Minua niin väsyttää anoppini ja koen että haluaisin kokonaan laittaa hänen kanssaan välit poikki. Ajatelkaa, vaikka en edes kuule siitä mitään, pelkkä tieto että hän tapaa miestäni inhottaa minua. En jaksa tuntea sääliä, vaikka hän varmasti on sairas henkisesti. Mieheni ei saa sanotuksi äidilleen, että pitäisi hakea apua.
Luulen, hänen aavistavan, kun en ole missään yhteydessä enään häneen. Ihan itkettää, oli meillä hyviäkin aikoja, ne on ohi. Hänen kanssaan ei voi puhua luottamuksella, hän ei tiedä mitä se tarkoittaa, muita kohtaan.
Hän ja hänen asiat on ne kaikkein tärkeimmät.
Omat pikku salaisuudet, yäk. Pakolliset jutu on varmaan pakko hoitaa ja siististi, ei muuta, ei mitään, eikä milloinkaan enään. Olen niin väsynyt.
Luulen, hänen aavistavan, kun en ole missään yhteydessä enään häneen. Ihan itkettää, oli meillä hyviäkin aikoja, ne on ohi. Hänen kanssaan ei voi puhua luottamuksella, hän ei tiedä mitä se tarkoittaa, muita kohtaan.
Hän ja hänen asiat on ne kaikkein tärkeimmät.
Omat pikku salaisuudet, yäk. Pakolliset jutu on varmaan pakko hoitaa ja siististi, ei muuta, ei mitään, eikä milloinkaan enään. Olen niin väsynyt.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tuli itkettyä melkosesti tuossa ennen joulua, kun siskon anoppi kuoli syöpään. Todella sydämellinen ihminen ja viimeseen asti teki käsitöitä ja touhusi. Itku tuli siitä, kun siskoni itki niin hirveästi. Sitten Jouluaattona sai itkiä, kun siskoni ja sen mies oli saanut hänen käsin tekemät kynttilänjalat lahjaksi. Eli surullinen joulu oli. Vaikka ei ollut minun anoppi niin kyllä se kolahti. Tulin siihen tulokseen, että vaikka mun anoppi on ihan karsea välillä niin kestän kyllä sen.
hän jäi asemalle perään ruikuttamaan.
Uskon, että mikäli anopista aika jättäisi surisin häntä vain ja ainoastaan mieheni vuoksi. Hän olisi menettänyt äitinsä, minä pahimman haukkujani. En voisi sääliä häntä edes kuolemassa.
Olen kova ihminen, anoppi on minut kovaksi keittänyt. Jatkuvaa nälvimistä, solvausta ja verisiteisten lastenlastensa vihaamista. Hän vihaa heitä siksi, että ovat siinneet minusta. Kertoi tämän kerran miehelleni ja minulle päin naamaa kun kysyimme miksi hän on niin tyly lapsillemme.
Kuulehan Maija-Riitta Sinulla on täysi oikeus olla väsynyt ja kyllästynyt anoppiisi ja tottakai voi laittaa välit poikki ilman omantunnon tuskia. Tee niinkuin sydämesi sanoo, se on parasta kaikille.
Menneistä kannattaa muistella hyviä aikoja ja tapahtumia,jos sellaisia on ollut. Huonot tapahtumat ja pahat puheet kannattaa jättää omaan arvoonsa.
Voisit saada apua itsellesi ja omaan henkiseen pahoinvointiisi,jos haet ammattiauttajan apua. Jo muutamakin keskustelukerta voi antaa uutta voimaa ja puhtia sinulle. Ja ne keskustelut ovat tietysti luottamuksellisia.
Älä enää missään tapauksessa kuvittele, että (mahdollisesti) henkisesti sairas anoppisi kykenisi tai haluaisi kyetä minkäänlaiseen salaisuuksien säilyttämiseen.
Yritä levätä niin virkistyt,kun tulee kevät ja päivätkin tässä pitenevät niin valon määrä lisääntyy.
Kiitos paljon sanoistasi.
Jos luet tämän, olen iloinen.
Miksi nämä anopit ottavat niin suuren vallan elämästä.
