Lapseni kuoli heinäkuussa 2006, oli vajaan 7kk:n ikäinen ja koko eliniän viettänyt elämäänsä sairaalassa...parempina hetkinä oli muutamia kertoja kotilomallakin, mikä oli minusta valtavan ihanaa.
Minulla on keskivaikea masennus ollut huhtikuusta 2006, johon syön lääkettä ja sopii minun raskaudelleni.
Anoppini ei osaa yhtään ymmärtää mitä olemme mieheni kanssa kokeneet viimevuonna ja mitä nyt koemme kun esikoinen on kuollut ja toista lasta odotan nyt.
Luulee että kun olen taas raskaana, niin sillon on kaikki hyvin, eikä pitäisi olla mitään masennusta.
Aika usein sanoo minulle että; hän ei haluis kuulla kun ääneni ja näöstäni huomaa että olen masentunut.
Muutama päivä sitten meillä oli ensimmäinen riita ja sekin tosi pienestä asiasta.
Sanoi minulle että; sä tapat kaikki ympärilläsi olevat ja sen lapsen, mikä sun mahassa on.. Voiko ihminen olla noin kauhea ja sanoa tuollaista.
Kerroin kaverilleni asiasta ja hän käsitti asian ihan samalla tavalla kuin minä....että anoppini syyttää minua pojan kuolemasta.
Anteeksi anopilleni en koskaan voi tota asiaa antaa..onhan se niin loukkaava puhe. Miettinyt tässä että jos pitäisin anoppiin etäisyyttä jonkin aikaa tai ehkä niin kauan, kun hän pyytää anteeksi käytöstään ja sanomistaan, vaikka en pysty anteeksi antamaan hänelle.
Kaverini kyllä sanoi vähän samaa, että jos hänen lapselleen oma anoppi sanoisi noin, hän ei olisi enää missään yhteydessä.
Miten te asian kanssa tekisitte, jos olisitte minun sijassani.
Kiitos kaikille vastanneille =)
Minulla on keskivaikea masennus ollut huhtikuusta 2006, johon syön lääkettä ja sopii minun raskaudelleni.
Anoppini ei osaa yhtään ymmärtää mitä olemme mieheni kanssa kokeneet viimevuonna ja mitä nyt koemme kun esikoinen on kuollut ja toista lasta odotan nyt.
Luulee että kun olen taas raskaana, niin sillon on kaikki hyvin, eikä pitäisi olla mitään masennusta.
Aika usein sanoo minulle että; hän ei haluis kuulla kun ääneni ja näöstäni huomaa että olen masentunut.
Muutama päivä sitten meillä oli ensimmäinen riita ja sekin tosi pienestä asiasta.
Sanoi minulle että; sä tapat kaikki ympärilläsi olevat ja sen lapsen, mikä sun mahassa on.. Voiko ihminen olla noin kauhea ja sanoa tuollaista.
Kerroin kaverilleni asiasta ja hän käsitti asian ihan samalla tavalla kuin minä....että anoppini syyttää minua pojan kuolemasta.
Anteeksi anopilleni en koskaan voi tota asiaa antaa..onhan se niin loukkaava puhe. Miettinyt tässä että jos pitäisin anoppiin etäisyyttä jonkin aikaa tai ehkä niin kauan, kun hän pyytää anteeksi käytöstään ja sanomistaan, vaikka en pysty anteeksi antamaan hänelle.
Kaverini kyllä sanoi vähän samaa, että jos hänen lapselleen oma anoppi sanoisi noin, hän ei olisi enää missään yhteydessä.
Miten te asian kanssa tekisitte, jos olisitte minun sijassani.
Kiitos kaikille vastanneille =)
Vastaukset 41
Vanhimmat
Älä suutu hänelle, koska jotkut ihmiset ei vaan ymmärrä vaikeita asioita elämässä ennenkuin itse kokee.
Ole vaan yhteydessä, niin kuin ennenkin,
mutta sanot napakasti vaikka seuraavasti:
"Vauvan menetys on kuule vielä niin lähellä, että
mä olen masentunut tasan niin kauan kun masentaa.
Vaikka masentaisi sata vuotta. Tunteita ei ihminen voi laittaa hyllylle tai pakastimeen, ne eletään silloin kun niiden aika on. Ja kunnes uusia tunteita tulee tilalle. Jos et tätä ymmärrä niin: suus kiinni!"
