Tiedän mitä suru on .Menetin 2-vuotta sitten oman 15vuotiaan poikani.Poikani vietiin töölön sairalaan,leikkauksen jälkeen lääkärit annoi viellä toivoa.Markus ei jaksanut taistella ,vaan kuoli teho osostolle.poikani oli tosi ihana poika.markuksella oli koko elämän aikana kova kiire ja loplta kiire vei hänet mukanaan.Markus sanoi minulle ,elämä jatkuu ,.ja niihän se jatkuu ,nyt ilman mun rakasta poikaani.
tiedän mitä suru on,menetin oman poikani
kaunismerenneito
122795
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Life goes on, always!
Otan syvästi osaa menetykseesi. Oli kuin olisit kirjoittanut minun pojastani.
Hänellä oli myös aina kiire, koko ajan menossa, piti keretä sinne ja piti joutua tekemään tätä ja se ja se odottaa, äkkiä nyt...ja aina iloinen hymy kasvoilla, vain muutaman viimeisen kuukauden aikana näin jälkeen päin ajatellen hänessä alkoi näkyä väsymistä, tuli totisemmaksi ja hän kertoikin kuinka hänellä väsyttää...
Meni ja eli täysillä sen 19v. jonka saimme hänet pitää.Nyt jälestä ymmärrän, miten paljon hän antoikaan meille tuon lyhyen elämänsä aikana, tosi paljon.
Kiitos! Minä ottan kanssa syvästi osaa sinun suruusi!
Minulla oli kanssa hyvin kiva ja ihana poika,usein häntä muistelen.Olen ajatellut monesti,et miks juuri minulta otetii poika pois,poikani oli minulle ainut joka välitti ihan aidosti.Jaksoi nauraa huonoinakin päivinä.Oli oikein päivän säde jo vauvana.Markus sanoi ennen kuolemaa,ME ELÄMME TÄÄLLÄ VAIN KERRAN,JA ELÄMÄSTÄ TÄYTYY JOKA HETKESTÄ NAUTTIA!Näin se on.
Minulla on siintä lähtien ollut aina aikaa auttaa nuoria ja kaikkia jolla on itsemurha aikeita.Hyvää uutta vuotta kaikkille 2007!
Minulla kuoli esikoispoika 3kk! Kaikki sanoivat että onneksi oli niin pieni, en sitä silloin lainkaan ymmärtänyt!
Nyt vuosien päästä ymmärrän! Jos nyt aikuiset lapseni kuolisivat tai kuopus 12v, se olisi maailmanloppu. Nuorimmaisella reikä sydämessä ja leikataan murrosiän jälkeen, pelottaa!
Toivon sinulle hirveästi voimia ja olen hengessä mukana!
Typerä sanonta että aika parantaa haavat. Näin se kuitenkin on! Koskaan ei unohdu, mutta helpottaa!
Minäkin aika-ajoin kaivan vauvakansion esiin 32-vuoden takaa ja itken sydämen kyllyydestä.
Siinä saa samalla itkeä muutakin ja olo helpottuu! Siksikö hän kuoli, että helpottaa oloani?
Ajattelen välillä samoin kanssani, että siksikö poikani kuoli (19v), että hän helpottaisi oloani?
Kun hän oli niin paljon sydämeni päällä koko ajan eläessään, juuri tuon menemisen, tekemisen, kiireen, ja hirvittävän suuren elämän janonsa kanssa? Repi kaikesta ilon irti, mitä teki.Mutta hoiti myös vastuunsa silti. Kaveritkin sanoivat, että jos muut luokassa olivat ihan maassa ja toivottomia jonkun tehtävän kanssa, niin poikani oli se, joka aina lohkaisi jotain kannustavaa, jotain sellaista, mikä sai koko porukan hörähtämään ja ilmapiiri keveni ja homma saatiin alkuun... Ja jos joku piti luokasta "valita vapaaehtoiseksi" johonkin juttuun, niin se oli aina poikani, eikä hän ollut moksiskaan, vaikka se juttu ei olisi aina niin mukava ollutkaan tai ei onnistunut, virnuili vaan ja meni eteenpäin..
Kyllä on paljon opittavaa, miten hän osasi nauttia elämästään. Romahti vain sitten kerralla, kun tuli ero tyttöystävästä. Sitä ei kestänyt. Eikä tämä tapaus ole ainoa. Nuoria miehiä menee kautta Suomen maan yllättävän paljon oman käden kautta juuri tuon saman "syyn" takia.
kuin kaikki 19 vuotiaat pojat otettiin pois vuonna 2006.
Epäilen etten tule ikinä ymmärtämään mitä on tapahtunut.Tänään juuri mietin, etten hämmästyisi vaikka poika tulisi ovesta sisälle..
Totuin jo poikaan jolle kaverit oli kaikki kaikessa, aina menossa , auttamaan, kuskaamaan tai muuten vaan tapaamaan kavereitaan.