Ikinä en ole hänelle pahaa toivonut, luulin ystäväkseni, kas vaan. Näin siinä sitten kävi,
Voi kun tietäisit miten hän on minua moittinut ja
haukkunut myös vieraiden kuullen ja sekopääkin olen ollut. Kirjoittaminen tänne auttaa kovasti, jos vaan jaksatte lukea. Kiitos vielä kerran.
Jaksamista sinulle.Itselläni on myös tilanne, jossa oli oman mielenterveyteni säilymisen vuoksi laitettava välit poikki kolme vuotta sitten.
Mieheni tapaa vanhempiaan oikeastan vain, kun heillä on ongelmia.Aikuiset lapsemme tapaavat isovanhempiaan muutaman kerran vuodessa.
Anoppini on pahasti alkoholisoitunut ja nyttemmin ilmeisesti myös dementoitunut ja appi dementoitunut.
Itse sain kymmenet vuodet kuulla olevani milloin huora milloin muuten vaan kaamea akka, joka on pilannut äitinsä ainoan pojan uran jo ennen kuin edes alkoi ts.ennen opiskelujen alkamista, jolloin aloimme seurustella ym, mukavaa, asioita olisi vaikka romaaniksi asti.Lisäksi olen ilmeisesti anopin mielestä ollut aina liian köyhästä ja sivistymättömästä perheestä.Hän on malaistalon tyttö ja koulutukseltaan kaiketi opistotasoa appi on DI. ja minä vain insinöörin ja kotiäidin isolapsisen perheen opistotasoisen koulutuksen saanut tytär.(äitini jäi leskeksi ollessani alle kymmenvuotias ja meni sittemmin töihin toimistoon.)
Kerrottakoon, että appivanhempani eivät olleet edes häissämme, kutsuttu kyllä oli.
Koetin lähes kolmekymmentä vuotta olla heidän kanssaan tekemisissä lähinnä mieheni toivomuksesta ja lasten takia, kunnes tajusin, ettei minun ole pakko sietää sellaista käytöstä keneltäkään.Enhän sietäisi sellaista keneltäkään omalta sukulaiseltanikaan saati sitten tuttavalta.
Anoppini pilasi meiltä monet lasten syntymäpäivä- ym.juhlat tulemalla sinne humalassa, kunnes aloimme tsekata hänen kuntonsa etukäteen ja kieltää häntä tulemasta humalassa meille.
Yksikään sukulainen niin omalta tai mieheni puolelta ystävistämme puhumattakaan ei ole moittinut ratkaisuani vaan jokainen on todennut, että vihdoinkin lopetin yrittämästä.Jokainen heistä on vuosien mittaan nähnyt ja kuulluut minkälainen hän(lähinnä anoppi on minua kohtaan ollut.)
Mittani oli täyttyä jo muutamaa vuotta aiemmin, kun hän alkoi kohdella poikamme vaimoa vähän samoin kuin minua.Poikani kuitenkin uskalsi paremmin sanoa hänelle vastaan ja puolustautua päinvastoin kuin mieheni.
Miehelleni on ollut vaikea tajuta ensimmäiset kaksikymmmetä vuotta, että hänen vanhempansa ovat sellaisia kuin ovat(mm.äidin alkoholismi).Hän aina pyysi minua antamaan heille anteeksi ja pyysi minua muuttumaan suvaitsevaisemmaksi, kunnes vihdoin tajusi, että miksi vain minun ptäisi muuttua ja hyväksyä kaikki se p...a, mitä sain sieltäpäin osakseni.
Vieläkin menen lähes paniikkiin, jos vain näen heidät vaikka kaukaa tai vastaan puhelimeen ja siellä on anoppi.
Toisinaan on jopa vaikea hyväksyä, että mieheni käy siellä, sillä mikään, mitä hän heidän hyväkseen tekee, ei tyydytä heitä.Anoppi niin kaikkeen ja kaikille katkera ja appi niin jääräpää(ollut aina ei ainoastaan viime vuosina), että ei sellaista asiaa tai tapaa hoitaa asioita heidän hyväksymällään tavalla olekaan.