Olen myös miettinyt kyllä sitäkin vaihtoehtoa että voisi ainakin yhen kerran nähdä ja katsoa miten anopin kanssa menee ja tuleeko taas riitaa...itse en haluaisi riidellä.
Sanoin viimeksi anopille, et jos se ei voi mua hyväksyä nyt tällasena kuin nyt oon niin mä en voi sit mitää koko asialle ja sanoin et heidän tarvis ymmärtää minuakin jonkin verran.
Useinkaan en halua monellekaan ihmiselle sanoa aisioita miltä minustaa tuntuu jne....kun tiedän että aika monet pahoittavat kuitenkin mielensä.
Tämä uusi raskaus on niin outoa, että nykyään mä melkei sanon suoraan mitä mä oon mieltä jne.
Tuollainen käytös ja tuollaiset tunteet ovat tyypillistä masennuksessa.
Eiköhän kyse ole siitä että uuden raskauden myötä ja noilla kokemuksilla suojeluvaisto vatsassa kasvavaa lasta kohtaan vain vahvistuu entisestään. Suruaika ei ole vielä ohi ja tuskin kukaan normaali ihminen pystyy ottamaan tuollaiset puheet pelkällä olan kohautuksella.
Masennukseen voi liittyä monia oireita, niin vainoharhaisuudesta harhoihinkin!
...eli lisätään lääkitystä?
ei ole vainoharhaisuutta, enkä näe myöskään mitään harhoja.
En sentään niin huonossa kunnossa ole.
Harhainen ei tiedä itse olevansa harhoissa.
harhoistasi...
koska mulla ei koskaan ole ollut harjoja, eikä tuu koskaan olemaan.
Olen täysjärkinen ihminen ja tiedän kyllä mitä kuulen ja mitä en kuule.
Sinä tässä taidat olla harhaluulonen, en minä.
epäilin harhaiseksi, en sinua. Pisti vain vihaksi tuollainen diagnosointi.
Kylläpä olet nuoresta iästäsi huolimatta joutunut kovia kokemaan. otan todella osaa. Mikään ei varmasti ole tuskallisempaa kuin oman lapsen menettäminen.
Minäkään en ole mikään riidanhaluinen miniä ja olenkin onnistunut luovimaan vaaratilanteet onnellisesti läpi, joten ymmärrän mitä tarkoitat tuolla, ettet haluaisi riidellä. Sitä en minäkään suosittele mutta mielestäni tuollaisten sanomisten jälkeen sinun olisi hyvä ottaa ainakin hetkeksi etäisyyttä anoppiisi. Ihan jo oman hyvinvointisi takia. Minusta on aivan käsittämätöntä, että joku voi sanoa tuollaisia asioita lapsensa menettäneelle ihmiselle. Näinhän se taitaa olla, ettei ihminen joka ei ole menettänyt mitään tärkeää, ymmärrä toisen menetyksen tuskaa.
Täällä usein valitetaan niin turhanpäiväisistä asioista, että toivon noiden valittajien näkevän kirjoituksesi ja puntaroivan mielessään omia ongelmiaan. Sinä olet kokenut todella kovia ja kuitenkin suhtaudut hyvin maltillisesti tilanteeseen. Sen ymmärrän paremmin kuin hyvin, että tuollaista asiaa on todella vaikea anteeksi antaa ikinä.
Toivon todella että nykyinen raskautesi sujuu hyvin, saat terveen lapsen ja kokea äitiyden kaikki riemut. Tiedän ettei tuo esikoinen ikinä unohdu, mutta ajan myötä tuska kuitenkin helpottaa. Sydämessäsi hän on aina mukanasi.
Kaikkea hyvää ja kaunista elämääsi.
Sinun viestisi lohdutti minua jonkin verran ja hyvä että joku ymmärtää minua sentään.
Kiitos myös muille, jotka ymmärtävät minua.
Ota etäisyyttä anoppiisi ja anna hänen olla.
Eläkää omaa elämää ja nyt on tärkeintä Sinä ja Sinun lapsesi ja miehesi, sitten siellä jossain anoppi, tuleva mummo.
Minulla on anopin kanssa välit poikki ja pysyy,
ei niitä nyt tähän sen enenpää, mutta hoidan vaan pakollisen ja lyhyesti ja olemalla etäinen. en koskaan enään soita hänelle, eikä hän meille.
