Tätä tuskin kukaan lukee, mutta saanpahan ainakin tyydytystä kirjoittaa.
11.1.2007 on päivämäärä, jota en koskaan unohda. Silloin poikaystäväni päätti seurustelusuhteemme, jota ehti kestää vain n. puoli vuotta. Rakastin häntä ihan mielettömästi, rakastan häntä edelleen. Ero oli kivulias molemmille osapuolille.
Syy eroon on se, että olen syömishäiriöinen. Sairastan masennusta ja anoreksiaa, ja se suurimmalta osin aiheutti eron. Ei kukaan voi jaksaa olla tällaisen ihmisen kumppani.
Viime yönä puhuimme puhelimessa pitkään, pääasiassa itkien. Muistelimme menneita, vanhoja ihania asioita. Itkimme lisää, ja lisää. Sovimme, että tapaamme viimeisen kerran sunnuntaina 14.1. Se oli molempien tahto. Halata viimeisen kerran, oikein lujasti.
Maanantaina 15.1. minulla onkin aika yksityiselle psykiatrille, ja voi hyvinkin olla, että joudun sairaalaan psykiatriselle osastolle huonon vointini ansiosta. Olen sinut tämän sairaala-asian kanssa, oikeastaan parempi niin. En oikein pysty olemaan omassa asunnossani, täällä kaikki muistuttaa hänestä. En pysty nukkumaan siinä sängyssä, koska siinä me rakastelimme kiihkeästi. En pysty käymään suihkussa, koska siellä me kävimme aina yhdessä.
En pysty uskomaan tätä todeksi. Olen ennenkin kokenut kivuliaita eroja, mutta tämä vie voiton kaikista. Hänelle pystyin kertomaan, jos oli huono olla. Hän ymmärsi, yritti auttaa kaikin tavoin. Se kai olikin kohtalokkainta. Minä kumoamassa pahan oloni hänen niskaansa.
Hän oli ainoa syy, miksi yritin syödä ja jaksaa elää.
Nyt mulla ei ole mitään syytä. Olen erittäin itsetuhoinen, juon ja viiltelen, mitä en ole tehnyt kuukausiin. Ruokahalu on tyystin kadonnut, mikä tosin on mulle mieleinen asia.
Tiedän, että kuolen pian. Jollain tavalla.
Olen parikymppinen.
Olisi mukavaa, jos täältä löytyisi jotain mailikaveria.
11.1.2007 on päivämäärä, jota en koskaan unohda. Silloin poikaystäväni päätti seurustelusuhteemme, jota ehti kestää vain n. puoli vuotta. Rakastin häntä ihan mielettömästi, rakastan häntä edelleen. Ero oli kivulias molemmille osapuolille.
Syy eroon on se, että olen syömishäiriöinen. Sairastan masennusta ja anoreksiaa, ja se suurimmalta osin aiheutti eron. Ei kukaan voi jaksaa olla tällaisen ihmisen kumppani.
Viime yönä puhuimme puhelimessa pitkään, pääasiassa itkien. Muistelimme menneita, vanhoja ihania asioita. Itkimme lisää, ja lisää. Sovimme, että tapaamme viimeisen kerran sunnuntaina 14.1. Se oli molempien tahto. Halata viimeisen kerran, oikein lujasti.
Maanantaina 15.1. minulla onkin aika yksityiselle psykiatrille, ja voi hyvinkin olla, että joudun sairaalaan psykiatriselle osastolle huonon vointini ansiosta. Olen sinut tämän sairaala-asian kanssa, oikeastaan parempi niin. En oikein pysty olemaan omassa asunnossani, täällä kaikki muistuttaa hänestä. En pysty nukkumaan siinä sängyssä, koska siinä me rakastelimme kiihkeästi. En pysty käymään suihkussa, koska siellä me kävimme aina yhdessä.
En pysty uskomaan tätä todeksi. Olen ennenkin kokenut kivuliaita eroja, mutta tämä vie voiton kaikista. Hänelle pystyin kertomaan, jos oli huono olla. Hän ymmärsi, yritti auttaa kaikin tavoin. Se kai olikin kohtalokkainta. Minä kumoamassa pahan oloni hänen niskaansa.
Hän oli ainoa syy, miksi yritin syödä ja jaksaa elää.
Nyt mulla ei ole mitään syytä. Olen erittäin itsetuhoinen, juon ja viiltelen, mitä en ole tehnyt kuukausiin. Ruokahalu on tyystin kadonnut, mikä tosin on mulle mieleinen asia.
Tiedän, että kuolen pian. Jollain tavalla.
Olen parikymppinen.
Olisi mukavaa, jos täältä löytyisi jotain mailikaveria.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Voimia :)
Nuku yö hyvin ja katso miltä näyttää huomenna.
Mulla oli nuorena vähän samantapainen tilanne/fiils, mutta nykyään asiat mallillaan...
hymyä, onni muodostuu pikkuasioista!
Jos kerran uskot että masennuksesi ja syömishäiriösi oli syynä suhteenne päättymiseen, ne ongelmat joista yritit parantua, taistele niitä vastaan!!! Muista se kaikki hyvä mitä rakkaasi kanssa teit, muista kaikki ihanat asiat, kääri peitto rullalle viereesi ja voit tuntea rakkaasi tuoksun. Älä anna periksi!!! Rakkaasi ja muistojenne tähden älä muserru!!
