Siitä on jo 3 vuotta kun erottiin, mutta en vaan ole päässyt yli..
Jotenkin vaan kaikki hyvyys elämässä osui juuri siihen aikaan.
Raikuliveljenikin oli löytänyt vihdoin pitempiaikaisen tyttöystävän ja oman poikaystäväni löysin työkaverini kautta, hänen serkkunsa..
Siinä meni muutama vuosi jotenkin kai "liian hyvin" että niistä voisi enää toipua..
Perheeni välit ovat aina olleet tosi viileät siitä saakka kun vanhempani erosivat ollessani 6v.
Veljelläni muijat tuli ja meni, mutta itselläni oli kyseessä ihan eka poikaystävä ja sattumalta veljenikin kohtasi naisen johon koko perhe ihastui sydänjuuriaan myöten.
Ja samoin omaan poikaystävääni.
Elimme varmaan jokainen elämämme parasta aikaa, kävimme yhdessä mökillä ja paikoissa, hyvistä suhteista kertoi ettei aina tarvinnut olla joka iika mukana vaan esim äitini saattoi mennä poikaystäväni kanssa kaksin shoppailemaan, minä veljen muijan kera mökille/särkänniemeen tai kuka kenenkin kanssa IHAN MIHIN VAAN!
Yhdessäolo oli aina mutkatonta, ketään ei hermostuttanut, jokainen sai olla juuri kuin oli.
Yhtäkkiä kaikki muuttui..
Minä erosin poikaystävästäni ja veljeni naisestaan, joka oli jo kuin sisko minulle, vaikken hiljaisena hissukkana koskaan hänelle sitä kertonutkaan..
Tästä kaikesta on jo vuosia ja exäni on jo menossa naimisiinkin ja veljeni ex meni juuri naimisiin.. Enkä vaan pääse yli=(
Ehkä kyseessä on juuri se, että nämä henkilöt saivat perheeni yhdistymään.
En juurikaan ollut edes puheväleissä veljeni ja äitini kanssa, ennen näitä kahta loistavaa ihmistä joiden ansiosta me kaikki lähennyimme ja nykyään olen hyvinkin läheinen äitini ja veljenikin kanssa.
Kuitenkin huomaan eläväni itse vain väkipakolla ja saman huomaan veljestäni, kumpikaan emme kuitenkaan ääneen puhu asiasta..
Näin jälkeenpäin ajattelen että kaikki oli silloin hyvin.
En tajua miksi minä ja veljeni oikein erosimme, kun nämä henkilöt tekivät niin hyvää perheelleemme että saivat jopa perheemme yhdistymään osittain, joskin jotkin ongelmat edelleenkin jatkuu..
En usko että enää ikinä alan seurustella, mutta jos TE luette tämän ja tunnistatte itsenne, niin toivon vain parasta teille avioliitoissanne.
Rakastan teitä molempia hautaani saakka=)
Nämä erot ottivat minulle niin koville että olin todella pahassa jamassa, yritin tappaa itseni ja nykyään kärsin vakavista paniikkioireista ja sosiaalisten tilanteiden pakosta.
Tärisen heti jos joku vain tulee lähellenikin.
Mutta aina muistan, yhteiset hetkemme..
Se perheen tuntu, yhtenäisyyden tuntu oli jotain niin ylimaallista, vaikkei sitä sillä hetkellä ymmärtänytkään..
Olen kiitollinen että sain kokea ne ja että nämä henkilöt ovat saaneet haluamansa elämän=)
Jotenkin vaan kaikki hyvyys elämässä osui juuri siihen aikaan.
Raikuliveljenikin oli löytänyt vihdoin pitempiaikaisen tyttöystävän ja oman poikaystäväni löysin työkaverini kautta, hänen serkkunsa..
Siinä meni muutama vuosi jotenkin kai "liian hyvin" että niistä voisi enää toipua..
Perheeni välit ovat aina olleet tosi viileät siitä saakka kun vanhempani erosivat ollessani 6v.
Veljelläni muijat tuli ja meni, mutta itselläni oli kyseessä ihan eka poikaystävä ja sattumalta veljenikin kohtasi naisen johon koko perhe ihastui sydänjuuriaan myöten.
Ja samoin omaan poikaystävääni.
Elimme varmaan jokainen elämämme parasta aikaa, kävimme yhdessä mökillä ja paikoissa, hyvistä suhteista kertoi ettei aina tarvinnut olla joka iika mukana vaan esim äitini saattoi mennä poikaystäväni kanssa kaksin shoppailemaan, minä veljen muijan kera mökille/särkänniemeen tai kuka kenenkin kanssa IHAN MIHIN VAAN!
Yhdessäolo oli aina mutkatonta, ketään ei hermostuttanut, jokainen sai olla juuri kuin oli.
Yhtäkkiä kaikki muuttui..
Minä erosin poikaystävästäni ja veljeni naisestaan, joka oli jo kuin sisko minulle, vaikken hiljaisena hissukkana koskaan hänelle sitä kertonutkaan..
Tästä kaikesta on jo vuosia ja exäni on jo menossa naimisiinkin ja veljeni ex meni juuri naimisiin.. Enkä vaan pääse yli=(
Ehkä kyseessä on juuri se, että nämä henkilöt saivat perheeni yhdistymään.
En juurikaan ollut edes puheväleissä veljeni ja äitini kanssa, ennen näitä kahta loistavaa ihmistä joiden ansiosta me kaikki lähennyimme ja nykyään olen hyvinkin läheinen äitini ja veljenikin kanssa.
