Tää varmasti on monen mielestä naurettavan turha aihe mutta haluaisin kuulla etenkin miehiltä, mitä mieltä ootte seuraavanlaisesta asiasta..
En halua lapsia, otsikosta ja nimimerkistähän se jo käykin ilmi. En oo koskaan tykänny lapsista. Itse asiassa enemmänki vihaan.
Haluaisin miehen, joka ei (tietenkään) itsekään halua lapsia. Haluaisin että se mies olisi eläinrakas ja niimpä meillä olisikin ties minkälaista pikku vipeltäjää kotona.
Eläimet on mun lapsia, niitä mä rakastan, en vauvoja, en ihmislapsia. En kertakaikkiaan välitä.
Mutta onko olemassa paljonkin miehiä, jotka eivät halua lapsia vaan rakastavat eläimiä samalla tavalla kuten mä?
Oonko muka omituinen? En ymmärrä, miksi kaikki hokee että sukua on jatkettava. Onko se muka laissa määrätty? No ei.
Jotkut on muakin haukkuneet, että oon kauhee ihminen kun en tykkää lapsista. Meitä ihmisiä on erilaisia, eikö sitä voi ymmärtää? En mäkään hauku niitä, joilla on lapsia ja/tai jotka tykkää lapsista.
Niin ja tassut ylös te miehet, jotka ette halua lapsia?!
Kiitos.
En halua lapsia, otsikosta ja nimimerkistähän se jo käykin ilmi. En oo koskaan tykänny lapsista. Itse asiassa enemmänki vihaan.
Haluaisin miehen, joka ei (tietenkään) itsekään halua lapsia. Haluaisin että se mies olisi eläinrakas ja niimpä meillä olisikin ties minkälaista pikku vipeltäjää kotona.
Eläimet on mun lapsia, niitä mä rakastan, en vauvoja, en ihmislapsia. En kertakaikkiaan välitä.
Mutta onko olemassa paljonkin miehiä, jotka eivät halua lapsia vaan rakastavat eläimiä samalla tavalla kuten mä?
Oonko muka omituinen? En ymmärrä, miksi kaikki hokee että sukua on jatkettava. Onko se muka laissa määrätty? No ei.
Jotkut on muakin haukkuneet, että oon kauhee ihminen kun en tykkää lapsista. Meitä ihmisiä on erilaisia, eikö sitä voi ymmärtää? En mäkään hauku niitä, joilla on lapsia ja/tai jotka tykkää lapsista.
Niin ja tassut ylös te miehet, jotka ette halua lapsia?!
Kiitos.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Vapaa valintahan se nyt on.
En nyt kuitenkaan nosta tassuja ylös.
En minäkään välttämättä jaksa vieraiden lapsia, mutta se onkin aivan eri asia.
Siihen ei kannata kauheasti luottaa, että jos nyt löydät miehen, joka ei sinun tapaasi halua lapsia, etteikö tämä jossain vaiheessa alkaisi asioita pohtimaan uudelleen.
Olet aivan kuin entinen avovaimoni parikymppisenä. Ehdoton, eläinrakas, lapsivihaaja ja aikuisempi kuin aikuiset itse. Taisi minussakin vähän samaa vikaa oli, kun olimme yhteen päätyneet.
Harvassa tilanteessa naisten ailahtelevainen mieli tulee paremmin esiin kuin lasten kanssa. Miten ikänäsä vakaumuksellisen lastenvihaajan ensimmäinen biologisen kellon pirahdus pistää koko ajatusmaailman uusiksi.
Lemmikit ovat epäilemättä mukavia, mutta ei niitä voi ihmisiin tai lapsiin verrata. Tai no, minäkin lapsena naivisti vertasin, mutta elämä on opettanut.
Ota kirjoituksesi talteen. Sinua vielä naurattaa juttusi oma nyyti sylissäsi 30:n paremmalla puolella.
Ai niin, mehän olemme vaimon kanssa 40:ä lähestyvä vapaaehtoisesti lapseton pariskunta. Enkä silti uskaltaisi mennä vannomaan, etteikö vaimo vielä mieltään muuttaisi tässä lapsiasiassa. Minä saan muutenkin aikani kulumaan.
myöhäistä vaimollesi muuttaa mieltään. Tuskin enää ainakaan kovin helposti raskaaksi tulee ja terveen lapsen saaminen sitäkin vaikeampaa.
vanhuuden naiviutta..
