Hmm..
Olemme tunteneet toisemme ja tapailleet enennäm ja vähemmän usein viimeisen kolmen vuoden ajan.
Nyt alkaa tulla mitta ja sietokyky vastaan tässä kaukosuhteessa..
Olen hyvin kiintynyt mieheeni, ja hän on ihanan ihminen hyvine ja pahoine tapoineen.. Hän on juuri sellainen ihminen jonka kanssa arki olisi mukava jakaa..
Kuitenkin hyvin raskaaksi asian tekee tämä vuodesta toiseen jatkuva sama asia, että tälle kaukosuhteelle ei ole ratkaisua. Miehelläni on hyvä vakipaikkainen työ ja oma asunto omalla paikkakunnallaan, ja minulla hyvä vakipaikkainen työ täällä. Jolloin kumpikaan ei ole valmis muuttamaan suuntaan tai toiseen..
Omista tunteistani olen varma, hän on ainut ihminen jonhon olen eläissäni kiintynyt näin paljon. Mutta hän ei anna paljoakaan vinkkiä, tai kerro tunteistaan minua kohtaan.. Hän puhuu kyllä tulevaisuuden suunnitelmista, ja siitä miten me vanhoinakin ollaan yhdessä..mutta täysin selvää en hänestä saa...
Joku vuosi sitten katsoin hänen kännykkäänsä, ja kuten arvasin hänellä on vielä erillinen oma elämänsä omalla paikkakunnallaan, kuten olin aavistellut,, hän ei kuitenkaan myönnä mitään, vaikka asiasta on puhuttu monta kertaa. Hän voi katsoa suoraan silmiin ja vakuuttaa ettei hänellä ole ketään muuta yms..(en siis ole kertonut että katsoin hänen puhelimensa)
Lisäksi se että hän toisaalta saattaa kertoa kuinka joku on yrittänyt häntä iskeä, ja kuinka hän ei sitten muka lämmennyt asialle, ei mielestäni ole muuta kuin minun kiusaamista..
Hänen mielestään ne ovat normaalia asioita kertoa minulle, kun ei kuulemma ole syytä olla kertomatta...
Näitä asoita kun sitten kelaa yksinään toisen ollessa monen sadan kilometrin päässä, niin mieli on tietysti maassa ja tuntuu taas että olisi vain helpompi kun ei enää näkisi ikinä...
Varmaan olen ollut liian sinisilmäinen, ja katsonut sormien läpi tätä hänen muuta elämäänsä.. Tuntuu vain että hän petkuttaa minua, ja käy täällä vain vaihtaakseen välillä maisemaa..
Tuntuu vain että ei jaksa tätä enää...
En ole kovin "tunteilla käyvä" ja pyrin toimimaan elämässäni johdonmukaisesti ja järkevästi, mutta tämä on ainoa asia mikä saa minut murtumaan ja pois tolaltaan... Ja en enää taida kestää sitä...
olen aika umpikujassa..
Onko täällä joku joka on kokenut saman, tai on samassa tilanteessa kuin minä nyt???
Helpottaisi kuulla miten muut on pärjänneet..
kiitos jos joku jaksoi lukea tänne asti
:)
T:Anna
Olemme tunteneet toisemme ja tapailleet enennäm ja vähemmän usein viimeisen kolmen vuoden ajan.
Nyt alkaa tulla mitta ja sietokyky vastaan tässä kaukosuhteessa..
Olen hyvin kiintynyt mieheeni, ja hän on ihanan ihminen hyvine ja pahoine tapoineen.. Hän on juuri sellainen ihminen jonka kanssa arki olisi mukava jakaa..
Kuitenkin hyvin raskaaksi asian tekee tämä vuodesta toiseen jatkuva sama asia, että tälle kaukosuhteelle ei ole ratkaisua. Miehelläni on hyvä vakipaikkainen työ ja oma asunto omalla paikkakunnallaan, ja minulla hyvä vakipaikkainen työ täällä. Jolloin kumpikaan ei ole valmis muuttamaan suuntaan tai toiseen..
Omista tunteistani olen varma, hän on ainut ihminen jonhon olen eläissäni kiintynyt näin paljon. Mutta hän ei anna paljoakaan vinkkiä, tai kerro tunteistaan minua kohtaan.. Hän puhuu kyllä tulevaisuuden suunnitelmista, ja siitä miten me vanhoinakin ollaan yhdessä..mutta täysin selvää en hänestä saa...
