Hei!
Minä yleensä vain lueskelen näitä juttuja, mutta nyt koin jotenkin pakottavaa tarvetta kertoa oman tarinani. Tämä ei ole ketään suututtaakseen, eikä kenenkään omaatuntoa hyvittääkseen, mutta haluaisin jakaa ajatuksia tästä ilkeästä aiheesta kuin uskottomuus. Enkä edes yritä kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin.
Aloitan itsestäni. Olen kohta 26-vuotias nainen. Seurustellut olen muutamaan otteeseen, takanani on kaksi pitempää suhdetta. Kumpikin suhde loppui saman asian johdosta - pettäminen. Kuulostaa helpolta, eikö? Mutta ei se koskaan ole niin. Ensimmäinen suhteeni oli tosiaan ensimmäinen, siinähän lähinnä harjoitellaan ihmissuhdetaitoja. Seksi ei ollut kummoista, joten kuten arvata saattaa, poikaystäväni meni vieraisiin. En kuitenkaan MISSÄÄN vaiheessa syyttänyt häntä siitä, sillä suhteessamme ei todellakaan ollut riittävästi seksiä. Ei minulle, eikä hänelle - tosin minä olin se, joka siitä kieltäytyi. Valitettavasti (niin, tämä on teille miehille, jotka valitatte ku muija ei anna, pihtari perkele) en kokenut häntä fyysisesti viehättäväksi. Kemiat eivät kohdanneet.
Lopputulos joka tapauksessa oli ero, joka olikin yksi elämäni parhaita asioita, ja tämän jälkeen tunsin olevani vapaa kuin taivaan lintu. Ikävä kyllä hyvin pian törmäsin toiseen sankariin, jonka kanssa ryhdyin hyvin vaikeaan suhteeseen. Tämä suhde itse asiassa muutti suhtautumiseni hyvin moneen asiaan. Hän (tämä uusi poikaystäväni) nimittäin teki alusta lähtien selväksi, että hänellä on aina ollut muita naisia, ja jos hänestä tuntuu, että MINÄ olen katsomassa itselleni uutta miestä, hän menee naimaan jotain toista. Ja näiksi miehenkatsastuskerroiksi hän näki yksinkertaisen baari-illan kavereitteni kanssa. Suhteessa oli paljon muutakin (henkisesti) sairasta, jota ei ehkä ymmärrä kuin itse moisessa suhteessa ollut. Suhteen loppuun tullessa en pitänyt itseäni naisena - en viehättävänä, en seksuaalisena, en oikeastaan yhtikäs minään.
Kuulostaa aika älyttömältä, minkä helvetin takia olin hänen kanssaan? Koska rakastin häntä ja uskoin (ja toivoin) hänen muuttuvan. Mutta lopputulos oli, että suhteemme päättyi pari vuotta kestettyään siten, että muutin toiseen maahan. Karkuun. Ja sisin enemmän rikki, kuin moni voisi uskoa.
Suurimman rikkeen teki kuitenkin viimeisin poikaystäväni. Ja tämä oli se viimeinen pisara, joka sai minut pettäjän tielle. Tosin itse pystyn jollain kierolla tavalla muuttamaan asian siten, että en petä. Vain...jotain. Omaa.
Hän on maailman ihanin, komein, miehisin ja romanttisin. Mutta valehtelee. Hän oli se, joka sai minut uskomaan uudestaan rakkauteen. Ja hän oli se, joka vei sen uskon ehkä lopuksi ikääni.
Totesin eräs kerta hänen valehtelevan. Se ilta, kun tämän ymmärsin, rikkoutui viimeinen eheä unelmani uskollisesta ja lojaalista rakkaudesta. Hänen valheensa ei ollut iso. Ja niitä seurasi myöhemmin enemmän. Mikään ei ollut sen isompi. Mutta totuus löi eräs päivä minua kasvoihin - kuinka voin ikinä luottaa häneen enää, jos hän pystyy näin minulle valehtelemaan. Ja mistä voin itse asiassa edes tietää, kuinka suurissa asioissa hän loppujen lopuksi valehtelee??