Kuitenkin huomaan eläväni itse vain väkipakolla ja saman huomaan veljestäni, kumpikaan emme kuitenkaan ääneen puhu asiasta..
Näin jälkeenpäin ajattelen että kaikki oli silloin hyvin.
En tajua miksi minä ja veljeni oikein erosimme, kun nämä henkilöt tekivät niin hyvää perheelleemme että saivat jopa perheemme yhdistymään osittain, joskin jotkin ongelmat edelleenkin jatkuu..
En usko että enää ikinä alan seurustella, mutta jos TE luette tämän ja tunnistatte itsenne, niin toivon vain parasta teille avioliitoissanne.
Rakastan teitä molempia hautaani saakka=)
Nämä erot ottivat minulle niin koville että olin todella pahassa jamassa, yritin tappaa itseni ja nykyään kärsin vakavista paniikkioireista ja sosiaalisten tilanteiden pakosta.
Tärisen heti jos joku vain tulee lähellenikin.
Mutta aina muistan, yhteiset hetkemme..
Se perheen tuntu, yhtenäisyyden tuntu oli jotain niin ylimaallista, vaikkei sitä sillä hetkellä ymmärtänytkään..
Olen kiitollinen että sain kokea ne ja että nämä henkilöt ovat saaneet haluamansa elämän=)
Vastaukset 6
Vanhimmat
jaksaa vaikka pahalta tuntuisikin! Minut jätettiin hiljattain joten tiedän miltä tuntuu menettää elämänsä rakkaus,on ollut paljon surua ja vihaakin mutta nyt oon tajunnu että kyllä elämän on jatkuttava eteenpäin-ei exäni tajunnut mitä hän menetti! Sulla on tietty eri tilanne mutta voisitkin ajatella että sillä suhteella oli se suuri merkitys että tulit läheisemmäksi perheenjäsentesi kanssa. Minäki oon tajunnu että tämän eron merkitys oli ainakin se että oon nyt hyvin tarkkaan tutkaillu itseäni ja oppinu monia asioita itsestäni. Eikä se oo pieni juttu.
Mulla on myös paniikkihäiriö,tosin lääkityksen avulla se pysyy kurissa. Täytyy sanoa että eron jälkeen oli pakko turvautua rauhoittaviin kun oli niin levoton olo. Siis hei,kai oot hakenu apua paniikkioireisiin ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon? Jos et niin hae rohkeasti sitä apua! Mulla oli aivan karmeat paniikkioireet mutta ku lääkitys alkoi tehoamaan niin johan helpotti. *lämmin halaus'
taas teki suomi24 tepposet.. Tuli 2kertaa lähestulkoon sama juttu kun kikkailin ja luulin ettei tämä ensimmäinen viesti tullu edes perille..
jaksaa vaikka pahalta tuntuisikin! Minut jätettiin hiljattain joten tiedän miltä tuntuu menettää elämänsä rakkaus,on ollut paljon surua ja vihaakin mutta nyt oon tajunnu että kyllä elämän on jatkuttava eteenpäin-ei exäni tajunnut mitä hän menetti! Sulla on tietty eri tilanne mutta voisitkin ajatella että sillä suhteella oli se suuri merkitys että tulit läheisemmäksi perheenjäsentesi kanssa. Minäki oon tajunnu että tämän eron merkitys oli ainakin se että oon nyt hyvin tarkkaan tutkaillu itseäni ja oppinu monia asioita itsestäni. Eikä se oo pieni juttu.
Mulla on myös paniikkihäiriö,tosin lääkityksen avulla se pysyy kurissa. Täytyy sanoa että eron jälkeen oli pakko turvautua rauhoittaviin kun oli niin levoton olo. Siis hei,kai oot hakenu apua paniikkioireisiin ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon? Jos et niin hae rohkeasti sitä apua! Mulla oli aivan karmeat paniikkioireet mutta ku lääkitys alkoi tehoamaan niin johan helpotti. *lämmin halaus*
No kiitos lohdun sanoista.
Mutta itse asiassa perheeni välit alkoivat taas uudestaan viiletä, kun mulle tuli näitä mielialaongelmia..
Ja etenkin sen itsariyritelmän jälkeen sain suorastaan vihat päälleni joiltain perheenjäseniltä, kun oikeasti olisin tarvinnut tukea=(
Mutta asiat nyt vaan on niin kuin ne on ja olen päättänyt elää eloni taipaleen yksin ja lemmikkieni avulla jaksan oikein hyvin.
Olen kiitollinen kaikista muistoista, enkä edes kaipaa enää enempää.
no onpa ikävä juttu.. =( Varmasti perheenjäsenesi välittävät sinusta mutta eivät vain osaa suhtautua mielenterveysongelmiin. Voi olla että vihalla peittävät avuttomuutensa. Monesti käy niin että kun itsellä ei oo kokemusta tommosista ongelmista niin niihin suhtautuu kummallisesti. Minäki tiedän että aikoinaan isäni veljet ajattelivat että isäni alkoholismi ja siihen liittyvä masennus ym. paranisivat kovistelemalla isääni. Kun ei ole tietoa/kokemusta niin ei ole ymmärrystäkään. Voi että minä toivon elämääsi onnea sillä olet sen ansainnut!
Eikö se eroaminen tapahtunut siis sinun aloitteestasi? Mitä siihen eroon liittyi?