Joku vuosi sitten katsoin hänen kännykkäänsä, ja kuten arvasin hänellä on vielä erillinen oma elämänsä omalla paikkakunnallaan, kuten olin aavistellut,, hän ei kuitenkaan myönnä mitään, vaikka asiasta on puhuttu monta kertaa. Hän voi katsoa suoraan silmiin ja vakuuttaa ettei hänellä ole ketään muuta yms..(en siis ole kertonut että katsoin hänen puhelimensa)
Lisäksi se että hän toisaalta saattaa kertoa kuinka joku on yrittänyt häntä iskeä, ja kuinka hän ei sitten muka lämmennyt asialle, ei mielestäni ole muuta kuin minun kiusaamista..
Hänen mielestään ne ovat normaalia asioita kertoa minulle, kun ei kuulemma ole syytä olla kertomatta...
Näitä asoita kun sitten kelaa yksinään toisen ollessa monen sadan kilometrin päässä, niin mieli on tietysti maassa ja tuntuu taas että olisi vain helpompi kun ei enää näkisi ikinä...
Varmaan olen ollut liian sinisilmäinen, ja katsonut sormien läpi tätä hänen muuta elämäänsä.. Tuntuu vain että hän petkuttaa minua, ja käy täällä vain vaihtaakseen välillä maisemaa..
Tuntuu vain että ei jaksa tätä enää...
En ole kovin "tunteilla käyvä" ja pyrin toimimaan elämässäni johdonmukaisesti ja järkevästi, mutta tämä on ainoa asia mikä saa minut murtumaan ja pois tolaltaan... Ja en enää taida kestää sitä...
olen aika umpikujassa..
Onko täällä joku joka on kokenut saman, tai on samassa tilanteessa kuin minä nyt???
Helpottaisi kuulla miten muut on pärjänneet..
kiitos jos joku jaksoi lukea tänne asti
:)
T:Anna
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostaa todella tutulta tuo sinun tilanteesi, vaikka minun tilanteeni nayttaakin paallisin puolin erilaiselta: asun Englannissa (tekstistani puuttuu tasta syysta valitettavasti nyt ää:t ja öö:t!) ja mieheni asuu Pariisissa. Kummallakin on vakituiset tyopaikat ja omat sosiaaliset ympyrat, joista ei mielellaan irrottautuisi - varsinkin kun joutuisi muuttamaan kokonaan toiseen maahan ja kulttuuriin. Tapaamiset ovat kylla ihania ja olen niin varma kuin voin olla (2.5 vuoden erillaan asumisen jalkeen), etta mies on minulle se oikea. Mutta kun olemme erossa, mielikuvitukseni ja tyytymattomyyteni paasee irti...
Mies on harvoin kotona, sahkopostit ovat niukkoja ja puhelinkin on usein varattu. Mies elaa tapaamisesta toiseen eika ota koskaan puheeksi pidemman tahtaimen tulevaisuutta, ellen ota sita itse puheeksi. En suoranaisesti ajattele, etta hanella olisi joku toinen (en ole tarkistanut hanen viestejaan kun ne ovat kuitenkin ranskaksi :-), mutta ajattelen, etta jos merkitsisin hanelle enemman, han pitaisi minuun useammin yhteytta ja puhuisi oma-aloitteisesti tulevaisuudesta.
Vasta viime aikoina olen huomannut, etta jos lakkaan odottamasta etta han tekee aloitteen ja kerron suoraan ja urheasti, mika minua vaivaa, niin han kuuntelee, alkaa miettimaan asioita, tekee jopa konkreettisia ehdotuksia tulevaisuuden varalle ja yrittaa korjata asioita niilta osin kuin voi. Suora kommunikaatio on selvastikin kaiken AA ja OO. Vaikka se onkin vaikeaa (ainakin minulle), se ei ole laheskaan yhta hairitsevaa kuin jatkuva epatietoisuus ja tyytymattomyys. Ja kaiken jarjen mukaan tilannetta on jotenkin hieman ravisteltava (puhumalla tai muuten) tai se ei koskaan tule siita muuttumaan.
Itseasiassa hieman vasta kun kerroin suoraan mika minua vaivaa huomasin mika minua itseani oikeastaan vaivaa. Yllatyksekseni se ei ole niinkaan miehen huono yhteydenpito, epailykset siita mita han Pariisissa touhuaa, ja tulevaisuudesta puhuminen (tai sen valttaminen), vaan se, etten itsekaan oikein tieda, mita haluan tulevaisuudelta, vaikka alan olla jo siina pisteessa etta haluaisin suunnitella tulevaisuutta!
Toivotan sinulle kaikkea hyvaa ja jaksamista!
T. Sini
Pariisi on tosi ihana paikka. =) Vaik ranskalaiset on joskus outoja, niin kyl Pariisi on jotain aivan upeaa. Häkellyin suorastaan kaupungin kauneudesta.