Epäluuloni kasvoivat kasvamistaan ja jokainen pieni valhe, minkä hän minulle lausui, muutti olemustani apaattisemmaksi ja apaattisemmaksi. Tunsin hänen olevan uskoton, mutta silti en pystynyt eroamaan. Joten eräs ilta (tuttu) poika tuli sänkyyni. Ja tämä jälkeen pari muuta. Ja omatuntoni on hiljaa.
Tässä tarinassa ei ehkä tunnu olevan pointtia, mutta tarkasti lukien sen voi löytää. Ehkä ei ole oikein, eikä viisasta syyttää muita ihmisiä omista tekemisistään, mutta ihmiselämä on jatkuvaa kasvua. Uskollisuuden tulisi olla täydellistä.
Mutta sitä se ei koskaan tule sitä olemaan. Täydellistä. Ihmiseen on sisäänrakennettu liian voimakkaat vietit. Jos oma kumppani ei fyysisesti viehätä (tarpeeksi), vaistomaisesti alamme katsella uutta. Eri asia tietenkin on, toteutammeko halumme, vai emme.
Minun kohdallani kyse ei ole heikkoudesta. Eikä ilkeydestä. Puhtaasti itsesuojelusta. Poikaystäväni ei ikinä tule tietämään, mitä olen tehnyt. Enkä ole ylpeä tekemisistäni. Mutta tämä on ainoa keino selviytyä muiden kanssa.
Itkin (kirjaimellisesti) kaksi vuotta ihmisten pahuutta ja eläimellisyyttä, miksi kaikki valehtelevat ja pettävät? Kauniita vartaloita ja seksiä työnnetään joka tuutista. Miksi ihmisten halut ovat niin helposti herätettävissä? Miksi en löydä ketään, jolla olisi samanlainen ajatusmaailma, kuin minulla, miksi en löydä ketään, joka pystyisi olemaan niin uskollinen ja lojaali, kuin minä olen?, ajattelin.
En tarvinnut kokea kymmeniä seurustelusuhteita, riittää kun katselen ympärilleni. Kaikkialla ihmiset etsivät jotain. Ja joka hetki rikkovat jotain - itsessään tai ympärillään. Mutta sitä se on. Elämä. Ja niin kauan, kuin SINÄ viaton sielu (, joka olet kovin suuttunut kirjoituksestani), et sitä sisäistä, olet kovin onneton.
Niin, seurustelen edelleenkin. Rakastan poikaystävääni. Hän on hyvä mies. Hän vain ei ikinä tule ymmärtämään, miten pahasti hän minut sisältä rikkoi. Mutta älkää hyvät ihmiset ymmärtäkö väärin, niistä sirpaleista olen lähtenyt kokoamaan uutta ihmistä. Ja se ihminen on onnellisempi, kuin aikaisempi. Ehkä vähän vähemmän uskollinen, mutta myös pystyvämpi hyväksymään uskottomuuden ympärillään.
Näitä tarinoita on maalima pullollaan, tiedän kyllä. Mutta tämä on minun tarinani. Tai no, pieni osa siitä. Minusta olisi kiva lueskella muitakin tarinoita. Kerro omasi, tai siis, edes osa siitä..

Vastaukset 10
Vanhimmat
Tarinasi alkoi mielenkiintoisesti, enkä olisi sen ikinä arvellut päättyvän niin, kuin se päättyi. Tunsin lukevani omaa tarinaani. Jotenkin.
Olen seurustellut saman miehen kanssa (välirikot mukaan lukien) noin viisi vuotta. Kun tutustuin häneen, olin varma että hän on minulle se oikea. Seksi oli fantastista ja muutkin asiat sujuivat loistavasti. Hän on ihanne mies. Olin onnellinen. Hän oli paras ystäväni, rakastajani ja mieheni. Hän oli minulle tärkein ihminen koko maailmassa. Tunsin itseni kauniiksi, haluttavaksi, mahtavaksi ja ainutkertaiseksi.