Hän tietää sen.
Älä anna anopin pilata itseäsi ja omaa elämääsi.
Et ole naimisissa hänen kanssa, valittevasti
tuli miehesi mukana, jos uskallan näin sanoa.
Paljon kaikkea hyvää sinulle ja voimia ja ole
onnellinen tulevasta vauvasta. Ihana ja hieno asia. Sinulla on kaksi lasta kohta Nina.
Toinen otettiin täältä pois liian aikaisin,
mutta rukoilen puolestasi ja toivon että kaikki menee nyt hyvin ja meneehän nene.
Yrittäisin ymmärtää anopinkin tuskaa ja surua jota hän kokee lapsen takia ja teidän takianne.
Käytöksestä voi päätellä että anoppi pelkää aivan todella ja suree menetettyä lasta.
Viha ja anteeksiantamattomuus ei ole kenellekkään hyväksi ja ennenkaikkea sinun, kun odotat lasta, olisi keskityttävä niihin hyviin asioihin ja panostettava hyviin tuntemuksiin.
Anoppisi varmasti haluaa olla tukenateille jos vain annat siihen mahdollisuuden.
Tuskaiset anopit ovatkin erittäin hyviä viemään surevilta äideiltä mielenterveydenkin. Mässäillään toisen surulla tai sillä ettei sure tarpeeksi (itke silmiä päästään). Keksitään miljoonia syitä äidin tekemisistä/tekemättäjättämisistä jotka heidän mielestään vaikuttivat tilanteeseen. Pahimmillaan lietsotaan teorioita totena ympäriinsä. Eihän sillä ole mitään merkitystä miltä ne puheet äidistä tuntuvat, onhan kyseessä "surun murtama" mumma jolla on oikeus tuskissaan päästellä suustaan hävyttömyyksiä. Siinä on kyllä tuki kaukana.
Ensin syvä osanottoni menetyksenne johdosta. Oman lapsen menetys on käsittääkseni suurin onnettomuus joka ihmistä voi kohdata, oli lapsi sitten pieni tai jo aikuinen. Kenenkään ei voisi olettaa selviävän sellaisesta menetyksestä ilman ainakin jonkinasteista masennusta. Hyvä kun olet saanut apua masennukseesi.
Anoppisi ei ymmärrä tätä, vaan luulee että uusi vauva voi tulla esikoisen "tilalle". Eihän se niin mene, mutta on monia ihmisiä jotka kuvittelevat näin (esim. keskenmenon jälkeen).
Lisäksi anoppisi pelkää toisen lapsenne puolesta. Se kammottava kommentti kumpuaa anoppisi pelosta ja huolesta. Typeryydessään hän syyttää ainakin alitajuisesti menetyksestä sinua, koska toinen vaihtoehto olisi miehesi. Miehesi on hänen poikansa, joten on paljon helpompi ajatella syyn olevan sinussa.
Sinulla on varsin terve ajatus anoppisi kommentista. On raskasta olla riidoissa. Kuulostaa hyvältä ajatukselta antaa hänelle vielä varovaisesti uusi mahdollisuus.
Jos kuitenkin syyttelyä ja asiattomuuksia on tarjolla tämän jälkeenkin, niin itseäsi suojellaksesi sinun on parasta ottaa etäisyyttä. Voit yrittää suhteiden uudelleen lämmittelyä vauvan synnyttyä kun elämä on taas rauhoittunut suurten muutosten ja surun jälkeen.
mutta haluan kommentoida tätä kirjoitusta sekä antaa samalla omat terveiseni alkuperäiselle kirjoittajalle.
Riidoissa oleminen on raskasta, mutta joskus todella voi olla parempi itse vetäytyä tilanteesta rauhaan, jatkuva toisen pahan/kummallisen käytöksen sietäminen vie valtavasti voimavaroja ja alkuperäisellä on varmasti tosi rankkaa lapsen menetyksen, uuden raskauden ja masennuksen kanssa, ei siinä enää voimat riitä anopin ymmärtämiseen!
