Erostamme tulee kuluneeksi tässä kuussa puoli vuotta eikä tuska hellitä vieläkään. Kaikille ympärillä olijoille olen sanonut ettäolen päässyt eron yli mutta totuus on että suru vain kasvaa sitä mukaa mitä pidempi aika erostamme on. En ole muutenkaan pystynyt kellekään puhumaan erostamme. Äidin edessä itkin yhden kerran. Kyllä mieleni tekee puhua mutta minulle exäni oli se ihminen jolle puhuin ongelmistani ja suruistani ja jonka kanssa itkin. Mutta nyt kun hän ei enää ole elämässäni niin en oikein osaa kellekään puhua. Ystäviä minulla kyllä toki riittää mutta heidän kanssaan puhun paljon kevyemmistä aiheista. Minulla on pieni luottamus ongelma ja traumoja jäänyt siitä kun masennukseni aikana nuoruudessa puhuin ystäville ja he katosivat elämästäni. Tuntuu vain että olen niin väsynyt tähän kaikkeen kun muutkin asiat alkaa mennä pieleen kun en jaksa muuta kuin surra. Perustin yrityksen kuukauden kuluttua yksinään muuttamisestani. Kai niinkuin mieheni korvikkeeksi ja se varmaankin kaatuu kohta kun ei voimat riitä tehdä mitään. Tarvitsisin uuden miehen ja uuden rakkauden mutta kun voimat ei riitä siihenkään hommaan. Mieheni kanssa kaikki oli jo valmista, kun olin vihdoin johonkin ihmiseen luottanut niin paljon että avasin sydämeni ja kerroin hirveät asiat menneisyydestäni. Ja toinen vielä pystyi elämään niiden kanssa. En vain jaksa käydä sitä suhteen alku paskaa kenenkään kanssa uudelleen läpi. En vieläkään tiedä edes eromme syytä... Exäni ei ole sitä pystynyt selvin sanoin kertomaan. Ilmeisesti halusi elää omaa elämäänsä kun ei ollut sitä ennen minua ehtinyt tehdä. Olimme ihan eri itsenäistymis vaiheessa vaikka mieheni olikin minua vanhempi. Tiedän että oikea rakkaus on sitä että antaa toisen tehdä sitä mistä hän tulee onnelliseksi, mutta minä en vain pysty käsittämään miten toinen voi tulla onnelliseksi yksin olemisesta. Ja jos niin on niin miksi aloimme seurustella ja vielä muutimme yhteenkin. Minulla on vain niin ikävä.
Jos lukijaa kiinnostaa ikäni tai sukupuoleni niin olen 21 vuotias nainen
Jos lukijaa kiinnostaa ikäni tai sukupuoleni niin olen 21 vuotias nainen
Vastaukset 17
Vanhimmat
yksilöllistä, 2-5-vuotta. Toiset vatkaa asiaa lopun ikäänsä.
Jos et kykene ihmisille puhumaan, niin kokeile kirjoittamista. Sinuna en olisi huolissaan, aivan normaalia reaktiosi.
Ilmeisesti tämä oli ensimmäinen vakava rakkautesi?
Sellainen on kaikkein kipeintä.
Ihminen kun tottuu kaikkeen,myös sydän suruihin.
Voin lohduttaa sinua(olen siis mies) että minulle kävi aivan samoin,erosimme ollessani 23vuotias,silloin kaikki tuntui kaatuvan päälle,ajan kuluessa kaikki tuntui entisestään pahenevan.
Vaikka tapailin eroni jälkeen kiinnostavia naisia ei tuska lievittänyt sielussani,tunsin menettäneeni kaikkein tärkeimmän jota kukaan muu ei voinut paikata.
Kaksi vuotta eroni jälkeen alkoi tulla kausia jolloin osasin jopa nauttia elämästäni,viiden vuoden jälkeen olin miltei jo unohtanut exäni mutta ajoittain suru edelleen kävi mielessäni.
Kymmenen vuoden päästä olin lopultakin sinut eroni kanssa.
Tähän pätee vanha sanonta aika parantaa haavat,joillakin se tapahtuu nopeammin,ja taas toisilla hitaammin.
Mutta varmaa on että tuska häviää.
Vaikean ja traumaattisen eron nuorena kokeneena antaisin sinulle yhden neuvon,elä elämääsi joka hetki,sure eroasi niin pitkään kun siltä tuntuu,usko huomiseen sillä se on aivan varmaa että tulet rakastumaan uudelleen ja jaksat taas paremmin.
ja antaa surun mennä eli mitään aikataulua ei surussa ole kaikki kokee sen omalla tavalla ja historiansa mukaan.
