.
Olen vain tulossa vähän perässä.
2 vuotta kohta on soudettu ja huovattu, käyty vähän terapiassakin, mutta nyt olen etsimässä itselleni asuntoa ja avioeroa olisi tarkoitus hakea sitten kai yhdessä.
Vaimoni ei näe enää muuta vaihtoehtoa. En itsekkään haluaisi tätä näin jatkaa, mutta olen toivonut muutosta meissä. Itseäni olen analysoinut ja huomannut kovasti tarkistamisen arvoisia juttuja omassa toiminnassani. Nyt olen vaimonikin mielestä jo pitemmän aikaa ollut "muuttunut" mies, "vähän kuin ennen", mutta eipä se tainnut paljoa auttaa. Pohja kaikelta on kuitenkin pois koska vaimoni ei minua enää kykene rakastamaan siten kuten pitäisi. Halua ei enää ole. Tähän on taas osa syynä joitakin vuosia sitten sattunut tapahtuma(sarja) johon nyt en sen enempää jaksa mennä.
Yrittänyt hänkin on.
Nyt asioiden konkretisoituessa tunnemme molemmat suurta mielipahaa. Minulla ehkä juuri nyt voimakkaampana koska minähän tästä joudun kirjaimellisesti lähtemään.
Uskoisin että saamme asiat hoidettua ja sovittua melko hyvin, sikäli kun nyt se yleensäkään on mahdollista...
Harmittaa vain kovasti koska avioeron myötä miehenä tulen menettämään nykymuodossa myös alle kouluikäiset lapseni. Näin se vain on.
Olemme jutelleet paljon ja näen tilanteen sellaisena ettei siinä paljoa voittajia ole.
Täytynee vain tyytyä toteamaan että aina on toivoa niin kauan kuin on elämää!
1,5 v aikaa ja samoissa tunnelmissa pyöritään....
Lasten tuskan kun näkee ja sen reagoinnin, niin siinä kohtaa miettii, että kunpa olisi vielä se perhe joka voi hyvin.
Meillä vaan on se, että ex on todella katkera ja terrorisoi sillä katkeruudella sitten lasten kautta ja kenenkäs niskaan se sitten kaatuukaan ..... tietenkin äidin...
Sinulle joka vielä sitä asiaa puntaroit, että mitä tehdä. Neuvoksi sinulle, että tee kaikkesi.. ja sitten kun sen olet tehnyt niin siinä kohtaa voi luovuttaa jos mitään muutosta ei tapahtunut.
Itse naisena pyysin exältä aikaa, että saisin pahan olon jotenkii purettua pois, mutta sitä aikaa en koskaan saanut ... haukkuja, halveeraamista yms.. en voinut lasten tähden jäädä paikoilleen kynnysmatoksi, vaikka kyllä nytkin välillä tuntuu että olen kuin kynnys matto.
Yhden kaverin kanssa juteltiin, kun hänkin on eronnut ja sanoi että kuvitteli että tilanne rauhottuu kun eroo, mutta päin vastoin .. sama meillä... odotan vain sitä hetkee milloin ex näkisi millaista tuhoa hän saa aikaan tuolla käytöksellään ... nauttii jotenkin siitä että saa lapset puolellensa ja että sitten koko maailma voisi minua vihata ....
Se vaan on kumma, että sinne peiliin ei voi katsoa ja tutkiskella mitä itse on aiheuttanut... Olen hänelle kirjoittanut pari kirjettäkin, kun hän ei suostu kuuntelemaan tai ei ota sitä minun ajatusta vastaan...
Kirjeissä olen pyytänyt, että hän lasten tähden voisi miettiä miten toimitaan ...
sen vain sanon, että jos ero tulee niin malttakaa mielenne ihan lasten tähden.
Hankkikaa sitten joku aikuinen jolle voi purkaa pahaa oloaan tai jos on puheväleissä exän kanssa niin jos jostakin tulee erimielisyyksiä niin nekin hoidetaan aikuisten kesken, ei lasten kuullen ...
tsemppiä
parempaa odotellessa ....
sen verran, että kannattaa ehdottomasti kokeilla sitä aikalisää, eli asua vaikka kuukauden erillään ... sitä me ei saatu aikaseksi ja luulen, että sillä olisi ollu aika suuri vaikutus.
Pari kuukautta eron jälkeen, kun sain olla rauhassa ilman niitä solvaamisia, tuli tunne että nyt voin asioista jutella ... kirjoitin silloin kirjeen exälle, sillä tiesin että naamatusten asioiden juttelemisesta ei tule mitään muuta kun väärinymmärretyksi... vaikka tarkoittaisinkin hyvää ...
tsemppiä edelleen ...
Kokeiltuhan siis kaikenlaista on.
Olen yrittänyt työstää kaikkea niin paljon että sillä tavoin yksin, ilman tukea en enää jaksa, vaikka haluisinkin.