Kaunis ajatus on, että pitää tulla kaikkien kanssa toimeen, mutta mielestäni alkuperäiselle on kaikkein tärkeintä oma jaksaminen, se on pientä, jos välit jossain vaiheessa viilenee anoppiin, tärkeintä on, että odottava äiti jaksaa ja pääsee eteenpäin suruprosessissaan. Kaikki turhat jutut pois mielestä - ja tässä tapauksessa anoppi on turha juttu. JOs anoppi on niin typerä, ettei tajua, miten vaikeaa miniällään tuollaisessa tilanteessa on, niin pitäköön anoppi herneet nenässään ja miniä hoitakoon itseään, jotta oman perheen elämä rullaisi mahdollisimman hyvin. Sitten kun tilanteet on tasaantuneet, masennus ja pahin suru helpottanut jne. sitten vasta mielestäni on aiheellista lämmitellä välejä anoppiin. Silloin nimittäin miniälläkin on varmasti enemmän voimavaroja kohdata anoppi ja jollain tavoin "ymmärtää" häntä, jos itse on rikki, ei silloin ymmärrystäkään voi ihan kaikille herua.
Itse tein sellaisen ratkaisun vaikeassa elämäntilanteessa, että en vain pitänyt yhteyttä anoppiini. Minulta kertakaikkiaan loppui voimat. Hoitelin ajan kanssa itseäni ja muita asioita kuntoon ja nyt kun muut jutut alkaa olla ok, on taas tullut oltua enemmän anopin kanssa tekemisissä, nyt nimittäin jaksaa sen töksäytyksiä ja kylmää kohtelua paremmin. Silloin kun olin heikoimmillani, en jaksanut, ja koin parhaaksi vetäytyä itse - muuten vaan mielipahassani ja masennuksessani olisi täräytellyt anopilleni turhaan takaisin ja aiheuttanut vain enemmän riitaa ja pahaa mieltä.
olette kaikki kokeneet kovia. Pienen lapsen sairaus ja menetys on raskas kokemus sekä sinulle itselle että muillekin läheisillesi. Ymmärrän masennuksesi ja tunteesi täysin. Oli asiattomasti sanottu sinulle anopiltasi, mutta muista, että myös anoppi menetti lapsenlapsensa ja hänkin suree sitä. Tuskin olet tehnyt mitään, mikä olisi vahingoittanut lastasi. Joskus elämässä tapahtuu kamalia asioita, joille ei voi mitään. Ajan myötä pystyt ajattelemaan pienokaistasi ja käsittelemään menetystäsi. Uusi lapsi ei korvaa menetettyä, sillä hän on eri ihminen. Mutta uusi lapsi suo sinulle äitiyden ja uuden ihmissuhteen. Älä syytä itseäsi tapahtuneista, sillä ne eivät ole sinun syytäsi. Voit ilman syyllisyyttä nauttia elämästäsi ja perheestäsi sitten kun kykenet siihen, vaikka menetit lapsen. Suru helpottaa pikku hiljaa vaikka ei kokonaan poistukkaan. Muistele hyviä asioita lapsestasi. Lapsesi ei kärsi enää. Toivon sinulle parempaa tätä vuotta ja onnea uuden lapsen kanssa.
kyllä tuollaisen anopin suhde pitää irtissanoa. Kerro anopillesi, että lapsi kuoli sen johdosta, että anopin sukuhaarassa on huonot geenit ja et halua hänen kanssaan enää olla missään tekemisessä, niin eiköhän ota siitä itselleen vähän ajattelemisen aihetta.
eli vain sen 7kk:ta ja vietti siitä suurimman osan sairaalassa. Miksi näin kävi siihen ei ehkä kukaan tiedä vastausta ja voin (itsekkin äitinä) vain aavistaa osan siitä mi8tä silloin kävit läpi. Lapsesi oli persoona, hän. Hänen, vaikkakin lyht elämänsä oli ARVOKAS, hän eli sen hetken mitä HÄNELLE oli annettu. Hän rakasti teitä ja tiesi olevansa rakastettu. tätä asiaa anoppisi ei ymmärrä. Hän elää aikaa jolloin lapset olivat menoerä: yksi suu lisää ruokittavana, yksi käsipari lisää maatilan/kotitöihin.Ja tätä hän on saanut kuulla ja tuntea itse ollessaan lapsi ja sama jatkui avioliiiton aikana Hänen aikanaan uusi lapsi oikeasti korvasi vanhan, kuolleen lapsen. Hän ei ehkä miehesi ja hänen sisarustensa ollessa pieniä usaklatanut rakastaa heitä 100% täysillä. MItä hän sanoi oli surusta ja pelosta huolimatta silti ja vaikkakin hän ehkä tarkoittti "tappaa" henkisellä tsaolla, täysin asiatonta. Keskity nyt tähän lapseen ja ajattele kohta ME leikimme yhdessä.käymme leikkipuistossa, kirjastossa ym. yhdessä. Voit sanoa tämän anopillesi kohta hän saa pitää sylissään lapsenlastaan.