Kerrottakoon, että mieheni on todella pitkiä päiviä töissä, joka vaatii paljon myös psyykkisesti.Hän ei yleensä enää työpäivän jälkeeen jaksa juuri kuin syödä ja nukkua.Liikuntakin on jäänyt tosi vähiin viime vuosina.Hänkin toivoisi, että hänen vanhemmilleen järjestyisi joku hoitopaikka, ettei tarvitsisi milloin mitäkin asiaa hoitaa jopa kesken työpäivän ja voisi olla joskus rauhassa, ettei tarvitsisi ajatella, milloin siellä on seuraava katastrofi, joita on viime vuosina riittänyt.
Voit uskoa, että vaikka vain mies käy nykyään vanhempiensa luona, niin kyllä se silti myös minua stressaa yhä edelleen ja tunnen itseni ajoittain myös todella väsyneeksi koko tilanteeseen, joka tuntuu kuin päättymättömältä painajaiselta.(painajaisia näen yhä ajoittain anopista)
täysin seonnut sukkiisi.
Muista, että et omista miestäsi.
Miehesi on anoppisi poika, sitä napanuoraa ei
nykynaikkoset pysty katkaisemaan.
Mielestäni sinä tarvitset lääkitystä jo siitä syystä, että miehesi ei saisi olla äitinsä kanssa edes tekemisissä. Olet mustasukkainen ja sairas. Hae apua. Käy mielenterveystoimistossa.
Tai eroa.
Mistäköhän noita vastaajia riittää näille palstoille.Mahtavatkohan olla edes olleet naimisaissa saati sitten kokeneet mitään lähellekään senkaltaista, mitä anoppi voi kauheimmillaan olla.
Oma miniänikin on kanssani minun anopistani samaa mieltä ja käy hänen luonaan vain kutsusta muutaman kerran vuodessa.Jos anoppi on sairas, se ei tarkoita, että miniällä olisi asiaan mitään osuutta, varsinkin jos se sairaus on alknanut jo ennen miniän tuloa sukuun.
Jos omat lapsetkaan eivät tahdo kestää vanhempiaan, niin miksi jonkun muun pitäisi?
Tovoisin asiallisia kommenttteja palstan keskusteluihin, en sairaiden herjaamista.
Jaksamista alkuperäiselle kirjoittajalle toivoo kohtalotoveri
Joo, kiitos vastauksista.
Kotona mieheni kanssa emme puhu hänen vanhemmistaan lainkaan, olen kertonut aika suoraa
mitä ajattelen anopistani. Ja samalla pahoitellut, kun kyseessä on kumminkin mieheni äiti.
Hän lähettää meille, milloin keksejä, pullaa
ja jotain ruokaa. Koen häneltä olevan se joku ns.
anteeksipyyntö, jep, ei tehoa minuun.
Jos halutaan yleensäkkin sopia, asia kuin asia,
nostetaan kissa pöydälle ja puhutaan se. Ei minua ns. pienet herkut lämmitä. Myöhäistä.
Itse olen elämäni aikana oppinut omilta vanhemmilta, että anteeksi pitää osata ihan oikein pyytää, suoralla suomen kielellä, ilman mutkia, ja valitettavasti vaadin sitä myös muilta. Kuulostaa varmaan kovalta, näin toimin.
Meillä on kaksi ihanaa tyttöä, jotka olemme kasvatteneet ja hyviä tytöistä on tullut.
Olen ankara ja rakastan ja asetan rajat. Pähkinäkuoressa kaikki siinä.
Anoppi ressu, ei tajua, että minun kanssa kun välit menee, niin ne todella menee ja tunteet loppuu. Ikävä juttu, mutta astia vaan joskus täyttyy, melkein yli, ei enään mahdu mitään.
Mieheni on hyvä ja rakastan häntä. Anoppi saa
olla omassa pienessä maailmassa, ja toivon
jospa hän joskus miettisi edes hetken mitä kaikkea on aikaan saannut. Huom. jos osaa.
Kirjoituksestani varmasti kuultaa, katkeruus, pettymys ja viha. Olen niin loukattu ja minun
luottamusta on petetty. Kirjoitellaan vielä lisää, tämä helpottaa kummasti.
