Sitä tässä tulee jo aika usein mietittyä. Pettäjä syyttää petettyä huonosta keskusteluilmapiiristä, jonka itse on saanut aikaan. Empatiaa tai uuden alun merkkejä ei näy. Kaikki vastuu ehjäämisestä on sysätty petetylle. Pettäjä ei halua avautua, mutta haluaisi kaiken nopeasti pois silmistään ja rakentaa mahdollisimman nopeasti, vaikka tyhjän päälle se entinen avioliitto. Kuulisin mielelläni asiakommentteja, en vaahtoamista.
Auttaako ero tuskaan ?
Lnqst
121369
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minua onkin ihmetyttänyt ja ärsyttänytkin kommentit: Sitä ei sure, mitä ei tiedä. Tämä keskusteluilmapiirin muuttuminen on oikea sana. Siinä petetty syyllistetään pettämisestä.
Paljastumisen jälkeen tekoa hyvitellään esim. huomattavalla lahjalla ja sitten kaiken pitäisi olla niinkuin ennenkin. Jos asiasta haluaa keskustella, olet vanhojen asioiden kaivelija tai sitten kaivetaan vielä vanhemmat asiat, joihin petetty on syyllistynyt ja saadaan hänet näin vaikenemaan.
Petetty alistuu, koska se on jostakin syystä hänen käyttäytymismallinsa. Olisiko vanha sanonta "Vakka on kantensa valinnut" oikeassa.
päivänä mitta täyttyi. Annoin kaiken tuon tulla, sanoin, että turha on minulta ilmapiirimuutosta odottaa,kun itse lilluu vielä sielä petturin autuudessa. Tästä et selviä, kuin todella nostat kissan pöydälle. Minä en välitä , jos sinulle tulee paha mieli, tulkoon. Minulla on ollut sitä pahaa mieltä niin helvetisti. Minä kaivelen niitä vanhoja asioita niin kauan kuin minusta siltä tuntuu.
Jos sinä haluat avioliiton jatkuvan, sinä menet itseesi ja tulet avoimena luokseni selvittelemään suhdettamme. Muuten en enää tätä jaksa, voit suksia..
...on alkanut hiljalleen ilmapiirimuutoksen tunnetta tulla... Mitä tästä opin? Ei pidä olla liian kiltti ja nöyrä.
Osuvasti analysoitu...
sanat suustani. kuulostaa liiankin tutulta.
Jos ei halua elää suhteessa, joka on täysin toisen ihmisen vastuulla. Oikeastaan pettäminen on hyvä merkki siitä, että ko. ihmisestä ei ole vastuunkantoon. Väitän, että vastuuntuntoisesta ihmisestä ei ole pettäjäksi.
Suhde ei toimi, jos vastuuta ei jaeta tasavertaisesti. Vastuuntuntoinen ihminen sitoutuu suhteeseen ja "tekee työtä" myös sen onnistumisen eteen. Vaikea elää suhteessa, jos puoliso käy vain lepäämässä kotona ja jatkaa irtosuhteitaan kokien rakastumisentunteita yhä uudelleen...
Meitä persoonallisuushäiriöisiä riittää...
Olen ollut naimisissa huomionhakuisen persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa. Vapaa-ajalla hieman viinaa rohkaisuksi ja sitten pokaamaan hyvännäköisiä naisia ravintolaan. Maksamalla drinkkejä sekä olemalla lipevän kohtelias naisille, saa sillä tavoin kuulla ylistäviä sanoja ja taputuksia (koranpentu-ilmiö), jaksoi näyttä sitten hapanta naamaa ja korskeilla kelpaavansa muillekin kotona... Seuraus, vetäyidyin syrjään yhä enemmän. Olin ikäänkuin suhteen sivustaseuraaja. Kilpailemaan tai kostamaan en alkanut vaan lopetin avioliittohelvetin aikanaan...
Suhteessa ei ole koskaan "kaikki toisen vastuulla". Niin sanotaan silloin, kun on ITSE kyvytön keksimään asiaan toimivaa ratkaisua.
tilanne. Väittää rakastavansa ja haluavansa jatkaa ja korjata särkyneen liittomme, mutta juuri mitään ei tapahdu tai hyvin, hyvin hitaasti. Pitäisi olla vain kiltisti pahoittamatta hänen mieltään, saamatta häntä tuntemaan syyllisyyttä ja ahdistusta. Liitosta ja suhteesta puhuminen on tuota pahanmielen aiheuttamista.
Itse koen, että kokoajan ajaudun kauemmaksi juuri siksi , koska hän ei ole avoin ja jaa asioita kanssani. Jos elämäntilanteeni olisi toinen olisin ehkä jo lähtenyt. Tätä menoa lähden heti, kun tilanteet vain sen mahdollistavat.
