Ystävä?

Tämän tapaisia viestejä on täällä jo aika paljon, mutta yritän nyt silti selvittää ajatuksiani. Kiitos jos voitte kommentoida (asiallisesti) ongelmaani.


Ala-asteella minusta ja eräästä luokkalaisestani tytöstä tuli parhaat ystävät. Ihanaa ystävyyttä jatkui yhdeksännelle luokalle asti. Siinä kahdeksannella aloin seurustelemaan, mutta se ei kauheasti vaikuttanut ystävyyteemme: näimme lähes entiseen tapaan. Mutta tietysti poikakveri jonkin verran vaikutti. Minä ja poikakaverini olemme aina arvostaneet ystäviämme ja olimme alusta asti samalla linjalla, että ystäviä ei unohdeta.

Yhdeksännellä ystäväni alkoi seurustella huomattavasti vanhemman pojan kanssa. Seurustelee hänen kanssaan edelleen, asuvat yhdessä ja heillä menee hyvin. Olen onnellinen ystäväni onnesta.

Ystäväni alettua seurustella minä en enää kelvannut viikonloppuseuraksi. Joskus viikolla kelpasin, mutta silloinkin jos näimme, yhteinen aikamme oli tarkasti rajattua. Joka kerta ystäväni ilmoitti parin tunnin näkemisemme jälkeen, että hänellä on muuta tekemistä ja minun olisi aika lähteä. Viikonloppuisin hän oli poikaystävän ja tämän kavereiden kanssa. Ajattelin tämän olevan ohimenevä vaihe.

Ystäväni alkoi selvästi valehdella minulle. Kamalaa sanoa näin, koska minulla ei ole "todisteita", mutta silti... Useasti, kun olimme sopineet näkevämme, hänellä olikin kurkku kipeä, emmekä voineet nähdä. Ymmärrän, että silloin tällöin on peruttava ennalta sovittuja juttuja, mutta aina? Ja joskus peruutukset tulivat n.15min ennekuin olin lähdössä ystäväni luo. Aina kun soitin hänelle, hän sanoi, että akku loppuu. Kerran sitten koulussa hän pamauttikin, että sanoo vain minulle, että akku meinaa loppua, jos ei jaksa puhua. Onneksi eräs toinen kaverini tuli tuekseni ja sanoi ystävälleni, että hän ainakin pystyy sanomaan ettei kerkeä puhumaan, jos soittaja on todellinen kaveri. Ystäväni meni hiljaiseksi.

Nyt lukion kolmannella tilanne on samanlainen. Tekstiviesteissä aina silloin tällöin tulee sydämiä ja "haleja", joulukortissa on laarituksia parhaasta ystävyydestä. Hän ei kuitenkaan kerkeä näkemään minua. Aina on syitä, joita kaikkia en parhaalla tahdollanikaan voi uskoa. n.kolme vuotta ystävyytemme on toiminut hänen ehdoillaan, hän yrittää pitää minut tyytyväisenä laittamalla tekstiviestillä kaikenmaailman jaarituksia ja halauksia.

Tiedän, että kaunan kantaminen on jokaisen oma häpeä, mutta en silti voi sille mitään, että tunnen itseni hylätyksi ja en jaksa enää kovinkaan paljoa pitää yhteyttä ystävääni. Ystävlläni on töitä koulun oheella jne, ja tietysti ymmärrään, että hän ei usein kerkeä näkemään. Mutta koska asumme n.5 km päässä toisistamme, onko näkeminen kerran kahdessa viikossa liikaa vaadittu? minusta tuntuu, että kaikki puheet ystävyydestä ja halauksista ja siitä, että olen hänelle tärkeä, ovat tuulesta temmattuja. Totta kai tiedän, että lapsuudessa syntyneillä ystävyyssuhteilla on tapana katketa jossain vaiheessa, mutta silti sattuu. Kaikista eniten sattuu se, jos ystäväni valehtelee minulle, jos hän vain sanoo kauniita asioita minusta. Niin todennäköisesti onkin, koska ystäväni ei näytä ystävyyttämme millään muilla tavoin kuin tekstiviestillä.

Tänään taas hän perui tapaamisemme. Hänellä on eräs iäkäs sukulainen huonossa kunnossa, ja tämä sukulainen on ystävälleni tärkeä. Ymmärrän, jos ystäväni ei nyt halua nähdä, mutta hän laittoi peruutuksensa syyksi kurkkukivun. Ja hän näkee suruajasta huolimatta poikakaverinsa kavereita entiseen tapaan.

Tiedän, että olen tyhmä, kun vielä "roikun" kaverissani. Pitäisikö päästää vain irti? Olen n.kolme vuotta uskonut typerästi ystävyyteemme ystäväni kauniiden sanojen voimalla... En voi sille mitään, mutta paha olo on suuri ja tunnen itseni petetyksi.