Minä en ole koskaan halunnut lapsia, en haaveillut että minulla olisi lapsia. Erilaisia lemmikkejä on ollut aina, samoin olen asuntooni ottanut muita eläimiä, sellaisia, joita yleensä ei lemmikeiksi lasketa, ja niiden parissa olen viettänyt mukavia hetkiä.
Hyvin usein nuorilla naisilla on tiukka kanta, että ei lapsia, monesta eri syystä, mutta sitten jossain vaiheessa alkaa kello kilistä ja naisen valtaa vauvakuume. Onneksi minä en miehenä ole sellaista vaivaa tuntenut.
No tota.. Oon jo yli 30 joten en usko että alan lapsista tykkäämään. Koskaan en oo niistä tykänny, joten muka yhtäkkiä alkaisin niin.. En todellakaan usko, tiedän sen. Tunnen itteni jo sen verran hyvin.
Kiva että yksi tassu nousi ylös.
ainoa nainen maailmassa joka tuntee noin. Eihän se mikään kiveen hakattu asia ole, voihan sitä itsekin joskus alkaa jälkikasvua kaipaamaan, mut vielä ei ole kertaakaan siltä tuntunut. 30 lähestyy kuitenkin uhkaavasti, eikä kaverien kersat aiheuta muuta kuin lähinnä oksennusreaktioita.
En ymmärrä joidenkin höpinöitä siitä, että nainen on nainen vasta punnerrettuaan kersan maailmaan tai on itsekäs, jos ei lisäänny. Mulla on tärkeempiäkin asioita elämässä kun vaan perhe, enkä halua toistaa äitini virheitä. Joillekin tuntuu olevan jonkinlainen menestyksen mittari se, että on kersoja, omakotitalo ja farmariauto.
..itseasiassa osoittaa epäitsekkyyttä kun ei lisäänny. 50% todennäköisyydellä jää yksinhuoltajaksi. Kiitos ei. Pitää olla aikast varma tapaus mieheksi, että tuohon touhuun lähden mukaan, siis lapsia tekemään.
Ja perusteluina se, että olen seurannut vanhemman siskoni kolmen lapsen yksinhuoltajuutta hyvin likeltä. Mies alkkis eikä ole lapsista huolehtinut.
Oi kun tuli katkeraa tekstiä...
se biologinen kello pömpöttää siellä sunkin kohdussa.
"Joillekin tuntuu olevan jonkinlainen menestyksen mittari se, että on kersoja, omakotitalo ja farmariauto."
Pysähtyykö ne edes ajattelemaan, mitä itse oikeasti haluavat, vai onko se vaan joillekin niin itsestäänselvä ja ainoa elämän malli, että niin vaan tehdään. Hmmm... jää sitten Afrikka kiertämättä, 7 merta seilaamatta jne., vai käyvätkö sellaiset asiat edes mielessä? Naisille tulee usein kova kiire löytää joku mies, päästä naimisiin ja saada lapsia 30 ikävuoden jälkeen. Kun tyttökaveritkin niitä saavat, on ilma lastattu hormoneilla. En ihmettele, mikseivät kaikki tällaiset "hätäavioliitot" osoittaudukaan toimiviksi ja pian jo muodostellaan uusioperheitä. Kai sitä sitten on aikaa etsiä se sopiva puolisokin, kun lapsenteko on saatu kiireellä hoidettua pois tieltä?
kolmekymppisen naisen jo uskoo muodostaneen kypsän ja pysyvän mielipiteen asiasta, kun niitä lapsentekovuosia ei enää kovin montaa jäljellä olekaan. Jollei näin olisi, niin kovin kypsymätön olisi tuollainen kolmekymppinen.
Itse olen mies ja just hiukan yli kolmekymmentä, mutta tämä asia on ollut minulle pihvi jo viistoista kesäisestä lähtien. Lapsia en aio alulle saattaa.
