Ollaan oltu yhdessä 3 vuotta. Aika pian suhteemme alussa nykyinen vaimoni tunnusti että hän oli ihan eka kuukausien aikana pari kuukautta tapaillut muutaman kerran toista miestä. Mitään ei kuulemma ollut tapahtunut ja toinen mies tiesi koko ajan minun olemassaolosta ja mitä meillä oli. Tiedän että he kävivät leffassa, syömässä jne... olivat tavanneet pikkujoulussa. Tiedän että naiseni oli tuolloin ihan järjettömän ihastunut toiseen mieheen ja minua kohtaan oli tietysti ihan outo ja kohteli huonosti. Monet riidat käytiin läpi. Yksin itkin ja mietin missä ollaan menossa. Aavistelin jotain mutta hän kiisti kaiken. Pysyin sitkeänä koska minä rakastin. Lopulta tilanne laukesi. Toinen tyyppi oli kaiketi aika varovainen tekemisissään ja haluissaan kun nainenkin epäröi mitä haluaa... Minä taas laitoin lopulta kaikki peliin ja kerroin tunteistani ja sanoin että joko ollaan tosissaan tai lähden menemään. Naiseni suli... alkoi onnellinen vaihe, kunnes hän halusi kertoa noista tapahtumista pari kuukautta myöhemmin. Hän ei ollut ollut toisen tyypin kanssa enää missään tekemisissä.
En voi sanoin kuvailla miten tyhmältä tuntui saada tietää se mitä oli epäillytkin. Miten tyhmältä tuntui kuulla miten oma naiseni oli hetken huumassa hurmaantunut "todella hyvännäköisestä" ja hauskasta ja mukavasta toisesta miehestä. Sain kuulla että hän oli ollut todella hulluna mieheen muttei ollut saanut kai kummoista vastakaikua. Mietin olinko minä joku helvetin varasuunnitelma kun hän ei saanut mitä tahtoi??? Naiseni vakuutteli kivenkovaan että tajusi miten typerä oli ollut ja tiesi kyllä nyt kuka on hänelle se oikea. Käsittämättömintä oli etten itse olisi tuossa tilanteessa ikimaailmassa voinut kuvitella sekoilevani mitään muuta, luulin että me olimme onnellisia?
Aikaa kului. Olin ollut ihan hullunrakastunut mutta tunsin pienen varauksen sisälläni; taas minua oli satutettu. Aika kuitenkin paransi haavoja. Rakastuimme toisiimme syvemmin. Muutimme yhteen. Kosin. Menimme naimisiin. Pitkiin aikoihin en ole uhrannut noille ajatustakaan, mutta asia vain pulpahti jostain pintaan... ja nyt on taas paha olo. Toisaalta tuntuu helvetin typerältä, toisaalta mieleen hiipii kuitenkin pettymyksen tunne... ja voiko tuollainen vielä toistua...? Mitä kun eteen tulee seuraavan kerran "helvetin komea ja mukava" mies??!!!
En voi sanoin kuvailla miten tyhmältä tuntui saada tietää se mitä oli epäillytkin. Miten tyhmältä tuntui kuulla miten oma naiseni oli hetken huumassa hurmaantunut "todella hyvännäköisestä" ja hauskasta ja mukavasta toisesta miehestä. Sain kuulla että hän oli ollut todella hulluna mieheen muttei ollut saanut kai kummoista vastakaikua. Mietin olinko minä joku helvetin varasuunnitelma kun hän ei saanut mitä tahtoi??? Naiseni vakuutteli kivenkovaan että tajusi miten typerä oli ollut ja tiesi kyllä nyt kuka on hänelle se oikea. Käsittämättömintä oli etten itse olisi tuossa tilanteessa ikimaailmassa voinut kuvitella sekoilevani mitään muuta, luulin että me olimme onnellisia?
Aikaa kului. Olin ollut ihan hullunrakastunut mutta tunsin pienen varauksen sisälläni; taas minua oli satutettu. Aika kuitenkin paransi haavoja. Rakastuimme toisiimme syvemmin. Muutimme yhteen. Kosin. Menimme naimisiin. Pitkiin aikoihin en ole uhrannut noille ajatustakaan, mutta asia vain pulpahti jostain pintaan... ja nyt on taas paha olo. Toisaalta tuntuu helvetin typerältä, toisaalta mieleen hiipii kuitenkin pettymyksen tunne... ja voiko tuollainen vielä toistua...? Mitä kun eteen tulee seuraavan kerran "helvetin komea ja mukava" mies??!!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
meillä yhteiseloa on jatkunut 8 vuotta, ja nyt sitten vakoilin vaimoni vanhoja päiväkirjoja uteliaisuuspuuskassani.rupesi kuule huimaamaan kun tajusin että rouva on käynyt muhinoimassa entisen ( myös tosi komeen )poikaystävänsä kanssa n3 kk:n ajan suhteemme alussa, ja oli lukemani perusteella ihanaaa. olin tätä vähän epäillytkin mutta saanut lähinnä korvatillikan mauttomista, mustasukkaisista epäilyksistäni, että pitäis ny vähä luattaa toiseen, ja mää luatin, perkele!
päiväkirjojen lukemista ei oikeuta mikään, ei yhtään mikään. Tekosi on aivan uskomattoman törkeä!
Mutta tässä se taas nähtiin, että "mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure". Olette olleet kahdeksan vuotta yhdessä, ja ilmeisesti kuitenkin onnellisesti. Nyt, kun tiedät kahdeksan vuotta sitten tapahtuneista asioista, sinulle jää vain kaksi vaihtoehtoa: joko paljastat vaimollesi, että olet lukenut hänen päiväkirjojaan ja koko suhteenne päättyy kenties eroon, tai sitten pidät asian omana tietonasi, mutta suhteenne ei tule enää koskaan olemaan entisellään.