Sinä olet vielä niin nuori, että älä jämähdä paikallesi ennen aikojasi :). Sen kun alat suunnittelemaan muuttoa samalle paikkakunnalle ja hakemaan töitä, jos on paha olla niin ainahan pois pääsee... elämätöntä elämää voit myöhemmin katua, mutta et sitä että yritit :).
Kyllä sinä ap-kirjoittaja tuossa omassa tekstissäsi ja kerrot asioiden oikean laidan. Kunhan nyt vaan haluat pitää viimeiseen saakka kiinni illuusiostasi ja pelkäät katsoa totuutta silmiin.
Totta kai tällä miehellä on oma elämänsä, etkä sinä ole ainoa nainen hänelle. Miksi ihmeessä teet tämän itsellesi? Satutat itseäsi ja pikku hiljaa itsetuntosi alkaa laskea (ehkä jo huomaat sen)... siitä ei hyvää seuraa.
Lopeta jo moinen pelleily ja katsele itsellesi uusi mies, sellainen joka puhuu, pussaa, rakastaa sinua ja haluaa sitoutua sinuun!
Niin eihän niitä ikäviä asioita haluaisi myötää...
Ja pelkkää hyvä uskoisuutta ja typerää on ollut olettaa jotain muuta kuin mitä se todellisuudessa on..
Se vaan hämää aina vaan uudestaa miten hyvin hän saa puhumalla vakuutettua asiat minulle, ehkäpä juuri sen takia tämä on saanut jatkua näinkin pitkään..
Harmittaa sekin kun olen ollut hänen tukenaan huonoina aikoina, kun hänen vanhempansa erosivat (se vaikutti paljon vaikka hän on jo 24v) ja olin tukena kun hän oli pahassa tapaturmassa, jossa oli kuolema lähellä... paljon ollaan koettu, mutta eihän se loppupelissä toinna mitään jos toinen ei vaan anna sille mitään arvoa...
Lisää mietittävää hän antoi viimeksi kun näimme, kun hän ehdotti että haluaisi vihdoin nähdä minun vanhempani ( omat vanhempansa hän esitteli jo kauan aikaa sitten)..... mutta sekin on voinut olla vain puhetta..
Kuitenkin mieleeni jäi vain että miksi vaivautua näkemään toisen vanhempia yms. jos omalla paikka kunnalla pääsisi jonkun vastaavan naisen kanssa helpommalla? paljon vaivaa säästyisi tuolloin..
tai sitten helpompaa on pitää useampaa kun eivät kaikki asu samalla paikkakunnalla...
Jep kun tässä nyt pääsisi eteenpäin, eikä heikkona hetkenä vastaisi hänelle... niin parempi vain olisi.. huh
T:anna
Minä olen samanlaisessa tilanteessa. Minulla vakituinen työ täällä ja nuorin lapsi yläasteella koulussa. Hän työtön siellä, omakotitalo ja lapsi koulussa siellä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että kaukosuhde alkaa kysyä jo niin paljon voimia ettei jaksaisi enään. Yhteenmuutosta ollaan juteltu ja mielestäni sovittiinkin!! Kuitenkin hän läksikin kurssille siellä ja nyt on ainakin toukokuulle. Romuttui täysin yhteinen tulevaisuus. Hän on pyytänyt minua tulemaan sinne, mutta järellä aateltuna onko mieltä minun lähteä, jättää työ ja riuhtaista lapsi täältä tutusta koulusta uuteen ympäsitöön, kun kyseessä on enään kaksi vuotta koulua.
Tunteet ovat vahvat molemmilla ja rakkutta paljon.Yhteiset hetket sujuvat hyvin ja tiedän hänen olen oikea mies minulle.
Nyt kuitenkin rassaa ja mietityttää se hänen epävarmuus muuttaa. Mistä se johtuu??
Onko hänelle se omakotitalo ja sukulaiset niin tärkeitä ettei hän vaan uskalla luopua niistä ja muuttaa tänne. Hän on antanut ymmärtää, että hänen lapselleen tekisi hyvää koulun vaihdos (ongelmia siellä)En tiedä miten pitäisi jatkaa..!!
seuraavat ajatukset tulivat mieleen...
saatko tästä etäsuhteesta enemmän kuin menetät?
miten itseäsi arvostat noin yleensä?
mitkä ovat toiveesi tulevaisuuden suhteen?
mitä kumppanuuden pitäisi sulle antaa?
jos nyt tämän katkaiset ja teet surutyösi, voisitko olla jopa eheämpi sen jälkeen?
tässä näitä, tiedät mitä teet