En minäkään noista lapsista oikein välitä. Eläimet on ihan kivoja, kunhan ei mitään eläintarhaa aio hankkia. Ehkä 1-2 kissa tai koiraa, tai jotain muita.
myös itse kunniasta. lapset on hauskoja niin kauan kun ne ei ole omia. täytyy myöntää että eläimiä en kämppääni ota, koska en sitoudu sellaiseen mistä en pääse yhdelle puhelin soitolla eroon.
ajattelin hommata täytettä elämääni aivan jostain muusta kuin ns. tutuista ja turvallisista asioista. tehköön ne lapsia jota kiinnostaa
Minäkään en halua lapsia. Ja vaikka etenkin lapsia haluavat miehet mielellään höpisevät biologisesta kellosta ja siitä kuinka se mieli tulee muuttumaan, niin ei se ainakaan minulla ole muuttunut. Onneksi löytyi mies, joka ei ole innostunut sukuansa jatkelemaan.
Kun olette niin varmoja asiastanne, niin varmaankin olette pistäneet piuhat sitten poikki? Ja varsinkin miehet, nykyiset ehkäisymenetelmäthän perustuvat naisten elimistön ronklaukseen, hormonit aiheuttavat joillain naisilla jos jonkinlaista riesaa. Ja sterilisaatio miehelle on - muistan lukeneeni - suht yksinkertainen tehdä. Hophop lekurille ne jotka ovat päätösensä tehneet!
jo 25 vuotiaana
Mikä lääkäri sun antoi tehdä tuollaisia ratkaisuja jo kaksvitosena? Yleensä vänkäävät vastaan..
Kai nyt täysi-ikäinen henkisesti terve ihminen saa asioistaan päättää. Sterilisaatiokin on haluttaessa peruttavissa korjausleikkauksella.
Piuhat poikki yli 10 vuotta sitten.
Lapset ovat mukavia niin kauan kun ne eivät ole omia.
Kissa on ja sekin leikattu kolli. Todella mainio otus.
Kun täyttää kolmekymmentä, ei lekurit enään kinaa vastaan piuhojen katkaisusta.
Nuorempana jos menet asiaa hoitamaan alkavat lekurit kinaamaan vastaan. Asiasta on kuulemma jonkinlainen säädöskin. Näköjään sen kuitenkin saa.
Jos et halua lapsia niin tämä on todella hyvä ratkaisu. Ei tarvitse pelätä että kondomin kestämistä taikka että onko vastapuoli nyt varmasti ottanut pillerin.
Kummastakin on huonoja omakohtaisia kokemuksia. Ja muutamalla kaverillani myös.
omituinen. Itselläni on ystäväpiirissä, jos otetaan siitä Otos: 30-50 vuotiaat naiset, 98% lapsettomia, itseni mukaanlukien.
Joskus nuorempana ajattelin, että se kuvio: omakotitalo, mies, lapset, asuntolaina, olisi pahempi kuin vankila minulle. Siltä ainakin tuntui se ajatus kun jotkut vanhoista koulutovereista 'ajautuivat' tuohon kaavamaisuuteen. Myöhemmin kuulinkin, kuinka ollakaan, että jokaikinen näistä pareista oli eronnut ja naiset olivat yksinhuoltajia. Saa miettimään...ja kiittämään luojaa etten tuota virhettä silloin nuorena tehnyt.
En ymmärrä minäkään tuota ajatusta, että lapseton nainen olisi itsekäs omaan napaan tuijottaja. Se taitaa olla tuon yllämainitun virheen tehneiden katkeraa pahansuopaisuutta. Eräs ystävättäreni kertoi kuinka se tosiasia, että hänellä ei ole omia lapsia (avomies on ja miehen lapsi asuu heillä usein), vaikuttaa siihen, mitä häneltä odotetaan duunissa. Hänen oletetaan olevan valmis milloin tahansa, erityisesti vapaapäivinään, tulemaan töihin silloin kun jollain toisella on esim. yhtäkkiä lapsi sairastunut. Hänellä ei siis ole eikä voi olla, lapseton kun on, minkäänlaista elämää eikä ainakaan oikeutta kieltäytyä silloin kun näillä toisilla on milloin mitäkin lapseen liittyvää menoa, jonka vuoksi tarvitsevat vapaata. Olen huomannut itse samaa, kollega ottaa milloin minkäkinlaisia vapaita vetoamalla lapsen korvatulehduksiin, tarhan pikkujouluihin ja vaikka mihin. Eikö tällöin pitäisi myös lapsettomalla olla oikeus erityisvapaapäiviin 'kissa pitää viedä lekuriin'- ja 'meillä on mummon syntymäpäivät'- selitysten perusteella?