Kannattiko heittää kahdeksan vuotta hukkaan "uteliaisuuspuuskan" takia?
Älä ole moksiskaan,oikeastaan on sinällän hyvä ettet ole naimisiinkään mennessänne ryhtynyt pitämään vaimoasi itsestään selvyytenä.Se jos mikä tappaa rakkauden kaikkinensa,jolloin suhteeseen ei enään panosta.Vaimosi mielestä hän oli ehkä kauhean komea mies,mutta siihen jäi kun sinä olit kaikinpuolin komeanpi,ihanampi,rakkaanpi jne :)IHASTUMINEN,MITÄ SE ON .NO KAUKANA TODELLISESTA RAKASTUMISESTA ,SITOUTUMISINEEN.EN TOKI TARKOITA ETTÄ AVOLIITTO OLISI VÄHEMMÄN.Mut sinut hän halusi ja toivoi ja unelmoi.Unohda paha mieli.tIESITKÖS ETTÄ SE MITÄ ENITEN PELKÄÄMME TOTEUTUU.Jaa ETTÄ MIKSIKÖ,NO KUN PELOISSAMME RUPEAMME KÄYTTÄYTYMÄÄN PELOKKAALLE OMINAISELLA TAVALLA JA SITÄ KUN EI TOINEN SITTEN MITENKÄÄN VOI YMMÄRTÄÄ KUN EI ASIASTA TIEDÄ.Mietippä hetki,ihan jarkeenkäypää,vai mitä. :)
Akka hankeen.
Suhteella ei ole tulevaisuutta, jos nainen jo alkuvaiheessa pettää. Myöhemmässä vaiheessa pettäminen taas yleensä liittyy siihen, että mies on unohtanut romantiikan ja oman naisensa erityisyyden.
Mutta tuollainen akka joutaa hankeen. Ei se ikinä sinusta ole välittänyt samalla tavalla kuin sinä, etsii koko ajan parempaa (tai pettää, mistäs tiedät...).
Minä tein hieman samalla tavalla suhteemme alussa. Se oli minun kohdallani käsittämätöntä tyhmyyttä, itsekorostusta, lapsellisuutta ja jotain sairasta varovaisuutta. Kerroin itse asiasta miehelle noin neljän kuukauden seurustelun jälkeen, ja näin, miten se sattui.
Voisin selittää, että syynä oli suhteemme määrittelemättömyys, oma nuoruuteni ja epävarmuuteni, mutta oikeastihan se oli vain tyhmyyttä. Kaduin syvästi.
Nyt tapahtuneesta on kuitenkin seitsemän vuotta, enkä koskaan tuota alkusohellusta lukuun ottamatta ole kuvitellutkaan voivani pettää, enkä ole halunnut tai haikaillut sellaista.
Parin ensimmäisen kuukauden aikana kuka vain on varasuunnitelma. Ei siinä vaiheessa voi ihmistä tuntea niin, että tuollaista kannattaisi ottaa henkilökohtaisesti siitä näkökulmasta, miten vara tai ei-vara olet naisellesi ollut. Se, että hän teistä kahdesta valitsi sinut, kertoo jotain.
Jokainen tapaus on omanlaisensa, mutta omalta kohdaltani voin sanoa ettei moinen typeryys ole toistunut eikä tule toistumaan, millään komeudella tai hauskuudella ei ole enää mitään merkitystä kun olen sitoutunut tähän mieheen ja rakastan häntä. Ensimmäisten kuukausien aikana ei ketään voi aidosti rakastaa ja siinä vaiheessa tosissaan sitoutuvakin on todennäköisesti jollain tavalla psyykkisesti epätasapainossa. (Enkä tällä tarkoita että jos ei huitele muilla mailla on psyykkisesti epätasapainossa, vaan sitä, että jos/kun heti alkuun sulkee silmänsä muilta vaihtoehdoilta, se useimmiten on vain asiaankuuluvaa kohteliaisuutta eikä aitoa välittämistä.)
Pointti ei mielestäni ole siinä onko se toiseen sitoutuminen siinä kohtaa kohteliaisuutta vai suunnatonta kiintymystä, mutta niin kuin sanoit, se olisi vähintäänkin asiaankuuluvaa kohteliaisuutta, jos siis olisi totetutunut. Muunlainen suhtautuminen kertoo vain siitä ettei kunnioita tuota suhdetta pätkääkään, ei usko siihen vaan haluaa hamuta jotain muuta. Ainakin minusta tuo tarve, siinä kohtaa vielä muualla huitelu on enemmän merkki epätasapainosta kuin suhteeseen panostaminen???
No, mikäli asian yli pääsee suhteessa ja saa luottamuksen kuntoon niin homma voi varmasti vielä toimiakin. On loistava asia jos pystyy rehellisesti kertomaan tuollaisesta asiasta kumppanille, ainakin itse arvostaisin kyllä sitä että minulle kerrotaan totuus, vaikka se ei aina olisikaan iloinen asia.
Eilen illalla käytiin kotona vaimon kanssa vielä keskustelua aiheesta. Häntä harmitti että asia oli vielä pompannut mieleeni mutta puhuttiin siitä ihan rauhallisesti ja hän sanoi että tuntee siitä syvää häpeää eikä tänä päivänä voi ymmärtää miksi käyttäytyi niin. Pyyteli vielä kerran anteeksi ja mietti painaako asia minua vielä mitenkin pahasti... No helpottihan se keskustelu. Oli hirveän vaikeaa ottaa asiaa puheeksi, jotenkin sitä itsekin häpeää omia tunteitaan. Ehkäpä tämä tästä...