Minulla on tunne, että hän odottaa minun kantavan vastuun eroaloitteesta, kun ei voi edes siitä ottaa vastuuta harteilleen.
eroaloite on tultava minulta. Mieheni esittää alistunutta koiranpentua, johon sattuu puhua kaikesta, mikä liittyy pettämisiin. Entä minun tunteeni ja kipuni. Vaivuin vaikeaan masennukseen, aloin käydä terapiassa ja syödä lääkkeitä, minkäänlaista keskustelua mieheni kanssa en saanut aikaan, vaan keskustelun aiheeni ja minä olivat aina "syyllisiä" huonoon tilanteeseemme. Ei saisi jauhaa. En kysyä. Yhden kerran kävimme pariterapiassa. Murruin hänen syytöksistään siitä, miksi hän ei voi puhua. Minä olin syyllinen. Lähdin itkien pois kesken kaiken. En jaksa. Helpompi kai luovuttaa, kun on jo niin lopussa.
Anteeksi vain, mutten jaksa olla ihmettelemättä miten uskottomuus voi särkeä koko liiton? Eikö kukaan enää kestä mitään? Jos itsetuntoa on kolhaistu ja/tai sydämeen tullut haava, niin hyvänen aika sentään; sehän on vain elämää! Muumioitako te haluaisitte olla vai odotatteko elämältä ainaista ruusuilla tanssimista?
pakenemista, asian kiertämistä, unohtamista jne. Ero ei auta. Mutta ei auta syyttelykään. Huono keskusteluilmapiiri ei silti johdu pelkästään pettäjästä. Käytännössä on kovin vaikeaa edes aloittaa todellista keskustelua, jos lähdetään toteuttamaan sitä syyllisyyspohjalta. Sinä syytät tuskastasi kumppaniasi, kumppanisi pakenee, joka on varsin luonnollinen reaktio. Ei pettäminen ole pettäjällekään niin helppo juttu. Kaikista vähiten helppo sen takia, että toiselle on aiheutunut siitä tuskaa.
Joten yritähän olla syyttämättä ja asetella koko asiaa taka-alalle. Pitäisi keskittyä siihen mikä teidän suhteessanne on hyvää ja kaunista. Sen jälkeen, kun ilmapiiri on parantunut, kumppanisi voi itsekin alkaa avautua sinulle, ainakin sen verran kuin haluaa: "Ei kukko käskien laula" - siinäpä oiva sanonta tähän kohtaan...
tietää hevon kukkua meidän tilanteesta. Alkutilanne oli se, että mieheni halusi erota toisen naisen takia. Ja samanaikaisesti minä ja mieheni olimme aloittaneet toiset lapsettomuushoitomme. Todella vaikea elämäntilanne.
Mieheni puhui spontaanisti ja avoimesti tunteistaan tätä toista naista kohtaan, kunnes sain tietää kuka se toinen nainen on. En halunnut todellakaan, että mieheni olisi kanssani vasten tahtoaan, jos hän koki löytäneensä sielunkumppaninsa ja kohtalonsa, kuten hän minulle kertoi. Kaikki heitti vaan härän pyllyä, kun sain itse selvitettyä, että tämä nainen oli hänen varattu työkaverinsa. Siitä alkoi valehtelun ja väkivallan sarja. Tunnen mieheni sen verran hyvin, että luotin hänen hyvään sydämeensä, mutta vastineeksi sain kuitenkin lukemattomia ja lukemattomia valheita ja nyrkin iskuja, kun en voinut uskoa niihin valheisiin, saati luottaa häneen. Baarijuoksut ja tuon naisen puolustelut vain jatkuivat. Vaivuin masennukseen. En jaksanut toteuttaa eroa, vaikka en minäkään nähnyt enää muuta ratkaisua tilanteeseemme. Puhuin läheisilleni asioista hyvin avoimesti, he olivat eron kannalla, että selviäisin eteen päin. En jaksanut. Ja yritin turvautua mieheeni, joka turvautui tähän toiseen naiseen. Siitä on eletty elämää eteen päin ja tämä nainen on jäänyt taakse. Hän jätti miehensä, lukuisien pettämistensä jälkeen, taas uuden miehen takia. Minä koin sen helpottavana, vaikka hänen miehensä meni rikki. En pelännyt tätä naista enää. Mutta minun ja mieheni välille jäi ne rikotut tunteet. Ja niitä olen puhumalla yrittänyt korjata, mutta mieheni ei halua eikä pysty puhumaan. Ja sen tiedän, että selviämme, kaikesta huolimatta, koska meillä molemmilla on hyvä sydän. Minun jaksamiseni on vain liian pitkään ollut niin kortilla, että toipuminen tapahtuu hitaasti, hyvin hyvin hitaasti.