Kunnes kaikki muuttui parin vuoden seurustelun jälkeen. Tulin työreissulta kotiin. Lakanat oli vaihdettu ja kotona odotti kalpea mies. Minulle ei edes kerrottu, arvasin itse. Hänellä oli ollut reissuni aikana toinen nainen, meidän yhteisessä kodissamme. Maailmani kaatui. Koko elämäni mureni pieniin palasiin. Itkin ja nauroin. En uskonut sen olevan totta. Uskottelin jopa itselleni ettei se ollut.
En ikinä olisi uskonut hänen pystyvän moiseen. Ja aina ajattelin että en itse petä ketään. Niin pahalta se tuntui. Ajattelin myös että se on sitten kerrasta poikki. Ja erottiin.
En pystynyt elämään ilman häntä. Vihasin häntä, mutta silti rakastin. Olin tottunut? Mutta ajan myötä kykenin antamaan anteeksi. Unohda en koskaan. Muutimme jälleen yhteen.
Petetyksi tulemisen jälkeen en ole saanut ikinä samoja tunteita takaisin mitä alkuaikoina meillä oli. Tunnen itseni rikkinäiseksi. Petän häntä. En voi enää luottaa. Minun on hirveän vaikeaa luottaa yhtään keneenkään. Ja aina mietin miten tästä eteenpäin? Mitä voisin tehdä elämälleni?
Heikkoutta se on ja kostamista, eikä mitään muuta. Vahva ihminen ei syyllisty samaan kuin väärintekijä, vaikka olisi kuinka rikki tahansa!
Elät valheessa ja yrität selitellä pettämistäsi muidenkin ihmisten pettämisellä. Kerron sinulle; kaikki ihmiset eivät petä. Heillä on hyvä itsetunto ja tietämys millaista suhdetta etsivät. He saavat suhteeltaan sen mitä haluavat. He eivät halua saada sirpaleita itselleen eikä muillekaan.
Haluan korjata pari seikkaa. Minä ELIN valheessa. Nyt elän varsin todellisessa elämässä. Valheeni oli se, että uskoin uskollisten ihmisten (kumppanien) olemassaoloon. Kaikki ihmiset eivät petä? Koska heillä on tietämys, millaista suhdetta etsivät? Niinpä - etsivät. Saavat suhteeltaan sen mitä haluavat? Hmm.. Puhuttaessa valheesta, yksi alalaji on tietenkin itsepetos. Ja viimeinen, eivät halua saada sirpaileita - kukapa niitä haluaa. Elämää elettäessä niitä vain syntyy. Ja jos niitä ei synny, on ympärillä aika paksu tynnyri suojaamassa.
Toivon, että sinä, eläessäsi tällä hetkellä onnellisessa suhteessa (mahdollisesti ensimmäisessäsi), olet tarpeeksi voimakas siinä vaiheessa, kun todellisuus saa sinut kiinni. Ja toivottavasti olet tarpeeksi voimakas myös pitämään silmäsi auki, ja näkemään sen. Vasta silloin alkaa todellinen kasvusi jota kutsutaan myös aikuistumiseksi.
Enkä halua närkästyttää sinua. Usko pois. Olin samanlainen ennen. Siinä ensimmäisessä onnellisessa suhteessani. Kaikki oli hyvin mustavalkoista. Valitettavasti elämän pääväri on harmaa.
Vahva ihminen? Onko sinusta vahva ihminen sellainen, joka kumppaninsa valheesta kiinni saadessaan jättää tämän ja lähtee etsimään uutta kumppania (sillä elämänkumppania me kaikki tavalla jos toisella etsimme)? Ja on tämän kanssa, kunnes taas saa tämänkin valheesta kiinni ja jatkaa seuraavaan? Koska totuus kuitenkin on, että täydellisen rehellistä ja uskollista suhdetta ei tässä maailmassa ole.