Poika joka keksi kaikki hauskat sanonnat, jotta muut matki.Kaveri jonka puoleen muut kääntyi ongelmineen, oli kyseessä moottorivika tai muuta, tämä poika korjasi kunnes sai asiat kuntoon.Ja jollei enesimmäisellä kerralla niin toisella.Mootto olikin, se on niin helppoa, jollei onnistu ekalla eikä toisella niin luultavasti ainakin kolmannella kerralla .
Suurta suruani lisää vielä veli joka jäi suremaan, jolle pojalle tuntui olevan liian vähän aikaa viime ajat mitä eli.
Ehkä se joku ajatteli että he olivat tarpeeksi pienenä yhdessä, ja nyt oli muiden vuoro nauttia hänen seurastaan. Ei tällaista satu omalle kodalle, eihän..eihän kukaan, oikeasti kun ajattelee voi kuvitella että se sattuu juuri meille..siksi en ymmärrä..en millään.
Osa surua on myös huoli toisesta pojasta, mitä jos minulle jotain sattuu, entä kun minä kuolen, kenen kanssa hän jakaa kaiken, kokemukset, surun sitten, ei kukaan korvaa sitä mitä on kokenút syntymästään asti oman veljensä kanssa..kaikki tapahtuneet, koko meidän perheen historiaa..perhe on syvällisempi asia kuin uskoinkaan..onneksi ymmärsin rakastaa, onneksi sen myös kerroin.
ja tunnen kovasti huolta, sillä jäi pikkusisko, 17v, joka kovasti kaipaa ja olisi tarvinnut isoveljeään...niin samalla tavalla olivat pienestä pitäen yhdessä, aina isoveli turvana ja apuna rinnalla...Rukoilen voimia niin sinulle kuin itsellenikin. Ajatukset kulkee samoja ratoja, huolineen kaikkineen.
Se on vain tuo fyysinen olemus mikä katoaa, toisessa olotilassa seuraa vierelläsi, voit ajatuksissasi aina puhua hänelle, hän lukee ajatuksesi tahtomattasikin.
...mutta ikävä on niin suuri...tuska kova...kun jaksaisi käsittää ja elää siihen asti, että oma "oikea" aika lähteä koittaa, silloin näemme jälleen.
Olen lukenut nyt tätä palstaa paljon. Ja huomaan kuinka paljon meitä saman kokeneita on. En tiedä onklo se lphdullista vai ei. Menetin nyt hitusen reilu kuukausi sitten mieheni. Elimme 10v yhdessä ja nyt kaikki mureni äkillisesti, odottamatta mitään varoittamatta. Me oltiin nuoripari meillä piti olla kaikki edessä...uusi koti uudessa paikassa, uusi yhteinen elämä uusin haastein töidenkin suhteen. Miksi me ei saatu jakaa tätä uutta ihmeellistä tulevaisuutta yhdessä kaikki jäi kesken... kaikki unelmat murenivat, nyt vain minä yksin. Olimme onnellisia mutta kuinka vielä enemmän oltaisiin oltu onnellisia kaikesta uudesta tulevasta yhdessä...
Miksi rakkaani on viety, suorastaan otettu pois viereltäni? Kysymys pyörii ja siihen ei koskaan tule vastausta...ehkä sitä ihmiset eivät saakaan sitten olla "liian" onnellisia, jos meinaa hyppiä onnesta katton täytyy näemmä muistaa, että sieltä tullaan rytinällä alas ja vielä läpi lattian niin syvälle putoaa kuin vain voi pudota... Elämä on hemmetin epäreilua...siinä ei ole mitään järjestystä...
En tiedä tuntemuksiini ei ole sanoja... Kaipaan niin rakastani... Tunnen hänen antavan voimia minulle muuten en jaksaisi ja se jotenkin lohduttaa minua hän on silti luonani nyt ja aina sydämessäni, sielussani.
"...käsi kädestäsi irtoaa, katsettas en voi tavoittaa mutta sieluumme jää se mikä meitä ikuisesti yhdistää..."
Jaksamisia kaikille surun keskellä!
Hei
Miten olet selvinnyt tämän kuukauden, hengissä?Olen täynnä surua samasta syystä kuin sinäkin; mieheni menehtyi maanantaina.Puristaa rinnasta, pyörryttää, ahdistaa.Miten selviän kaikista yhteisistä muistoista ja siitä, ettei hän koskaan enää tule luokseni?
itsellä kuoli mies paripäivää sitten. nyt yksin lapsen kanssa,kohta vuoden vanha.nähnyt isänsä vain pari kertaa, olosuhteiden pakosta,ei saanut koskaan mahdollisuutta tutustua häneen.mutta elämän on jatkuttava..vaikka rakas ihminen lähtee luotamme,on muistettava että hän elää aina muistoissamme...