Onko paikkakunnallasi apua saatavissa? Sinulla on nyt niin raskas vaihe, että luulisi sinulle löytyvän ammattiapua ja esim. sururyhmä. Isommilla paikkakunnilla esim. seurakunnat järjestävät keskusteluryhmiä. Varmasti voit saada myös apua äitiysneuvolasta. Sinun täytyy saada purkaa murheesi.
Samalla voi keskustella anoppisi asenteesta jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Meidän amatöörien kauhistus saattaa aiheuttaa vain vielä enemmän ahdistusta sinulle.
Onhan selvää, ettei anopilla ole oikeutta moiseen puheeseen missään olosuhteissa.
Miten miehesi suhtautuu. Hänen pitää huolehtia sinusta ja jakaa yhteinen suru, ja iloita tulevasta lapsestanne.
On turhaa yrittää "ymmärtää" anoppia. Koskaan ei toisen surua saa noin halveksia ja väheksyä. Mutta apua kaipaa hänkin.
Ei kuitenkaan samassa ryhmässä kuin sinä!
Psykiatrilta ja psykologilta....saanut siitä asti kun poikamme syntyi.
Saan siellä puhua kaikista asioistani, joka on helpottanut oloani joka kerta aina vähäsen.
Mieheni ei paljoa surua näytä, mutta kuitenkin suree, niinkuin minäkin.Tukee minua paljon ja olemme molemmat onnellisia tulevasta vauvasta, vaikka minua välillä pelottaa, et jos tulevallakin saattaa olla jotain, niinkuin esikoisella.
Aika järkyttävältä tuo anoppisi sanoma kuullostaa. Aikojen alussa oli ajatus, että jos lapsi kuoli, syy oli vanhemmissa, yleensä äidissä, koska äitihän sen lapsen "teki". Koska anoppisi on miehesi äiti, anoppi sysää syyn nyt sinun niskoillesi, sillä hänen suvussaan/pojassaanhan ei mitään vikaa voi olla.
Tästä "ymmärtävästä" kommentistani huolimatta olen sitä mieltä, että anoppisi voisi mennä itseensä ja ajatella asioita objektiivisemmin. Mitähän, jos hän olisi menettänyt vauvan ja kuulisi, että oli siihen syypää?
Entä miehesi, mitä mieltä hän on? Jutteletteko miehesi kanssa anoppisi kommenteista? Saatko häneltä myötätuntoa?
Sinä et varmasti ollut vauvasi kuolemaan syypää. Asiat joskus vaan tapahtuvat niinkuin tapahtuvat, eikä niille ihminen mitään voi. Se on tosiasia nyt ja aina.
Yritä jättää anoppisi kommentti kuulematta ja keskity uuden elämän kasvattamiseen. Joku jo aiemmin ehdotti ammattiavun käyttämistä, sitä mieltä minäkin olen. Helpottaa kummasti, kun saa kuulla "ulkopuolisen" suusta, ettei itsessä ole mitään vikaa tai syytä. Harkitse edes, sillä sinun vointisi on uuden vauvan kannalta olennaista. Hyvinvoiva äiti on vauvan etu.
lääkäri kertoi, että lapsen vaikea sairaus ei ollut mitenkään minun vikani. Näitä tapauksia nyt sattuu muillekin. Mailailen yhden äidin kanssa, jonka lapsella oli sama kuin omallani...sikiövaiheestä kehittynyt Palleatyrä, jonka takia keuhkot eivät päässeet kehittymään kunnolla. Hänen vauvansa kuoli hengityskoneessa huolimatta vuorokauden ikäisenä. Meidän lapsi taisteli viimiseen saakka, kunnes sydän ei enää jaksanut. Olen ylpeä että poikani oli taistelija...sanoimme häntä Toni tiikeriksi, niin sanoivat hoitajatkin.
Tällaisia tapauksia syntyy pari lasta vuodessa ja syytä ei vieläkään tiedetä, että mistä se palleatyrä kehittyy jne.