Pidä huoli, ettei vastaavalla tavalla käy enää ikinä, syö, parane, lepää.. Vain sillä tavalla voit päästä taas jaloillesi! Yritä oikein kovasti, voit jopa saada rakkaasi palaamaan kun saat kerran ulkopuolista apua ja lääkärin määräyksestä toivut. Pyydä rakastasi harkitsemaan asioita, sillä häntä sinä tarvitset juuri nyt, kovimman kynnyksen edessä.
Elä rakkaasi tähden! Jos kerran rakastat häntä ja haluat hänet onnelliseksi, eikö asiaa helpota jos itsekin voit hyvin? Lopeta viiltely, syö, nuku, toivu, se on varmasti kaikkea, mitä sinua rakastava henkilö haluaa sinulle. Kävi miten tahansa, vaali aina niitä hyviä muistoja ja elä rakkauden tähden!
Vain siten voit selviytyä... Onnea ja jaksamista! Niitä sie tarvit just nyt..
jos haluat keskustella luottamuksellisesti ja purkaa asioita täysin vieraalle ihmiselle, pistä viestiä: [email protected]
:)
Minäkin olen koko ikäni kärsinyt eroista samaan tapaan, mutta vasta viimeisen parin vuoden aikana olen ymmärtänyt, ettei se ole lähellekään normaalia. Terapiassa olen käynyt vuoden, ja se on kyllä helpottanut pelkooni ja ahdistukseeni tulla jätetyksi. Nyt taas talvella tuli ero, mutta ihme ja kumma, olen pystynyt ottamaan sen paljon kevyemmin. Toki suren sitä, ja olen ollut masentunut. Mutta toisaalta sain tällä viikolla todella surullisia uutisia läheisen vakavasta sairaudesta, joka on pistänyt pasmat ihan sekaisin ja samalla antanut suhteellisuudentajua. Nyt ihmettelen, miten olen voinut koskaan masentua seurustelusuhteen päättymisestä, kun se ei nyt tunnu yhtään miltä tämän tuskan rinnalla, kun joutuu menettämään läheisimmän ihmisensä ehkä kuolemalle. Samaan aikaan eräs ystävistäni synnytti lapsen kuolleena, ja nyt järjestää pitkään odotetun vauvansa hautajaisia. Hänkin menetti lapsena oman äitinsä. Tuntuu, että surulta ei säästy kukaan tässä maailmassa.
Ymmärrän sinua, mutta kehotan miettimään järkevästi, hysteriaa lietsomatta. Toivoisin, että voisin sanoa vastoinkäymistesi loppuvan tähän, mutta sehän ei ole todennäköistä - kaikillahan meillä niitä on. Voin kuitenkin toivoa, että iän ja juuri niiden koettujen koettelemusten myötä tulet vahvemmaksi ja silloin helpottaa. En usko, että sanon tämän, sillä iässäsi olisin varmaan nauranut ivallisesti tällaiselle toteamukselle. Ajattelin ennen nimittäin, että mitä enemmän sydänsuruja ja koettelemuksia, sen heikommin kestän sitä seuraavaa surua. Mutta ihme ja kumma: vaikka monesti olen tuntenut, että tämä on viimeinen tikki, eikä tästä enää voi selvitä, niin tässä sitä vielä ollaan ja porskutetaan. Voimia sinulle.
Kiitos kaunis teille!
Nyt on viikko kulunut erosta. Edelleen on ahdistus ja paha olo päällä, mutta ne ovat paremmin kestettävissä. Eksäni kuvaa en kestä vieläkään katsoa, omassa asunnossani en kestä vieläkään nukkua.
Mutta eiköhän se siitä, pikkuhiljaa. Päivä kerrallaan.
Ja N29, olet aivan oikeassa. En nauranut tippaakaan neuvoillesi, vaan rupesin asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Hän ei ollut mulle se oikea ihminen, tuskin näin nuorena vielä edes löydänkään.
Pahalta tuntuu ajatella häntä jonkun uuden tytön kanssa, mutta elämä jatkuu.
Hyvä, että olet pärjäillyt. Tiedän sen tunteen - väheksymättä - kun tuntuu, ettei elämä voi jatkua. Mutta jostain syystä yhtäkkiä huomaa, että on mennyt päivä,toinenkin, viikko, kuukausi, puoli vuotta. Ja on silti hengissä :). Kyllä sen tuskan kestää vaikka hampaat irvessä, kun tietää, että se ei voi muuta kuin helpottaa. Samaa sovellan omaan tilanteeseeni, kun suren parantumattomaan syöpään sairastunutta äitiäni. Mitä muutakaan voisin, kun ei ole vaihtoehtoja. Ehkä noilla sydänsuruilla oli se tehtävä, että kasvoin vahvemmaksi, ja nyt kun elämäni on täysin järkkynýt tuon sairauden vuoksi, niin olen oppinut kestämään surua. Mietin miltä tuntuisi rysähtää pilvistä suoraan asfaltille. Nyt yritän todella olla niin rauhallinen kuin voin ja nauttia niistä päivistä, joita meillä on jäljellä. Tänään oli niin kaunis päivä, kun sain sen kokonaan viettää äidin kanssa kahden. En unohda sitä koskaan, silloinkaan jos hän on poissa.
jos mahdollista,haluiaisin mailailla kanssasi!Osa kertomaasi kuvasi minua,eroten sillä,että elän vaikeassa suhteessa hallitsevan ihmisen kanssa.Rakastan häntä ylikaiken mutta koen,että tämä suhde tuhoaa minut!kärsin syömis-ja alkoholi ongelmista ja olen myös itsetuhoinen ja aika ajoin masentunut.Tunnen olevani umpikujassa.kumppanini oli ennen väkivaltainen,nyt "rauhoittunut". En jaksa enää kauan..