Jo 5v erosta ja nyt alkaa valkenemaan,viimeinkin.
Ehkä olenkin vain tarvinnut lupaa surra. Vaikka onhan se hiukan lohdutonta kuvitella että tämä loppuisi vasta monen vuoden päästä. Varsinkin kun olen aina halunnut sitoutua ja tehdä lapset nuorena... No mutta ei elämä aina mene kuin haluaa ja siihen meidän on sopeuduttava.
vuodet menee, et huomaakkaan ;)
Helou,
Itse erosin kuukauden päivät sitten.
Oltiin yhdessä 5v. Olen nyt 23v.
Eli käytännössä siis koko aikuisikä.
Itse olen aina halunnut tehdä asioita vielä kun olen nuori. Pääsin siitä vaiheesta eroon 2kk sitten.
Silloin olin valmis vihdoin sormustamaan naiseni, ostamaan asunnon ja suunnittelemaan lasta.
Tässä vaiheessa se oli jo myöhäistä.
Nainen oli jo menettänyt kiinnostuksen ja löytänyt muuta kivaa. Siitä ei sitten hänen kohdallaan tullutkaan mitään.
Nyt haluaisin kyseisen naisen takaisin, mutta en tiedä pystynkö enään.
Eniten kalvaa juuri se sama asia kuin sinulla, ei jaksa sitä alku paskaa.
Hänen kanssaan oli niin hyvä olla, kaikki asiat olivat tuttuja jne.
Nyt haluaisin vain naisen jota rakastaa vilpittämösti koko sydämmestä.
Olen hyvä kuuntelemaan ja olisi kiva jutella kanssasi joskus, koska tuntuu, että meillä on niin samanlainen tausta.
Kirjoittele ihmeessä jos vain energiasi siihen riittävät [email protected]
sanoisin, että vuoden verran voit ihan rauhassa varata aikaa toipumiselle :) Ymmärsin tekstistäsi, että asuitte yhdessä. Minä en edes asunut miehen kanssa, jonka kanssa tuli vuosia oltua yhdessä kun opiskeltiin, ja vuosi erosta alkoi olla sellainen selkeä käännekohta jolloin elämä parani huomattavasti. Ja täytyy myöntää, että reilu vuosi on tullut joskus surtua yhtä miestä, jonka kanssa seurustelin vain hetken...homma oli niin kaoottista että tarvin kunnon kelailu- ja palautumiskauden sen jälkeen.
Siihen, kannattaako asettaa monta elämänmuutosta päällekkäin (ero yrityksen perustaminen ..joillain muilla joitain muita muutoksia riippuen ihmisestä), saat varmaan eriäviä mielipiteitä. Joidenkin mielestä se piristää ja pitää elämäsä kiinni. Toisten mielestä se aiheuttaa ylimääräistä painolastia muutenkin hankalaan elämäntilanteeseen.
Suret vaan rauhassa, lopulta jokainen surtu suru vie kohti parempaa huomista (vaikka siltä ei vielä tunnu). On hyvä, että osaat surra, jonka jälkeen vaikeat asiat alkaa siirtyä ns. pois päiväjärjestyksestä. Etsiydy ihmisten seuraan, jotka kuuntelevat sinua ja murheitasi. Esim. sukulaiset olivat minulla tärkeässä asemassa...pakkohan sitä oli sukulaistyttö kuunnella kun ei sitä viittinyt uloskaan heittää *vitsi* :D :) Joku alle vuoden verran olin tosiaan aika zombie eron jälkeen, ei jaksanut keskittyä kuin omaan jaksamiseensa...mut sehän sinä onkin tärkeintä, hoivata ja hoitaa itseänsä kuntoon ja on lupa ajatella itseään ja jaksamistaan vaikka se tuntuisi itsestä ns. itsekkäältä.
Arkirutiinit antaa voimaa ja rakennetta päiviin, nuku ja syö tarpeeksi, päätä mitkä pari asiaa ovat olennaiset tällä hetkellä ja keskity niihin (kaikkiin asioihin ei tarvi revetä tekemään aktiivisena). Esim. tuohon yritykseen kantsii varmaan panostaa voimiaan, ja omaan arkeen. Siitä se lähtee eteenpäin se toipuminen. Ja huom välillä voi tulla takapakkia ja tuntuu siltä että on yhtä paska fiilis kuin alussa ja ei mistään tule mitään...se kuuluu asiaan. Ja kannattaa pitää hajurakoa exään (jos poikki menneestä suhteesta jotain kysyttävää ja selvitettävää oman mielenrauhan saamiseksi, niin ne asiat kannattaa varmaan kysyä, mut taitaa se erotyö pitkittyä jos kovinki siihen exään yhteyttä pitää).