Ajattelen tällä hetkellä omaa, mieheni ja uuden vauvani parasta ja muulla ei oli niin paljon väliä....kunhan meillä on asiat hyvin, niin sitte tulee muut sukulaiset sen jälkeen.
Vain sinulla, lapsella ja isällä on merkitystä. Anna anopin olla omassa padassaan!
Huostaanotto tulossa kuitenkin, niin parempi olisi kun annat lapsesi anopille. Tuollainen äidin keskivaikea masennus on vahingollinen lapselle, geeniperimässä on hänelle jo taakkaa tarpeeksi.
Tulevaa lastani tulen rakastamaan yhtä paljon kuin edesmennyttä poikaani.
Oletko kuullut koskaan, että on paljon raskaana olevia naisia jotka kärsivät masenuksesta ja mikä on myös ohimenevää. Minä tiedän monta. Sun ei kannata puhua asioista, joista et tiedä yhtään mitää.
Jos olisit minun asemassani, ymmärtäisit asiat ihan eritavoin.
Miksi antaisin lapseni anopille joka on 52 vuotias ja juo alkoholia aika useesti. Hullu minä en sentään ole.
Tällä viikolla olen ollut paljon pirteämpi ja tuo joulu nyt vaan oli kaikista kovinta aikaa, kun muistuu viime vuoden joulu mieleen...silloin oli hätäsektio ja kauhea shokki, kun kuuli ettei lapsella ole kaikki hyvin.
Tämä uusi raskaus tuo elämääni taas uutta valoa ja päivä kerrallaan myös minun hyvinvointi alkaa paranemaan pikku hiljaa aina paremmaksi ja masennusoireet alkavat pikku hiljaa helpottamaan.
Kuinka voit kirjoittaa jotain noin ala-arvoista!
Asetut samalla tasolle kuin kirjoittajan anoppi.
Sinulla ei ilmeisesti ole koskaan ollut surun päivää.
Jos et pysty ottamaan osaa toisen murheeseen, olisi itsellesikin parempi jättää kokonaan kommentoimatta.
ilkeä ja itsekäs ihminen!
Ymmärrätkö edes hävetä kommenttiasi? No tuskinpa ymmärrät.
Täällä ihmissuhdepalstoilla käy tuo häirikkö säännöllisesti möläyttelemässä typeriä juttujaan, ei siitä kannata välittää. Joku häiriintynyt siinä vain purkaa omia ongelmiaan vapailla keskustelupalstoilla.
Tänään se sitten selvisi. Ei pyydä sanomisiaan anteeksi...
En ole vähään aikaan yhteydessä häneen ja parempi niin. Saan rauhassa keskittyä omaan hyvinvointiin ja lapseni hyvinvointiin. Haluan itse voida niin hyvin kuin mahdollista, jotta sikiökin voi hyvin myös.
Tällä viikolla olen ollut tosi pirteä...joulukuu kun oli ankeaa aikaa, kun muistui pojan syntyminen mieleen ja se shokki, kun kuuli ettei kaikki ole hyvin. 18.12.2006 poikani olisi täyttänyt vuoden.
Tulevaa raskautta haluan ajatella positiivisesti ja toivoa että kaikki olisi tämän tulevan kohdalla hyvin...sitä rukoilen joka päivä, niin kuin muutkin sukulaiseni.
Hyvää vuoden 2007 alkua kaikille =)
Luin uudelleen ja mukava että olosi on parempi ja anna anopin todella olla. Älä vaan ihmeessä välitä kaikista oudoista kirjoituksista täällä.
Sinä olet vahva ja jaksat ja olen varmasti hyvä äiti kun se päivä koittaa. Voi oikein hyvin ja syö, ulkoile ja nuku riittävästi ja tee paljon mukavia asioita, kaikki mistä tulee hyvä mieli.
Paljon kaikkea hyvää sinulle.
Tuohan on pahinta, mitä toiselle voi sanoa. Erittäin ilkeää! Lieneekö aivan terve ihminen. Sinun ei todellakaan tarvitse olla tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä, jollei hän pyydä puheitaan anteeksi. Itse pitäisin huolen siitä, ettei hän edes näkisi toista lapsenlastaan. Luota itseesi tässä asiassa ja vaadi edes jonkinasteista kunnioitusta itseäsi kohtaan.