Todellista syytä tunteisiisi ja käytökseesi anoppiasi kohtaan en tiedä, mutta kirjoituksesi on kyllä melkoisen kovaa tekstiä. Sen luettuaan on vaikea nähdä Sinua miellyttävänä tai rauhaarakentavana ihmisenä.
Millainen mahtaneekaan olla anoppi, jonka pienetkään lähestymisyritykset eivät tee vaikutusta Sinuun?
Miksi näet, että anopin kohdalla kaikki on myöhäistä? Miten "pieni" Sinun anoppisi elämä on?
"Olen ankara ja rakastan ja asetan rajat ..." Hm.
Kuin jumala täräyttäisi toista leukaan.
Kuule nyt sinä isottelet ja pahasti tuossa diagnoosinteossasi. Sitä paitsi diagnooseja saavat tehda vain lääkärit ja hammaslääkärit.
Pidä vähän sordiinoa viestinnässäsi,kun et kuitenkaan tunne alkuperäistä henkilöa ja hänen hankalaa anoppiaan. Mikä sinä olet mitään "nauvoja " antamaan ? Kysyn vaan...
Sain Sinulta palautetta, otan vastaan.
Ehkä on parempi, ettet ota niin voimakkaasti kantaa minun asioihini, esim. miten olen lapseni kasvattanut. Ei kuulu sinulle. Kummatkin opiskelee yliopistossa, lukion paperit oli 6 Laudatur.
Joten se siitä.
Jos olen rehellisesti kirjoittanut miltä minusta tuntuu, niin onko se paha asia.
Tottakai minussa on myös vikaa, mutta en ole paha enkä ilkeä. Haluan vaan stopin kaikelle.
Hyvää jatkoa Sinulle. Toivon hartaasti että olet hieno anoppi, kolminkertaisena.
niin ei kyllä nykynaisten kuuluisikaan napanuoria katkaista se olisi tehtävä jo äidin itse tai pojan jos äitinsä ei siihen ole kykenevä, että näin!
Anoppi komlminkertainen puhuu asiaa. Minustakin sinä kuulostat kylmältä ihmiseltä.
Koet anopin keksit, pullat ja ruokatuliaiset anteeksipyyntöinä(joita et ota vastaan). Kokemukseni mukaan omat mummoni, ex-anopini ja mukaan lukien oma äitini myös toimivat samoin. Aina on ruokaa laitettu mukaan ja tuotu tullessaan, ei anteeksipyyntönä vaan se näyttää olevan varsinkin vanhemmilla ihmisillä tapana.
Sinun lastesi laudaturit tuskin kuuluvat tähän keskusteluun, ainakaan en ymmärrä miten lasten koulumenestys liittyy sinun ja anoppisi väleihin (eikö se ollutkin se sinua huolestuttava asia?) Pärjätäkseen elämässä suurempi merkitys on sosiaalisilla kuin esim. kielellisillä tai matemaattisilla taidoilla. Toivottavasti olet myös niitä lapsillesi opettanut.
Katkeruudella et voita mitään. Kuten sanoitkin, anoppisi on miehesi äiti (ja lastesi isoäiti). Minulla on myös ex-anoppi sekä ex-isoanoppi. Yhteyksissä ollaan vieläkin vaikka miehestäni olen eronnut. Suoraan sanoen ex-anopeistani en pidä, enkä itse pahemmin soittele. He ovat kuitenkin lasteni isoäitejä ja näin ollen pidän välini heihin asiallisina. Kiitän myös ruokalähetyksistä (vaikkeivät ne oikeasti punaisine maitoineen ja vanhentuneineen leipineen miellyttäisikään).
Mitä sitä kaunaa kantamaan. Jos sinulla on äiti, niin miltä tuntuisi jos perheenne boikotoisi ja halveksisi häntä?
muiden mielestä hirveän mielenkiintoisia.
Vaikutat henkilöltä jonka kanssa on vaikea tulla toimeen.
Anna anopin olla laisensa, et sinäkään varmasti hänen mielestään vähemmän yököttävä ole.
