Päätin lähteä 20 vuotta kestäneestä avioliitosta noin vuosi sitten. Tuntui siltä, että mitään yhteistä ei enää ollut ja kumpikin eli täysin omaa eläämäänsä. Väkivaltaa, liiallista alkoholinkäyttöä tai muuta erityistä ei ollut. Joidenkin mielestä kaikki oli melko hyvin. Mutta jotain selvästi puuttui, ja nyt olen etsimässä jotain mitä elämällä olisi tarjota minulle. En vaan oikein tiedä, miten jatkaisin. Nautin kyllä tästä uudesta vapaudesta ja itsenäisyydestä - on ihanaa tulla kotiin kun tietää ettei kukaan ihmettele mitään tai kun kenellekään ei tarvitse selitellä mitään. Asumme muutaman kilometrin etäisyydellä toisistamme ja kolme lastamme ovat kummankin luona suurin piirtein yhtä paljon. Kaikki käytännön asiat on vielä kesken enkä osaa viedä niitä päätökseen. Välillä jopa mietin, olenko ollenkaan oikealla tiellä. Onko kenelläkään samanlaisia fiiliksiä?
Elämää etsimässä
Liisukka
61227
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kirjoituksesi oli melkein kuin oma tarinani, erosin 30 avioliitto vuoden jälkeen omasta tahdosta myös meillä ei ollut riitoja eikä
alkoholiongelmia sitä vaan tunsi että halusi
elää yksin lapsia meilläkin on kolme tosin ovat jo aikuisia,nuorin vielä kotona isän luona ja opiskelee.Erosta on nyt jo kohta 3v.enkä vieläkään löytänyt mitä läksin etsimään, ihan
tyytyväinen olen kumminkin kun saa tehdä ja olla miten haluaa, no nyt tein ainakin sen ratkaisun
että ostin oman asunnon ja alan laittamaan itselleni omaa oikeaa kotia kun tähän asti olen asunut vuokralla ja miettinyt mitä tekisin ja
ehkäpä se rakaskin jostain vielä elämääni tulee
kunhan aikaa kuluu ja pääsee itsensä kanssa sopusointuun. Ex miehen kanssa olemme hyviä
kavereita ja autamme toisiamme kun apua tarvii
asumme ihan näköetäisyydellä toisistamme,eipä
kyllä hänkään ole uutta löytänyt kaipa olemme
kuitenkin kiintyneet toisiimme jollain tavalla
että ei oikein osaa uutta vakavampaa suhdetta
aloittaa vaikka mukavia miehiä olen tapaillutkin
kaipa se vie oman aikansa ja ehkä se on parempikin olla vähän aikaa yksikseen ja elää
vaan itselleen en ainakaan takaisin haikaile
sitä vaan sai kylläkseen ja olen tosi tyytyväinen
että sopu säilyi ettei riidoissa tarvinnut lähteä
Tsemppiä sulle.
Samoja ajatuksia. Luin sitten Bruce Fisherin kirjan Jälleenrakennus ja pystyn nyt hyväksymään kaikki tunteet, joita olen käynnyt läpi. Kirjassa on liite eheyttävä ero, ja siinä oli mielenkiintoinen asia: pari voi olla valmis palaamaan yhteen, mutta vasta, kun molemmat huomaavat, että voivat elää myös itsekseen, ollaan käyty vaiheet läpi ja hyväksytty ero. En näe huonona asiana, jos meistä taas joskus tulisi pari, mutta se ei tule olemaan koskaan samaa, kuin ennen eroa, kaikki olisi silloin turhaa, eikä niin voisi elää.