Toivon sulle kovasti voimia raskauteen ja surutyöhön. Toisaalta elät onnellista odotuksen aikaa ja toisaalta kannat raskasta surun taakkaa, kun lapsesi kuolemasta on niin lyhyt aika. Surutyö on vuosien prosessi, eikä ikävä lastasi kohtaan katoa koskaan.
Sanoin tänään miehelleni, että jos hänen äitinsä ei ole silloinkaan pyytänyt sanomisiaan anteeksi, kun lapsi syntyy, niin ihan turha tulla meille katsomaan lasten lastaan.
Kävimme tänään vanhempieni luona syömässä ja sanoin omalle äidille saman, kuin miehelleni. Äitini on ihan samaa mieltä kanssani, samoin siskoni ja kaverini.
Jos anoppi ei pyydä anteeksi....silloin sanonta kuuluu; Sitä saa mitä tilaa !
Turha anopilla on ruikuttaa ettei nää lasten lastaan...mitäs käyttäytyy noin töykeästi toista kohtaan.
Tänään sitten keskustelimme ja puimme asiat halki. Anoppini pyysi anteeksi puheitaan ja lupasi ettei hän enää milloinkaan sano minulle noin pahasti...eikä mitään muutakaan.
Silti hän voi vielä sanoa jotain pahasti joskus...mutta jos sanoo, niin sitten on hänellä turha tulla poraamaan, kun ei näe lapsen lastaan.
Täytyy nyt toivoa, ettei tarvitsisi riidellä hänen kanssaa. Tämä oli eka riita 2,5 vuoteen.
Anoppini on muuten mukava, vaikka välillä hän hössöttää jne. Se on sillä ollut tapana aina ja kun sen omat pojat asuivat vielä kotona. Kyllä se vieläkin vähän höösää, mutta antaa höösätä...se vaan haluu että kaikilla on hyvä olla.
kuulostat kuin odottaisit hänen vielä mokavan jott voisit kostaa ja panna välit poikki.
Eikö sinunkin olisi syytä nyt katsoa eteenpäin ja ainakin hyväksyä anopin anteeksipyyntö ja yrittää parempaa suhdetta sukuun.
Mitä sinä voitat sillä, että ruokit noita vihan tunteitasi ?
Hänhän on itse kertonut, että hän on masentunut!
Ja minun vastaukseni kysymykseen, voiko anoppi sanoa jotain noin kamalaa, on ei voi.
Kukaan ihminen ei sano niin, muussa tapauksessa sellainen ihminen on mielisairaalassa, kyvytön mihinkään muuhunkaan normaaliin kanssakäymiseen.
Äidin masennus on vääristänyt anopin sanat ihan masentuneen äidin omassa päässä.
Sinun kommenttisi ovat saman jauhamista, taidat itse olla tosi sairas ja häiriintynyt. Kävisit jollain terapeutilla sen sijaan että häiriköit näitä keskustelupalstoja ihmisten kiusana.
En halua koskaan enää riidellä hänen kanssaan.
Anoppi on joskus kuulemma muillekin sellanen, että sanoo jotai pahaa ja sitten väittää ettei muka ole sanonut.
Anoppini myönsi minulle, että olisi sanonut minulle pahasti...kuitenkaan ei pystynyt myöntämään poikansa ja miesystävän kuullen.
Soveimme asiat ja hänelle tuli siittä hyvä mieli.
Minulle tuli myös hyvä mieli, että ollaan taas väleissä ja toivon koko sydämestäni ettei tuollaisia enää tapahdu, koska haluan että toisella lapsella on molemmat mummit joiden kanssa saa olla.
Kuitenkaan mulla ei tullut kovin hyvä mieli, koska anoppi ei pysty myöntämään kaikkia mitä on sanonut vaan kääntää ne ihan päinvastoin melkei...siinä pidän omaa kunnioitustani että tiedän itse mitä olen puhunut ja mitä minulle on sanottu. Tuollaisia asioita on vaikea keksiä ite. Kerroin asiasta psykologille, psykiatrille, siskolleni,kaverilleni,omalle äidilleni ja miehelleni....miksi ihmeessä valehtelisin heille jos asia ei pitäisi paikkaansa.
Sanoin tuon myös anopilleni..mutta se on sellanen ku on ja minä en sille mitään mahda.
Toivon että nyt menisi anopin kanssa hyvin, koska en halua koskaan riidellä kenenkään kanssa...inhoan riitelemistä yli kaiken.
vaikutti siltä koko tarina .mielikuvitus joillain karkaa