Se hajuraon pitäminen exään onkin se vaikein kohta... Eron jälkeen monta kertaa puhuin hänelle kuinka paha on olla ja eihän siinä ole mitään järkeä. Se vain on ainoa ihminen jonka edessä voin esiintyä ilman suojamuuria ja puhua asioista niin kuin ne on. Mutta en enää ole niin tehnyt. Kävinpähän kerran kylässäkin entisessä kodissamme.
itsekin erosin vasta muutamia päiviä sitten ja nyt jo tuntuu siltä etten jaksa. Minulle tuli paljon ongelmia exäni takia sillä hän ei maksanut vuokria ryyppäsi vain ja nyt minulla on paljon velkaa. Hänen isänsä kuoli muutamia kuukausia sitten ja hän ei enää välittänyt mistään hyvistä asioista. nytkin minulla on häntä ihan hirveä ikävä ja tuntuu siltä että se kasvaa ja kasvaa. haluaisin niin mielelläni ottaa häneen yhteyttä ja yritä selvittää asoita mutta kun sekin on turhaa. mikään ei auta. moneen päivään ei oltu yhteydessä ja sitten kun hän soitti niin riidat jatkuivat saman tien. meillä oli paljon riitoja, jatkuvia eroja ja aina palasimme yhtee. mutta nyt tuntuu siltä että se oli lopullisesti ohi. olimme asuneet yhdessä vain puoli vuotta ja olimme menossa kihloihinkin. mutta yhtäkkiä tuntui että exäni muuttui täysin, hän ärsytti vain minua ja välillä tuntui että hän halusi vain päästä minusta eroon ja että hänellä oli toinen. rakastan häntä silti todella paljon ja haluaisin palata yhteen mutta tiedän että se ei ole mahdollista!!!!! toivon sinulle kaikkea hyvää ja tiedän että suhteesta selviäminen vie paljon aikaa!!!! voimia!!!
Minullakin oli alkuun sellaisia tunteita että halusin soittaa ja yrittää selvittää asioita mutta ei se yksin onnistu jos ei toinen halua. Monesti soitinkin ja itkin perään mutta siitä tuli vain pahempi mieli. Pitäisi vaan osata olla ilman toista vaikka niin vaikeaa se onkin. Jos haluaa vielä jotain aioita selvittää niin kannattaa kokeilla sähköpostia. Minun kohdalla se ainakin toimi paremmin kuin puhuminen. Tai sitten ihan perinteinen kirje.
Ero vie aina aikaa ja on kovempi juttu kuin ikinä uskoisi. Sattuu ja tekee kipeää. Omaa eroprosessiani helpotti(?) asiasta puhuminen samassa tilanteessa olevan miehen kanssa. Tutustuimme muistaakseni suomi24 treffissä. Emme tunteneet toisiamme, ihmisiä joista kerroimme, asuimme eri puolilla suomea Se helpotti ja oli etunsa silläkin että keskusteluissa oli mies ja naisnäkökulma.
Tapasimme myöhemmin ja se oli sinänsä hauskaa, että emme olleet ollenkaan "toistemme tyylisiä", mutta hyvät ystävät meistä tuli. Nykyään olemme perhetuttuja ja vierailemme uusien kumppanidemme kanssa toistemme luona aika ajoin. On ollut mukavaa vaihtaa ajatuksia ja kummankin elämä on mennyt myös eteenpäin. Tällaisen ihmisen kanssa voi vaihtaa ajatuksia luottamuksellisesti ja kumpikin oikeasti tietää miltä toisesta tuntuu.
Omasta kokemuksestani voin sanoa että vähän yli vuosi ja sitten alkaa helpottaa! Aiemmin en olisi voinut kuvitellakkaan katselevani edes ketään muuta, mutta nyt pystyy jo, ainoo vaan et ei kukaan kiinnosta:P. Ja mullakin on tuo, että elämässä on sattunut ja tapahtunut paljon niin pelkään ihmisten reaktioita ja jos ne asiat haittaakin mahdollista uutta miestä. Exää ei sen kummemmin haitannut, hän tiesi kaikesta kaiken. Ei ollut mullakaan eron jälkeen oikein ketään kelle puhua pahasta olostani, mutta rakkaan koirani seura oli mulle korvaamatonta.
Itse kuitenkin olen edelleenkin exän kanssa väleissä, vaihtelevasti tosin, mutta jutellaan edelleenkin paljon ihan kaikesta ja nähdään sillon tällöin. Itse pidän häntä rakkaana ystävänäni, hänestä en tiedä mitä olen hänelle.