Hänellä on aivan yhtä suuri oikeus olla pitämättä sinusta kun sinulla hänestä.
Jos anoppisi on sairas niin hän tarvitsee apua eikä tuollaista omahyväistä kanaa.
Anoppi vihaa miniää, koska hän pelkää tulevaa, sitä väistämätöntä, sitä päivää kun anoppia ei enää tarvita. Sitä päivää, kun miniä astuu taloon. Ei, ei anoppi poikaansa ensiksi vihaa, se viha kypsyy vasta myöhemmin. Mutta se miniä, siihen sanaan saa mahtumaan paljon arsenikkia, katkeran maun, jonka anoppi tuntee, joka tihkuu joka huokosesta joka ainainen aamu. Sitä makua ei edes kirkas viina ja pillerit pysty peittämään. Poikakaan ei pysynyt sitten vierellä, vaikka isä kuinka yritti remmillä mätkiä kuria poikaansa.
Anoppi ei elä miehelleen, ei ole koskaan elänyt, poika on hänelle ollut tärkein. Puoliso riutuu siinä vierellä, rypee samassa vihassa, jonka puolisonsa on synnyttänyt maailmaan. Anoppi ei odota eläkeikää, että saisi vihdoinkin laittaa sen myrkkymaljan komeron perukoille, ehei, hän vain jatkaa vihaansa, koska mitään muuta vaihtoehtoa hänellä ei ole, niin monta anoppia ennen häntä on yrittänyt samaa. Mitään muuta tunnetta hänessä ei ole enää jäljellä. Rakkauden on viha syönyt aikoja sitten.
Myrkkymaljaa ei voi enää kätkeä, se elää omaa elämäänsä, ja kuohuu sisuksissa. Niin kuin on kuohunut monta sukupolvea, satoja vuosia aiemmin. Sen anopit jättävät perinnöksi miniälleen, josta myöhemmin, jos anopin perinne voittaa, kasvaa entistä julmempi anoppi.
Tätä tunnetta anopissa on kasvattanut hänen anoppinsa, ja anopit ennen tätä. Anoppi vihaa miniää, joka kasvattaa anopin lapsenlapsia omassa talossaan anopin pojan kanssa, jota anoppi ja appi ovat vuosien varrella auttaneet niin paljon. Tämän pojan ei olisi koskaan pitänyt jättää äitiään.
Mutta jos poika ei koskaan jättäisi äitiään, ei olisi miniöitä, ei olisi anoppeja, eikä olisi niitä lapsenlapsia. Jotakin hyvää voi tästä kaikesta pahasta syntyä, ja jossakin elää, ja kasvaa miniä tuolla, ja täällä, joka päättää sanoa ei kaikelle tälle vihalle. Hän yrittää pukea vihansa sanoiksi, vaikka se suututtaa ehkä anopin, koska näistä asioista ei saa puhua julkisesti. Myrkkymaljan pitää pysyä piilossa. Muuten se ei kasva.
Vihan täytyisi saada kasvaa miniän sisällä, hiljaisuudessa, kylmyydessä, maljan pitäisi kuohua, jotta tällä nykyisellä miniällä, tulevalla anopilla olisi perintöä jaettavaksi sitten omalle miniälle.
Ja jokainen miniä, joka kirjoittaa tälle palstalle tekee palveluksen tulevien sukupolvien miniöille. Kirjoittakaa.
Olen varmaan outo anoppi, koska en yhtään tippaa vihaa miniöitäni. Ihailen heitä ja pidän heistä, ja toivon heidän jaksavan vaikeitten, poispilaamieni poikieni kanssa. Sen sijaan ainakin toinen miniä luultavsti vihaa minua, koska poikani panettelee minua hänelle. Silti arvostan miniöitäni, voin olla erossa pojistani ja antaa heidän elää rauhassa omaa elämäänsä, itse asiassa toivon sitä hartaasti.
Kuten jo yllä kirjoitinkin, minulla on hyvät miniät.
Luultavasti miniäni sanoisivat, jos osallistuisivat täällä ketjuun, että heillä on hyvä anoppi.