Jotenkin samoissa merkeissä erosimme 10 v. sitten 18 vuotta kestäneestä liitosta. Epäröin yksin asumista ja lapsista huolehtimista yksin. Mies tapasi lapsia kyllä viikoittain. Ensimmäisen vuoden aikana meinasin monta kertaa soittaa hänelle ja kertoa että haluan palata takaisin vanhaan. En sitten kuitenkaan soittanut kun en keksinyt mitään syytä paluuseen. Hyvä ystäväni arveli minun olleen vain tottunut mieheeni. Oikeassa hän kai olikin. Yöllä herätessäni tunsin itseni kovin yksinäiseksi ja kaipasin mieheni läheisyyttä. Sitten aamulla olin onnellinen kun hän ei ollutkaan vierellä. Itkin monesti ilman mitään syytä. Ehkä yksinäisyyttäni, ja olin pettynyt itseeni kun ei minusta ollut avioliitossa pysyjäksi. Joskus itkin kun minusta tuntui hyvältä olla yksin, ja se hävetti, pidin itseäni pahana. Kyllä se oli sekavaa aikaa. Luulin usein etten ikinä selviä ja sekoan lopullisesti ja joudun hoitoon. En kuitenkaan joutunut, lähellekään.
Sitten totuin yksin oloon ja kaikesta alkoi tulla rutiinia. Mieheni löysi uuden naisen ja ihan itseäni ihmetytti kun en ollutkaan mustasukkainen. Olin nimittäin joskus ajatellut että varmasti romahdan jos niin käy. Kun sitten kävi en romahtanutkaan. Tuli hyvä olo. En tiedä olinko miehen puolesta onnellinen, ehkä vähän, mutta ainakin tunsin itseni itsenäisemmäksi ja rohkeammaksi. Ystäväni mielestä muutuin parempaan suuntaan. Huomasin kyllä itsekin että aloin tehdä asioita rohkeammin. Kävin yksin matkallakin kun sitä ennen aina piti olla joku mukana. Jos ei mieheni tai ystäväni, niin ainakin toinen lapsista.
Sitten oli minun vuoroni kohdata elämäni mies. Hieman yli vuosi keikuttiin ja halusin elää hänen kanssaan mutta en uskaltanut tietenkään, jo yhden avioeron kokeneena. Mies oli leski. Mutta me vain rakastuimme, ei sitä sen kummemmin osaa sanoa. Vanhempi lapsi muutti omilleen ja nuorempikin oli jo lukiossa. Asunto oli alun perinkin meille kolmelle hieman suuri ja kaksin jäätyämme se oli typerän iso. En kai koskaan kotiutunut siihen edes, kun muutettiin siihen eron yhteydessä. Jotenkin asunto muistutti minua erosta, syyttävästi. Sitten juniorikin alkoi puhua ulkomailla opiskelusta. Tytär rohkaisi minua uuden mieheni suhteen, ettei äiti jäisi yksin kun lapset on maailmalla.
Niin sitten päätimme vaihtaa asuntoa pienempään ja siihen samaan muutimme miesystäväni kanssa yhteen. Vaikka pelkäsin mitä siitä tulee, juuri kun olin sopeutunut yksin elämiseen. Mutta meidän elämä on ollut niin luontevaa ja ihanaa, että nyt tiedän miksi minun piti erota. Vaikeaa se oli silloin, tietysti, mutta kun jaksaa uskoa itseensä, löytää elämästä monia puolia. Menneisyyttä ei tarvitse unohtaa, mutta sen voi jättää taakseen. Sen aika oli joskus ja sillä oli merkityksensä.
Aika merkillisiä syitä ottaa ero: otan eron, koska siihen ei ole erityistä syytä.
Minä olen aina elänyt itsenäisen naisen elämää. Mies on niin paljon poissa kotoa, että tosi harvoin tavataan.
Niin ettei ole oikeastaan syytä muuttaa mitään. Kaikki sujuu kummaltakin. Olemme täysin itsellisiä. Kaikki juhlapyhät ja mahdolliset lomat vietetään yhdessä, usein matkoilla.
mikä sinä olet täällä ketään arvostelemaan?
tämä palsta käsittelee avioeroja, joten koska et sellaisista mitään tiedä pysy siellä omassa kotipesässäsi turvassa ja ole onnellinen ettet kuulu tähän paskasakkiin.