Mutta kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa:)
Ihailen ihmisiä ketkä pystyy olemaan eron jälkeen ystäviä.Minun kohdalla se tuskin onnistuu kun on vielä niin paljon tunteita toista kohtaan. Olemme kaksi kertaa tavanneet ja ihan kuin olisimme vielä yhdessä, osoitetaan hellyyttä ja rakkautta ja riidellään.
Toivottavasti tapaat jonkun mukavan miehen, joka herättää tunteita, nyt kun olisit siihen valmis!
Erostani on kulunut kuukausi ja suru on vielä täällä. On kivaa kuulla että on toisia samassa asemassa. Poikaystävä kun oli minullekin ainoa kenen kanssa pystysin puhua. Viimestään eilen puhuttiin melkein tunti siitä miten huonosti minä voin. Tiedän että hän on väärä henkilö siihen, mutta hän on ainoa kenelle pystyn avautmaan täysin. En saisi enää soittaa hänelle mutta en tiedä miten pystyn elää ilman häntä. Hän oli ensirakkauteni ja en tiedä miten pystyy unohtamaan kaikki tunteet. Hän oli kaikkeni ja tuntuu siltä että ei olisi mitään jäljellä. Asun yhteisessä asunnossamme ja vaikka haen asuntoja ei mikään kelpaa. En halua uskoa siihen että tämä on tapahtunut ja ettei hän tule takaisin. Elämä on mustaa, mutta toivon että joskus voin näyttää itseni jollekulle ja luottaa häneen täysin. Muuten en jaksa enää kauan.
Tuo sinun kirjoituksesi voisi olla suoraan minun suustani 5 kuukautta sitten. Minäkin soittelin aika usein exälleni ja kerroin miltä tuntuu kun en sitä muille osannut tehdä. Mutta sinänsä olin onnekas kun hän kuunteli, ja yritti auttaa. Yhden ainoan kerran hän sanoi tosi pahasti kun hän sattui olemaan humalassa minun soitettuani. Jotkut sanoo että se on väärä tapa erota, jos tukeutuu toiseen erotuskassa. Mutta minä en siitä tiedä, tämä ainakin on minun tapani.
Tässäkin on jo aika paljon tapahtunut sen jälkeen kun tuon tekstin kirjoitin, nyt olen pystynyt tunnustamaan muutamalle ihmiselle että olen ihan rikki, ja olo helpottuu jo siitä kun ei tarvitse esittää että kaikki olisi hyvin. Mielialat voi muuttua ihmeen äkkiä.
Siihen aikaan kun kirjoitin tuon ensimmäisen tekstin, meillä oli sellainen tauko yhteydenpidossa exän kanssa. Siinä oli sitten pakko loppujen lopuksi turvautua johonkin muuhun ihmiseen kun häneen ei voinut. Nyt olemme taas yhteydessä, ensimmäistä kertaa ystävinä, ja mietimme jopa tapaamista. Myöskin ensimmäistä kertaa ystävinä. Aikaisemmin kun olemme tavanneet eron jälkeen olemme käyttäytyneet niin kuin seurustelisimme ja se ei kyllä ainakaan ole hyväksi.
Asutteko te molemmat siinä yhteisessä asunnossa vai asutko siellä yksin?
Voimia!
Yksin täällä asun. Poikaystävä muutti tilapäisesti äitinsä luo. En kyllä pystyisi asu hänen kanssa. Ja luulen että se ei tekisi hyvää hänellekään.
Poikaystävä kyllä tukee mua kun puhun. Meillä on vielä aika paljon käytännöllisiä asiota hoidettavana ja joka kerta kun jotain tulee hän kirjoittaa myös jotain lohduttavaa (esim yritä jaksaa, toivottavasti tänään menee jo paremmin tms).
Toivon että voidaan olla ystäviä tulevaisuudessa, mutta nyt on aivan liian aikaista siihen. Ollaan kaksi kertaa tavattu ja eka kerta oli kun oltaisi oltu yhdessä, toinen kerta taas oli tosi jäykkä. Toivottavasti te voitte olla esimerkkinä siitä että ystävyys on mahdollista.
Hyvä että sulle menee paremmin. Se antaa mullekin toivoa.
Ei varmasti ole helppoa olla siellä yksin muistojen keskellä. Mutta koita nyt kerätä voimia ja kyllä se oikea asunto sieltä kohdalle osuu sitten kun sen on aika osua. Ja kyllä se kannattaa tukeutua niihin sukulaisiin ja tuttaviin, vaikka en varmasti ole oikea henkilö neuvomaan kun en itsekään sitä osannut eroprosessin alussa tehdä. Yksi läheiseni sanoi että sitä varten se tukiverkko on että sitä voi käyttää. Ei sitä apua saa jos ei älyä pyytää.