Minulla on tunne että olen vetänyt vaimoani perässä ja pitänyt häntä "pinnalla" tässä suhteessa jo kohta pari vuotta.
Ongelmaksi on tullut se että vaimonikin on kokenut tarvitsevansa sitä aikaa itselleen, ihan rauhassa. Olen yrittänyt sitä antaa, mutta en ole siinä sitten kai oikein onnistunut.
On vaikeaa yrittää elää normaalisti ja rauhallisesti elämää eteenpäin kun ei oikeasti tiedä missä muutaman kuukauden kuluttua on...
Vaimoni taas on kokenut että ajan häntä nurkkaan periaatteella "ota tai jätä, päätä nyt". Osittain kai se on niinkin. Onhan tätä jahkaamista kestänyt jo lähes 2 vuotta.
Nyt kun muutan pois, olemme sopineet että teemme sopimukset valmiiksi "eron varalta", siis omaisuus ja huoltajuus jne. En usko niiden aiheuttavan ongelmia. Olemme myös sopineet ettemme halua tehdä mitään lopullisia omaisuuden jakoja tai isoja siirtoja ennen kuin se avioero on oikeasti voimassa. Siitä haemmeko sitä eroa nyt samalla kun muutan pois, vaiko vasta joskus myöhemmin emme ole vielä päättäneet. Tuntuu jotenkin pahalta hakea sitä kun ei kerta sellaista ihan oikeasti halua. Ei kai kumpikaan.
Toisaalta, jos sen eka vaiheen heittää sisään niin olisipahan valmiina jos siihen sitten tulevaisuudessa päädytään.
Olen töideni vuoksi välillä pois kotoa pitkähköjä aikoja, joten ihan kuukauden päästä muutostani en kovin suuria muutoksia odottele. Varsinkin kun en haluaisi pois pienten lasteni elämästä.
Toisaalta taas ymmärrän etten voi tässä kotiapulaisenakaan koko aikaa pyöriä jos kerta asun muualla.
Siinäpä kysymys, miten olla niin että se erilleen muutto ihan konkreettisesti molemmille tuntuu, kuitenkin niin että lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla, enkä minä (ex?-)vaimoanikaan hankaluuksiin haluaisi saattaa.
Olemme jo todenneet että lasten kannalta on järkevää jos he jäävät asumaan nykyiseen asuntoomme äitinsä kanssa. Siinä vaimoni taas tarvitsee jonkin verran tukeani onnistuakseen.
Teen sen mielelläni ja pidän sitä loistavana ideana. Toisaalta taas en halua antaa vaimollenikaan sellaista kuvaa että hänen elämänsä jatkuu ihan kuin ennenkin, ainoastaan minä nukun jossain muualla.
Ehkäpä aika näyttää mihin asiat sitten loppujen lopuksi menevät...?
Summasummarum, kokeiltu on ja kokeillaan edelleen.
Johonkin kai se raja kuitenkin pitää sitten vetää ja todeta että enempää ei voi.
Onko se sitten tässä vaiko vielä edessä päin, en tiedä.
Vielä sen verran jatkoa, että haluan sanoa mikä saa minut vieläkin yrittämään.
Vastuu lapsistani lienee päällimmäinen. Mehän sitä mentiin naimisiin ja hommattin lapset ja sitten tieten tahtoen ja tietämättämme asiat sössittiin. Lienee velvollisuutemme kokeilla viimeiseen asti myös ne asiat hoitaa kuntoon.
Toiseksi, rakastan edelleen vaimoani (ehkä ikävä kyllä). Hän on toki harvinaisen itsepäinen ja ajoittain hankala tyyppi, mutta eikös me kaikki olla? Olemme jo kokeneet paljon, ja tuntuu tosi raskaalta heittää kaikkea menemään.(Kaiken lisäksi näen hänet nyt kohta 9 vuoden yhdessä olon jälkeen kauniinpana kuin koskaan)
Siinäpä ne kaksi tärkeintä asiaa.
kannattaa tehdä siihen arkeen selkeät kuviot (tapaamisoikeudet), silloin pääsette kokemaan kumpikin tahollanne mitä se on. Sinulle sitä mitä on olla erossa perheestä ja vaimollesi se miltä tuntuu olla sitten niiden lasten kanssa.
On hienoa, että teillä on hyvät välit ja pystytte asioista sopimaan, toivottavasti jatkossakin pysyy välit ihan lastenne tähden.
voimia
vastasin juuri tuolla ylempänä 'Elämää etsimässä' -aloitukseen, kuinka ero voi olla eheyttävä. Asiat vain pitää ymmärtää. Suosittelen lukemista Bruce Fisherin jälleenrakennus ja sen jatko-osa, jonka nimeä en muista (Rakennamme parisuhdetta?)