Kuulostipa kirjoituksesi aika tutulle! Meillä ero tuli syksyllä, kun sitä itse halusin - olin miettinyt sitä jo kymmenkunta vuotta ja nyt tein ratkaisun. Ostin oman talon ja muutin siihen lasten kanssa. Mies asuu entisessä parin kilometrin päässä meistä. Virallinen ero tuli voimaan joulun alla (päätös tipahti postista joulujen välillä).
Päällisin puolin asiat ovat nyt mallillaan - mutta...
Meilläkin on viralliset paperihommat vielä hoitamatta, ja se rasittaa minua valtavasti! Mies maksoi minulle ostaessani talon, mutta omien laskujeni mukaan se ei riitä lähimainkaan - vaikka osan miehen omaisuudesta olen luvannut vapaaehtoisesti olla huomioimatta osituksessa.
Meillä on kaksi lasta, joista enää toinen alaikäinen (toinen täysi-ikäinen mutta vammainen). Lapsen elatussopimus on myös tekemättä, mutta mies on suullisesti luvannut maksaa tietyn summan (jotain on maksanutkin), johon olen tyytyväinen - mutta edelleen ne paperit..! Aina kun yritän sanoa noista virallisista jutuista, niin toinen "pakenee" ja sanoo, että hoidetaan hoidetaan; kunhan ehditään.
Ja sitten tuohon "omaan elämään"... Noiden virallisten hommien lisäksi tuntuu, ettei minulla ole minkäänlaista omaa elämää siitä huolimatta, että olen nyt virallisesti vapaa ja asun ikiomassa kodissa! Viihdymme talossa lasten kanssa erinomaisesti, mutta olisi toki mukavaa, jos se todella käytännössäkin olisi sitä mitä olettaisi tässä vaiheessa... Mies lainaa säännöllisesti minun autoani viikonloppuisin milloin milläkin verukkeella (käy sairasta äitiään katsomassa), vaikka hänellä on omakin auto, mutta kun se on työkalu ja iso sellainen, niin sillä ei "kehtaa" käydä joka paikassa!
Lisäksi mies kutsuu itse itsensä meille kylään ja tulee pahemmin ilmoittelematta. Jouluaattona hän puoliväkisin tuli meille yöksi - ja vain makasi sohvalla estäen meidän muiden normaalin illanvieton!!!
Uuden vuoden aattona mies kulki edestakaisin ja tunki itsensä kahvipöytään kun meillä oli ystäviä vierailemassa...
Eihän siinä kai mitään olisikaan, jos meillä olisi normaalit välit, mutta kun lapset eivät voi sietää isäänsä eivätkä haluaisi olla juuri missään tekemisissä hänen kanssaan. Mies on eräänlainen "häirikkö" - ihminen joka luulee olevansa hauska, mutta tosiasiassa höpöttelee omiaan (kovalla äänellä), keskeyttää toisten keskustelut ja ei osaa itse keskustella mistään muusta kuin omaan ammattiinsa liittyvistä asioista. Nämä olivatkin suurena syynä siihen, että me lasten kanssa halusimme lähteä omille teillemme - haluttiin rauhoittaa elämää...
Muutenkin mies tarkkailee ja vahtii hyvin tarkkaan minun tekemisiäni ja menemisiäni, joten eihän minulla edes voi olla omaa elämää!!!
Toisaalta minulla onkin vähän sellainen tunne, että en haluaisikaan uutta miestä rinnalleni (ystäviä on muutama, mutta ei mitään vakavaa). Jos ja kun olen yhdestä miehestä halunnut eroon, niin onko minulla edes OIKEUTTA haaveilla uudesta rakkaudesta????
Tulipahan taas melkoisen sekava sepustus, mutta toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun saakka - ja kommentoisi asiallisesti!!!
Siis miten saisin tilanteen tasapainoon??? Niin kauan kun meillä on asioita hoitamatta (myös osa tavaroista vielä entisessä asunnossa), en voi kai alkaa riitelemäänkään...