Puhumattakaan nyt niistä naisista ja talouksista, joissa lapsia tehdään mahdollisimman paljon, jotta rahaa tulee ilmaiseksi, vaikkei vanhemmat töitä teekään. Ja me lapsettomat olemme siis itsekkäitä?
meneppä kysymään, että vaihtaisiko ne lapsensa "vapauteen". Eroja tulee, oli niitä lapsia tai ei.
Sitäpaitsi eihän ne lapset ikuisesti ole holhottavia. Jossain vaiheessa se elinkaari tekee täyskäännöksen ja holhoojasta tulee holhottava.
Kuka sitten sun asioita ajaa, kun olet puolivihanneksena jossain vuodeosastolla, saatika käy katsomassa.
No se nyt riippuu tietysti siitä miten lapsensa on kasvattanut.
Mutta on mullakin tuttuja, jotka ei lasta ole tekemässä. Ei kai niitä silloin pidä tehdä, jos ei halua. Eikä se tietenkään aina ole edes mahdollista.
Jokainen taaplaa tyylillään.
aina ole mahdollista. Hyvä asia muistaa nykyaikana kun lapsentekoa suunnitellaan pohjalta 'MÄ teen nyt lapsen, koska mä haluun', kuten nyt kielikin tuossa jo kertoo, että usein nämä ovat nuoria ihmisiä, jotka vielä kuvittelevat elämän olevan niin kovin yksinkertaista. Tällaisissa asioissa hyvin usein unohdetaan se ihmisen pienuus.
Ja minä nyt olen jo sen ikäinen, että alkaa olla jo kiire jos vielä lapsia edes harkitsee. Äitini on se, joka on tuosta lapsettomuudestani ollut enemmän huolissaan, tyyliin 'ettet sit vanhana jää yksin!' eli juuri tuota mitä kirjoitit. No se ei kuitenkaan mielestäni riitä syyksi tehdä lapsia - että vanhana olisi joku hoitamassa! Kyllä ne syyt pitää olla jotkut aivan toiset.
Mielestäni lapsentekoon voi ryhtyä (josko siihen on edes fyysisesti mahdollisuutta, tämä on asia, joka itselleni ei koskaan ole ollut mikään itsestäänselvänä pidettävä) jos ja kun on kumppani, jonka kanssa suhde toimii, molemmat sitä haluavat, on 'omat asiat' kunnossa, perheen talous vakaa ja vaikkei rahaa olisikaan on kuitenkin elämäntilanne sellainen, että se 'kestää' uuden perheenjäsenen, ja mikä tärkeintä, että on elämäänsä itse tyytyväinen niin, että on valmis sitoutumaan uuteen ihmiseen, siis lapseen. Mielestäni lasta ei pidä luulla onnea tuovaksi ihmeeksi, joka esim pelastaa viimeisiään vetelevän suhteen.
Vielä, tuolla 'tyytyväisyydellä elämäänsä' tarkoitan lähinnä sitä, että ei tunne jättäneensä jotain sellaista kesken omassa elämässään, itselleen tärkeää, mikä sitten siirtyisi edelleen epämääräiseksi haaveeksi tulevaisuuteen vauvan tulon myötä, se kun tuppaa aiheuttamaan jossain vaiheessa katumista ja syyttelyä, jostakin omasta luopuminen tai keskenjättäminen parisuhteen kriisitilanteissa hyvin äkkiä kaatuu sen toisen osapuolen tai vaikkapa sen lapsen niskaan, koetaan, että ollaan 'uhrauduttu' miehen, lapsen, perheen vuoksi (edestä paremminkin)ja tuo katkeruus alkaa äkkiä jäytää sitä suhteen perusolemusta, keskinäistä luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Tällaisia ajatuksia tähän aiheeseen näin sunnuntai-iltana! :)
ps. Ja muuten, joillain meistä ei sitä kokemusta ole ehkä paljon ollut lapsista ja lapsiperheistä ja pakko myöntää, että kun hieman pääsee tuota lastenmaailmaa sisältäpäin katsomaan niin ei mikään ole poissuljettua...täysi ehdottomuuskin saattaa pikku hiljaa muuttua päinvastaiseksi... :)