Tai kenties tarkoitat sitä, että vahva ihminen kestää petetyksi tulemisen vahvasti ja jatkaa vain edelleen saman kumppanin kanssa itse uskollisena?
Vai miten tämän vahvan ihmisen tulisi mielestäsi purkaa surunsa, lohduttomuutensa ja turhautumisensa?
Kenties olemalla yksin? Sitäkö sinä teet?
Kuuntele itseäsi ja ole rehellinen itsellesi: tätäkö sinä elämältäsi haluat? Petetyksi tuleminen ei ole kenellekään kiva juttu, mutta on uskallettava luottaa uudestaan ihmisiin. Vain sillä tavalla voit katsoa itseäsi hyvällä omallatunnolla peiliin, ja sanoa: "Ainakin minä yritin." vaikka välillä turpaan tulisikin.
Jos olet nyt tyytyväinen elämääsi, olet ehkä löytänyt etsimäsi. Onneksi olkoon. Oikein hyvää jatkoa valitsemallasi tiellä :)
meistä elää siinä todellisuudessa, johon uskoo. Se todellisuus on valittavissa omilla päätöksillä ja teoilla. Kun on itse tarpeeksi vahva, ei kukaan eikä mikään pysty hajoittamaan elämää pirstaleiksi. Ihmistä ei suojaa tynnyri vaan oma järki ja tunne.
Nuorempana seurustelin miehen kanssa, joka oli minulle kaikin puolin hyvä.Hän salli kuitenkin parisuhteen ulkopuoliset suhteet niin itselleen kuin minullekin. Itse en sallinut ja niin seurustelusuhteemme päättyi, tosin vasta neljän vuoden päästä. Päätös erosta oli vaikea, mutta oikea, vaikka rakastankin häntä edelleen.
Olen ollut onnellisessa ja uskollisessa avioliitossa mieheni kanssa jo lähes 20 v ja tapaillut tätä exääni edelleen silloin tällöin. Hänen näkökantansa on nyt vanhempana lähestynyt omaa kantaani ja toisin päin. Ymmärrämme paremmin toistemme motiiveita.
Elämä ei muuten ole mustavalkoista eikä harmaata vaan kaikkia värejä eri sävyissä.
suhdetta ei todella ole olemassakaan. On sopivia, sopimattomia ja kaikkea siltä väliltä.
Eläessäni TOISESSA suhteessa voin kertoa seuraavaa. Ihmisistä monista näkee heti ovatko he uskollista laatua vai eivät. Ensimmäinen suhteeni opetti minulle paljon asioita. Toki suhde väärään ihmiseen satuttaa aina, mutta se ei estä sitä ettei olisi olemassa ihmistä joka ajattelee juuri niinkuin sinä. Maailmassa on kaiken tyyppisiä ihmisiä. Sinä päätät millaisen kanssa jaat lopun elämääsi. Jos kunnioitat itseäsi ja sitä toista et petä.
Suhteemme nykyisen miesystäväni kanssa alkoi pehmeän ihastuksen vallassa, mutta jouduimmekin kivikkoiselle tielle ja saimme haavoja jalkoihimme. Miesystäväni jaksoi silti uskoa meihin ja rakastaa. Sain siitä voimaa. Jaksoin yrittää ja uskoa, että rosoisen tiekohdan jälkeen tulisi pehmeää hiekkaa. En pettänyt enää, siihen ei ollut tarvetta. Hävettää yhä se kaikki. Mieheni sai minut kuitenkin tuntemaan itseni halutuksi, kauniiksi ja ihanaksi ihmiseksi. Rakastan häntä. Kunnioitan häntä. Olen nyt niin onnellinen.
Hyviä miehiä on kaikkialla, kun vain jaksaa uskoa.
Oma tarinasi oli koskettava ja toivon sinulle kaikkea hyvää. Anna auringon paistaa sisällesi. Ei elämän pääväri ole mielestäni kuitenkaan harmaa -ellei anna sen olla.