Johtuisiko siitä, että olen kasvattanut kolme hyvää poikaa miniöitä varten :o)
Muuten: minulla itsellänikin on hyvä anoppi, kasvatti minua varten hyvän miehen.
Näin ketju menee meilläpäin.
Kirjoitin näin, koska halusin saada jotain selville, en tiennyt mitä vastaisitte, mutta selville sain, etteivät anopit/miniät muka nyt niin paljon toisiaan vihaa? Miksi sitten tänne palstalle kirjoitellaan ja viestejä luetaan tuhansien voimin, jos mitään vihaa ei ole olemassakaan? Tämähän suhde on kaikkein tunnealttein, tunnetuin ongelmistaan, poika irtautuu kodistaan lopullisesti, kun tapaa "uuden" naisen elämässään, pojallahan on erilainen, kiinteämpi, suhde äitiinsä kuin esim. tyttärellä. Varsinkin jos tämä poika on se ainoa poika tai se vanhin poika.
Miniäkin voi vihata anoppiaan, siinä missä jotain muutakin sukulaista tai tuttavaa, ketä tahansa joka on mielestään aina oikeassa, ja käyttää ihmisiä sumeilematta hyväksi. Välttää sellaista ihmistä, jonka seurassa ei viihdy. Tämän taustalla vaikuttaa jonkinlainen vihan aste. Kukaan ei voi elää rauhassa vihaamatta jotakin ihmistä.
On eri laatuista vihaa, syvempää ja heikompaa, mutta vihaa ja eripuraa yhtä kaikki. Jopa tuntemattomien anoppien ja miniöiden välilä tällä palstalla. Pelkästään tässä ketjussa tuolla ylempänä on useita viestejä anopeilta, jotka tyrmäävät alkuperäisen kirjoittajaminiänajatukset. Ja muualla Anoppi&Appi palstalla niitä löytyy lisää. Eli vaikka teillä menee hyvin, niin muilla ei välttämättä menekään.
En olisi samaa mieltä tuosta, että pojalla on kiinteämpi suhde äitiin kuin tyttärellä. Vaikea on näitä napanuoria saada poikki, puolin ja toisin, etenkin kun tytär saa lapsia. Myös ajatus: "Kukaan ei voi elää rauhassa vihaamatta jotakin ihmistä", on todella ristiriitainen. Miten elää rauhassa? Siten, ettei vihaa ketään ihmistä, vaan suostuu näkemään omat vikansa, eikä syytä muita mistään.
Terveiset sinulle.
Olen samaa mieltä kanssasi. En tunne vihaavani ketään. Olen tavallinen ihminen, joka itkee, nauraa, suutahtaa, leppyy, ihmettelee jne.
Ja olen yrittänyt sanoa näillä palstoilla, että anopin ja miniän suhde ei välttämättä voi olla noin monimutkainen, mikäli kumpikin osapuoli vähän pysähtyy miettimään. Tai edes toinen.
Sairaustapaukset ovat asia erikseen.
Teille kiitos kaikista vastauksistanne.
Lopetan kirjoittamisen, en jaksa vatkata, kukaan ei tiedä ihan oikeaa tilannetta, miten kamala
se on ollut joten se siitä.
Vikaa on myös minussa paljon. Tietenkin, en edes haluaisi olla täydellinen. Ne ns. täydelliset ihmiset on kamalia, en halua tuntea niitä, jokainen toimii tavallaan ja tuntee miten on paras toimia missäkin tilanteessa. Neuvoja on aina helpppo antaa, se on tosi. Hei Teille kaikille ja hyvää vointia ja hyvää alkanutta vuotta 2007. Olkaa kaikki hyviä miniöitä ja vielä parempia anoppeja, ihmisiä toisillenne.
sinulle jaksamista. Varmasti on vaikeaa jos vihaa noin paljon. Helpotusta tuo hellittäminen ja anteeksi anto. Tarvitset sitä itsekin. Ei täydellisiä ihmisiä ole olemassakaan, joten heitä ei tarvitsekaan sietää, eikä niitä, jotka kaikki asiat tietäisivät, sillä sekin on utopiaa.